KUKKO KIEKUJAINEN JA MIKKO REPOLAINEN.
Mikko Repolainen loikoi pesänsä suulla ja mietti, mihin olisi pitänyt lähteä. Ei oikeastaan olisi kehdannut lähteä mihinkään, mutta kovin pitkäksi kävi kesäinen päivä yksin loikoessa.
Oli niin lämmin, että hiki kihosi otsaan ja sitä piti käpälällä pyyhkäistä siitä, kun ihan nenävartta pitkin juosta lorotti. Pesäkin oli käynyt kovin kuumaksi, vaikka sen keväällä vartavasten rakensi päivättömälle puolelle kallion koloon.
Ohoo, jos lähtisi vaikka Kukko Kiekujaisen pakinoille tästä, kun kerran ei ollut muutakaan. Eilen oli Hukka Hujulaisen kanssa vierailtu Puputin mökillä ja huomenna pitäisi lähteä Nalle Karhusen luona käymään.
Mikki haukotteli ja siristäen silmiään tirkisti aurinkoon. Kylläpä siinä oli lämmin pallo, mitähän sitten lieneekin ainetta ja missä asti. Talvella se kuitenkin teki huikeita matkoja, koskapa sitä ei näkynyt kuin vähän keskipäivällä.
Olisi joutanut pysyä loitommalla, kun kerran niin kuumensi.
Mikko käännähti varjoon ja heilautti tuuheata häntäänsä.
Vaikka olihan tämä mukavaakin, lämpö ja muu, kesäinen aika. Sai lötköttää miten halusi, eikä käpälän jälkiä jäänyt mihinkään. Ei rantahiekkaankaan. Jos jäi, niin laine huuhtasi ne pois ja eipä ollut ne metsämiehen haisteltavina.
Ja sitten sekin toinen asia, kun ei ollut missään ilkeitä myrkkypaloja. Laine toi rannalle kuolleita kaloja ja ne olivat parasta herkkua, ja kaikinpuolin puhdasta, veden moneen kertaan huuhtomaa.
Jaa, mutta sitähän piti lähteä sen Kukko Kiekujaisen pubeille. Vieläkö muistanee, kun keväällä kanan siltä sieppasin. Saa sitä narrata huvikseen, ei se muista vanhoja.
Repolainen lähti laiskasti juosta lötköttämään, kierrellen varjoisampia paikkoja ahovieruksilla. Istui vähän lepäämään ja mietiskelemään.
Sillä ei ole hänellä, Mikko Repolaisella kiirettä kesällä, jos ei liioin talvellakaan. Vielä vähemmin kesällä, kun ei tarvitse elämisestä huolehtia eikä pelätä pyyntimiestä. Sitä kun on oma herransa, eikä huolta perheestä. Ei muuta kuin valikoi mukavia olopaikkoja silloin kun ei kehtaa eikä jaksa olla pesässään. Katselee huojuvia puita ja monia muita ihmeitä metsässä.
Mikki tirkistää taas aurinkoa, vertaa sen suuntaa varjoihin ja lähtee luhnustamaan taloon, jossa on se tuhma Kukko Kiekujainen. Täytyy pitää kiirettä, koskapa päivällisaikakin näkyy joutuvan. Silloin ei ole hyvä mennä kartanoon, mutta nyt on, kun väki on niityllä.
Eipä kuulunut mitään peloittavaa kartanon lähellä. Kuului vain Tahvo
Tasulaisen vinkuminen karjakujasta ja Kiekujainen vetäisi hartaasti:
— Kakka, kaa, kaa.
Mikki hiipotteli lähemmäksi ja kuulosteli. Loikkasi sitten navetan taakse ja huhusi sieltä hiljaa Kukko Kiekujaiselle:
— Hyvää päivää, herra Kiekujainen, tulehan juttusille.
— Kot, kot, koot, kuului kujasta Kiekujaisen varoitus perheelleen.
Mikolle parkaisi:
— Mitä sinä tänne tulit, viekas Repolainen. Varmaankin kanojani vaanimaan?
— En toki sinun kanoistasi välitä niin vähääkään, sanoi Repolainen. — Tulin muuten aikani kuluksi juttuamaan, kun ei sattunut muutakaan toveria olemaan. Luulin sinun haluavan kuulla metsän uutisia.
— Kyllä sinä tulit pahoissa aikeissa, minä arvaan, kotkotti Kukko. —
Mene veikkonen matkaasi, ennen kuin Moppe tulee metsästä.
Mikko nauroi salaa. Aika hölmö tuo Kiekujainen. Jos olisin hänen housuissaan, sanoisin, että Moppe on täällä minun takanani ja antaa heti kyytiä jollet mene matkaasi.
