MIRRILÄISET VIERAILEVAT NAUKUNIEMESSÄ.
Mirriläisiä vaivasi kovin usein kyläilyn halu. Eivät malttaneet pysyä kauan kotonaan ja tehdä töitään, vaan piti lähteä kyliä votkimaan.
Nyt olisi pitänyt lähteä Naukuniemeen, mutta sinne oli venematka ja Mirrilän väki oli kovin laiskaa soutamaan. Mikäpä sitä kehtasi venhettä kiskoa, varsinkaan tuulella. Siinä kävi selkäkin niin kipeäksi, soutaessa, eikähän se muutenkaan oikein sopinut mirriläisväen arvolle.
No mikäpä siinä. Olihan Mikko Repolainen niin kovin mukava mies, vaikka joskus kepposiakin teki, että hän souteli mirrejä mielellään kylämatkoilla ja muulloinkin, milloin tehtiin huvikäyntejä saarissa.
Ei muuta kuin sana taaskin Mikolle, että tulla vain soutamaan.
Mirriläisten ja Naukuniemeläisten välit olivat olleet joku aika takaperin huononpuoleiset. Riita oli tullut hiirestysmaista ja kun oli tapella natistettu, olivat Naukuniemeläiset jääneet tappiolle.
Vähitellen olivat välit tulleet entiselleen ja olipa jo muutaman kerran vierailtukin toisissaan.
Nyt piti lähteä Naukuniemeläisille näyttämään mirrineitojen uusia pukuja, joita oli teetetty vartavasten koulunkäyneellä ompelijalla, Liisa Kurnaulla.
Tietää sen, että mirrineidot olivat innoissaan, ärrivaari ei jaksanut kuunnella enää sitä nakausta ja mankumista, vaan tokasi:
— Pitikin niille laittaa niitä hepeneitä, hepsakkeille. Nyt semmoista elämää pidetään, ettei korvat tässä enää kestä. Menkää siitä jo kylään, jos menette, minä jään kotiin ja lämmitän saunan ja kylven kyläkustistani.
Ja kun ei tullut sanasta apua, otti vaari jo patukan ja koveni:
— Jos nyt ei jo lakata siinä peilailemasta ja räkättämästä, niin tästä saatte.
Ja äitimirrille kivahti:
— Aina sinäkin niille annat perään joka asiassa. Näihinkin hepeniin pistettiin markat kalliina aikana ja nyt ei muuta kuin pitää hypätä näitä hepeneitä näyttelemässä. Johan tuolla ihmisetkin nauravat.
Mirrimuori sähähti:
— Älä sinä vaari aina toraa jauha. Pitihän jo Lirularun ja Mirumarun muutenkin saada uudet puvut, ja kun nyt ollaan kerran talollisia, niin laitettiin tämän kerran vähän hienompaa.
Jopa mirrineidot olivat valmiina ja äitimirri myös. Mirrityttärien hännän päässäkin oli nauharuusuke ja kaulassa semmoiset röyhelöt, ettei näkynyt kuin nenän päätä ja vähän silmiä.
— Kun nyt Mikki vaan pian tulisi, että päästäisiin lähtemään, sanoi
Lirularu ja käveli hieman kankeasti kahisevissa koltuissaan.
— Katsohan, onko nauhasolmu oikein minun päässäni, pyysi Mirumaru. —
Kyllä kai me nyt ollaan hirveän sieviä.
— Jo toki ollaankin. Kateeksi se käy Naukuniemeläisten, kun Pullilla ja
Pallilla, heidän tyttärillään, ei ole tällaista.
— Sitä kun ollaan niin kateellisia, sanoi Lirularu pää kallellaan. —
Kyllähän Naukuniemeläisetkin laittaisivat, mutta kun ei ole varoja.
Mirrimuori murahti:
— No ei saa puhua pahaa toisistaan. Nykyään pitää meidän mirrienkin pyrkiä sivistykseen ja mielen jalouteen.
Sieltäpä se jo Repolainen tulikin palavissaan ja tupaan tultuaan, pyyhki käpälällään hikeä otsaltaan.
— Unohtui siinä kiireessä nenäliina kotiin, virkkoi ja sitten alkoi puhua, kehveli, palkoistaan ennenkuin oli työnkään tehnyt.
— Se on nyt hyvät naapurit niin, että minun mieleni on ruvennut tekemään sarkahousuja. Aion tässä pyydystää jo syksystä talven eväät, ja sitten makailla pesässäni, niin sarkahousut pitää saada, ettei jalkoja jomota. Teillähän niitä on villoja. Vienpähän Revotar Heikin lesken kehrättäväksi.
Mirrimuori pyöritteli peukaloitaan. Kovinpa se Mikki olikin käynyt vaativaiseksi, kun nyt ihan villoja palkastaan.
— No jos nyt lupaat olla kyläreisulla kujeilematta, niin saat, lupasi hän.
