PUNIKKI JA PORVARI.
Osmo oli päässyt äidin kanssa maalle, ja kesä oli kulunut hauskasti kylän lasten kanssa leikeissä ja onkimatkoilla. Keskikesä meni niin, ettei sitä oikein huomannutkaan ja joutui marjojen aika. Osmokin oli jo saanut maistaa äidin poimimia ahomansikoita, ja eräänä päivänä halusi hän lähteä itsekin äitiä auttamaan marjojen poiminnassa.
Äidillä oli sinä päivänä muuta tehtävää, ja niinpä hän lupasi Osmon marjamatkalle naapurimökin pojan kanssa.
— Mökin Arvo tietää kaikki hyvät marja-ahot ja hän on hyvä poika, saat mennä hänen kanssaan, sanoi äiti.
— Mutta minä en lähde punikkien kanssa marjaan, tuhahti Osmo. — Jääköön sikseen koko puuha.
— Punikkien?
Äiti hämmästyi koko lailla Osmon huudahdusta. Oliko hänen hyvän ja kiltin poikansakin poveen kylvetty puoluevihaa ja kovaosaisten halveksumista?
— Eihän Arvo ole mikään punikki, sanoi äiti. — Se nimityshän on jo vanha ja sopimattomana jätetty pois, eikä poju saa enää milloinkaan sanoa ketään punikiksi.
— Sanovatpa koulussakin hyvin monet pojat punikiksi sosialistien poikia, varsinkin yläluokkaiset, jotka olivat vapaustaistelussa mukana, sanoi Osmo.
Äiti ajatteli tätä ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ollut tällaista edes aavistanutkaan. Nyt täytyisi hänen Osmolle puhua tästä ja saada hänen nuori mielensä oikealle tolalle.
— Tulehan Osmo tänne puutarhamajaan, niin puhutaan siitä asiasta, sanoi äiti.
Osmo oli kovin halukas kuulemaan, mitä äiti sanoisi. Ainakin kaksi poikaa, joita toiset sanoivat tuolla rumalta kuuluvalta nimeltä, olivat oikein ahkeria ja eteviä poikia. Opettajatkin heitä kiittivät. Oli tosin joukossa sellaisiakin poikia, jotka sanoivat taas vuorostaan toverejaan porvareiksi, ja sanoipa joku poika lahtariksikin muuatta toveriaan, mutta sai siitä karsseria. Osmo ei tietänyt, rangaistiinko poikia punikki-nimityksestä, mutta ainakin kerran hän kuuli rehtorin opettajahuoneessa ankarasti nuhtelevan muuatta poikaa sen johdosta.
— Etköhän luule, että jos opettajat kuulisivat tällaiset nimitykset, rankaisisivat he siitä ankarasti? kysyi äiti Osmolta.
— Kyllä kai, mutta he niin harvoin sitä kuulevat, jos joku koulun pihassa niin sanoo, virkkoi Osmo.
— Silläpä se saa jatkuakin. Ja sellainen on kovin rumaa aikuisille ja vielä rumempaa lapsille.
— Eikö joku paha ole yhtä rumaa lapsille kuin aikuisillekin? kysyi Osmo.
— On kyllä, mutta kuulehan nyt mitä sanon.
— Eivät kaikki ne, joita on punikiksi sanottu, ole itse siihen syyllisiä, mistä tämä nimitys on heille annettu. Jos he erehtyivätkin tekemään pahaa, niin se oli vain sen syy, ettei heitä oltu opetettu hyvää tekemään jo lapsena, niinkuin teitä koulussa ja kotona opetetaan. Heillä oli nälkä, eivätkä he osanneet erottaa pahaa hyvästä, ja pahat ihmiset saivat heidät tekemään pahaa lähimmäisilleen. Heille oli harvoin opetettu lausetta: "rakastakaa lähimmäistänne, niinkuin itseänne". Ja nyt on jo se aika, jolloin tällaista veljesvihaa oli unohdettava, ja kaikkien lasten pitää olla hyviä toisilleen.
— Entäpä, jos joku poika sanoo minua porvariksi? kysyi Osmo.
— Sinun pitää sanoa hänelle, että se on väärin ja että lapset eivät saa siten nimitellä toisiaan ja olla oikein hyvä ja ystävällinen hänelle.
— Mutta onpahan pahojakin ihmisiä olemassa, väitti Osmo.
— Se onkin kokonaan toinen asia, sanoi äiti. — Pahoja ihmisiä on kyllä olemassa, jotka koettavat myrkyttää hyvien ihmisten mieltä, mutta sellaisillehan ei voi mitään. Ihmisten täytyy kärsiä heitäkin joukossaan ja koettaa tehdä paremmiksi. Jos he taas eivät tahdo tulla hyviksi, niin he pysyvät pahoina ja saavat siitä kerran rangaistuksen.
Osmo näytti miettivän tiukasti muuatta asiaa.
— Sanohan äiti, miksi maailmassa on rikkaita ja köyhiä? kysyi hän.
— Siihen on niin monta syytä. Hyvin usein ihmiset ovat laiskuutensa vuoksi köyhiä ja siinä tapauksessa pysyvät he aina köyhinä, vaikkapa heitä alituiseen avustettaisiinkin. Työ ja tarmo pelastaa aina ihmisen köyhyydestä. Ja hyvin monet tulevatkin sillä rikkaiksi, että tekevät oikein lujasti työtä. Mutta sitten on sellaisiakin rikkaita, jotka keinottelulla ovat koonneet rikkautensa ja se on väärin ansaittua rikkautta.