— Vai on Moppe metsässä ja muut miehet myöskin. Siksipä minäkin tänne uskalsin tervehtimään sinua. Ala jo tulla sieltä näkyviin.
— Vähätpä minä välitän sinun tervehtimistavoistasi, sanoi Kiekujainen.
— Nappaat taas yhden kanoistani suuhusi, jos tässä en pidä varaani.
— Voi minkä tähden sinä aina epäilet minua, sanoi Repolainen surkealla äänellä. — Enhän minä aina kanojasi vie, se nyt on ihan vissi.
Jopa uskalsi Kukko Kiekujainen tulla näkyviin. Varovasti kurkisti navetan nurkalta ja varoitti kanojaan pysymään visusti hänen selkänsä takana.
— Täällä kartanolla taitaa olla mukava sinulla perheesi kanssa. Montako sinulla onkaan niitä kanoja?
— Onhan niitä kymmenen ja poikia sama määrä, sanoi Kiekujainen.
Repolainen laski, kuinka kauan hänellä riittäisi paistit Kiekujaisen kanoista.
— Onhan sillä niitä… kanoja, kun saisi vaan ne napsituksi. Kun emäkanat loppuvat, on poikia, herkkupaloja. Juhlaruuiksi niitä pitää käydä koppiloimassa.
— Missä sinä nukut perheinesi? kysyi Repolainen ja heilautti tuuheata häntäänsä. Saa nähdä, sanooko tuo nyt tuon asian ihan paikalleen.
— Enpä sanokaan, kotkotti Kukko. — Arvasinhan, että sinulla on paha mielessä, kun niin utelet. Parasta olisi kun lähtisit hyvän sään ajoissa. Sattuu Moppekin tulemaan kotiin ja silloin sinun käypi hullusti.
— Kyllä olet epäluuloinen. Saat uskoa, että olen ystäväsi ihan elämäni loppuun. Joko ne poikakanat ovat isojakin? Näyttäisit nyt minullekin.
— Jos sinä satut pistämään niistä jonkun poskeesi, arveli Kiekujainen.
Käänteleikse siinä ja jopa kutsuu poikia näkyviin. Onhan niitä ilo näyttää vieraallekin.
Emokanatkin tulivat näkyviin.
— Hs, hs, ei saa tulla… olkaa varuillanne, tämä on nyt se Mikko
Repolainen.
— Vai se se nyt on, sanoi nuori kana, joka ei ollut ennen vielä nähnyt
Repolaista.
Oli raukka niin utelias, että pisti päänsä ihan Mikon nenän eteen.
No tietäähän tämän Mikon. Kun kerran siihen toi sen kaulansa, niin koppasi siitä kiinni ja juoksi metsään.
Ihan niinkuin viivana.
Ei ehtinyt Kukko Kiekujainen muuta kuin parkaista ja kanalauma pyrähtää hajalleen.
Tietää sen, että kyllä Kiekujainen huusi ja löi siipeä. Semmoisia vätyksiä nämä hänen kanansa, ettei osata pysyä syrjässä.
Kiekujainen ihan ärjyi toisille kanoille.
Mikki kiiti kuin nuoli saaliineen. Vasta mäen harjalla pysähtyi ja laski kanan suustaan maahan. Kana pyrähti lentoon ja Mikko jäi suu auki katsomaan sen jälkeen. Oli pitänyt kanan kaulaa suussaan niin varovasti, että henki säilyi pienessä kanapahasessa.
— Kah, oliko se vielä elävä? No, ei nyt ihmeempätä, että kun suusta meni saalis.
Makea vesi tipahti Mikin suusta. Istui pää alhaalla siinä mäellä ja suututteli varomattomuuttaan. Nyt hänellä nauraisi harakatkin, jos tietäisivät. Miten hän saattoikin olla semmoinen höhlä.
Alakuloisena lähti Mikki käpsimään pesälleen. Kuumuuskin ahdisti yhä edelleen. Hiki tipahteli Mikin nenän päästä polulle, jossa havun neulaset käpristyivät kuumuudesta.
No mitäpä siinä, jos meni niin meni, tuumaili Mikki päästyä pesälleen.
Kyllä se sieltä löytyy ja otetaan sitten niin suuhun, ettei putoa.
Ei se tuhma Kiekujainen osaa varoa, kun sille oikein kauniisti puhua
lirputtelee.
Mikäpä oli siinä kalliolla, pesän suulla kellistellessä. Eipä ollut vielä nälkäkään, kun yöllä oli pistellyt maarunsa täyteen kuollutta kalaa siellä rannalla.
Muuten olisi herkuikseen sen kanan napsinut.