— No milloinka minä olen ennen kujeillut, sanoi Mikki. — Jos vahingoita sattuu tulemaan, niin sitten minua syytetään kujeista.
Päästiin siitä lähtemään.
Mirriläiset asettuivat taas oikein mukavasti venheeseen ja Mikko alkoi kiskoa mirrilastia Naukuniemeen.
Kun oli kaunis ilma, niin oltiin mainiolla tuulella ja keskusteltiin.
— Se taitaa olla jo syyspuoli käsissä, sanoi emäntämirri isännälle. —
Pian tulee taas se talvi.
— Ja se on niin hirveän ikävä, marisi Mirumaru.
— Laittaisi äiti joskus tanssiaiset, että mekin oppisimme tanssimaan, nakatti Lirularu.
Äitimirriä nauratti lasten tietämättömyys.
— Ensinhän sitä pitää oppia tanssimaan ja sitten vasta laittaa tanssit.
Jopa Mikki veteli, kun venhe oli jo Naukuniemen rannassa.
Noustiin pihaan ja katseltiin Naukuniemeläisten kukkamaita. Samalla saatiin odotella, että tulisivat sisään pyytämään.
Tulihan sieltä emäntä, vanha Mirnau-Maija ja pyysi vieraita istumaan. Katseli vähän pitkään Mirrilän lasten vaatteita ja kun oli ensin kuulumisista haasteltu, huomautti hieman pistävästi:
— Kovinpas sitä naapuria lapsettaa, kun tuommoisia hersumia laittaa lapsilleen.
Emäntämirrin parta alkoi täristä ja isäntämirrikin katseli saappaansa kärkeä.
— Niin, kun meidän kannattaa, niin me laitetaan, eikä siinä luulisi olevan kellään mitään sanomista, sanoi Mirrilän emäntä ja silloin se riita alkoi.
Naukuniemen emäntä sylkäsi ja suhahti:
— Kyllä kai sitä meidänkin kannattaisi, mutta ollaan vähän viisaampia, eikä matkita herrasryökinöitä, eikä mampseleja.
Siihen vielä Naukuniemen isäntä lisäsi ilkeästi virnistellen:
— Nämä Mirriläiset kun ovat vähän hassahtavia.
Siinäkös sanasota syntyi ja viimein aikamoinen käsirysy.
Siepattiin aseiksi mitä saatiin ja sitten mukiloitiin toisiaan.
Isännät alkoivat ensiksi tappelun. Mirrilän isäntä oli ottanut mukaan pitkävartisen piippunsa ja mötki sillä Naukuniemen isäntää päähän. Tämä sai aseekseen hierimen ja pääsi voitolle. Eihän sitä miten hierimen iskuja kestänyt.
Mirrilän isäntä piteli päätään ja huusi emäntäänsä auttamaan. Mutta emännät kieriskelivät nurkassa ilman aseita ja sylkivät toistensa silmille.
Mirrineidot vääntelivät käsiään ja hokivat:
— Tämä on jo kauheata!
Naukuniemen tyttäret olivat varanneet sangollisen vettä ja mätkäyttivät sen sisällön mirrineitojen päälle.
— Siin' on mampseleille. Ja alkakaa laputtaa kotiinne.
Sieltäpä jo pötkähtivät toisetkin Mirriläiset ulos ja hännät koipien välissä paineltiin pakosalle, Lirularu ja Mirumaru jälessä.
Venheelle päästyä käärittiin isämirrin pää ja nakutettiin:
— Ei sitten kuuna päivänä menhä Naukuniemeen, ei niin kuumaa tule.
Kehtaavatkin olla niin hävyttömiä.
Äitimirri nyyhkytti.
— Olisihan se minun pitänyt tietää, eikä lähteä.
Mikkiä nauratti. Hän oli päättänyt toimittaa vielä Mirriläisille kylmän kylvyn paluumatkalla.
Ja sen hän tekikin. Lähellä Mirrilän rantaa otti tapin auki ja kun vettä alkoi tulla vene puolilleen, loikautti sitä niin, että se upposi ja mirrin mötkäleet uimaan.
— Uh, huh, ui! hui! tämä piti nyt vielä tulla. Miksi sinä Mikki kallistit sitä venhettä?
— No minä kun aioin kaataa pois veden venheestä, sanoi Repolainen ja päristeli vettä turkistaan rantakivillä.
Kylläpä kelpasi katsella mirrineitojen uusia vaatteita ja koko mirriläisperhettä, kun viluisena köpitti pihaan, mauruten ja motkottaen.
Mutta Mikki nauroi salaa ja tupaan päästyä virkkoi:
— Jos minä nyt saisin ne sarkahousuvillat.
Pitihän sille heittiölle antaa, mitä oli tullut luvatuksi ja villamytty olalla lähti Mikki mökilleen.