— Mitä se keinottelu oikein on? kysyi Osmo. — Minulta kerran koulussa koetti yksi poika keinotella sinun antamaasi rahakukkaroa. Onko se sellaista?
Äiti naurahti.
— Siitä olisi toverisi hyvin vähän hyötynyt, vaikka se ei olisikaan ollut hänelle oikein saatua tavaraa. Keinottelu on sellaista, kun tahtoo elää toisen kustannuksella ja päästä niin vähällä työllä rikkaaksi kuin mahdollista. Jos joku tavara myydään moneen kertaan ja jokainen tahtoo sillä voittaa mahdollisimman paljon, on se keinottelua. Ja sitä on niin monenlaista, mutta puhutaan tästä sitten toisella kertaa. Mene nyt Arvon kanssa marjoja poimimaan ja ole kiltti hänelle.
— Kyllä, minä koetan olla. Mutta sanohan äiti vielä yksi asia minulle, pyysi Osmo.
— No mikä se olisi?
— Ketkä sinun mielestäsi, äiti, tekevät oikeata työtä?
— Kovinhan sinä nyt uteletkin, naurahti äiti. — Oikeata työtä on niin monenlaista. Nämäkin maamiesten työt ovat oikeita ja hyödyllisiä ja opettajanne koulussa tekevät oikeata työtä; ne jotka rakentavat taloja ja häärivät tehtaissa, ja tiedemiehet ja keksijät, jotka työllään onnellistuttavat ihmiskuntaa, ja monet muut.
— Ja merimiehet, sanoi Osmo. — Minä varmasti rupean merimieheksi, äiti. On niin mukavaa, kun saa kävellä laivan kannella ja pääsee vieraisiin maihin.
— Mutta mene nyt ensin marjaan ja muista olla hyvä Arvolle.
— Kyllä, äiti. Enkä minä sano enää koskaan vasikoitakaan punikiksi, lupasi Osmo urhoollisesti.
* * * * *
Arvo oli samanikäinen poikaviikari kuin Osmokin, mutta hirveän äkäinen. Hänet oli ärsytetty äkäiseksi ja epäluuloiseksi. Hänen täytyi saada ensin miettiä, ennenkuin suostui lähtemään Osmon kanssa marjaan.
Puhuessaan sorisutteli poika pahasti ärrää.
— Jos minä lähden sinun kanssasi mar-rljaan, niin sinun pitää olla siivolla minun kanssani, muuten minä mätkäytän har-rltijasi tanter-rleeseen, sanoi hän Osmolle.
Osmo lupasi olla niin siivolla kuin osasi.
— Mutta osaatko sinä olla hyvä minulle? kysyi hän Arvolta.
— Sepähän nähdään, sanoi tämä.
Se kuului kovin salaperäiseltä Osmosta.
Mentiin aholle, josta ei löytynyt paljon mitään.
— Puoskat ovat vieneet, sanoi Arvo ykskantaan.
— Mitä ne puoskat ovat? kysyi Osmo.
— No etkö sitä tiedä, vaikka kouluakin olet käynyt? Musikoitahan ne ovat.
— Eikös lapsia, huomautti Osmo. Sehän kuuluu kauniimmalta.
— Rr-likkailla niitä on vain ja talollisilla, mökkiläisillä on puoskia ja musikoita ja kakar-loita, sanoi Arvo.
Osmo alkoi hieman valistaa toveriaan.
— Yhden arvoisia ne ovat köyhien ja rikkaitten lapset, kun vain ovat hyviä toisilleen, sanoi hän.
— Nyt out er-rleyksissä, ei ne yhenar-rlvoisiksi tule milloinkaan, porlvar-lien lapset ja köyhien kakar-rlat.
Osmo katsoi silmät suurina toveriaan. Hän tuntui olevan kovin varma mielipiteissään.
— Ei meidän lapsien sovi sanoa porvari. Ei se ole oikein, sanoi hän ja huomasi nyt Arvon vuorostaan uteliaasti tarkastelevan häntä.
— Sanovathan meitäkin köyhiä punikiksi, virkkoi Arvo.
— Isontalon Toivo sanoo minua vielä ynnikiksi ja se pistää niin pir-rlusti vihakseni.
Osmo katsoi pitkään toveriaan.
— Sinähän kiroat, sanoi hän. — Se on kovin huono tapa.
— Taitaa olla, mutta kun isä ja äitikin kir-rloaa, niin siitä on opittu mekin puoskat noituilemaan. Isä noituu syödessäänkin, jatkoi hän.
Osmo tunsi ihan vilunväreen selkäpiissään.
— Vaikka isä tekee niin, niin elä sinä enää kiroa milloinkaan, etkös?
Arvo oli äsken tuntenut jostain syystä hyvästyvänsä Osmoon ja hänen teki mieli olla hyvä Osmolle. Osmohan ei pitänyt siitä, että lapset haukkuivat toisiaan.
— Enkä kirloo, lupasi hän. — Jos satun muistamaan.
— Kyllä sitä muistaa, kun oikein tahtoo, sanoi Osmo.
Mentiin toiselle aholle ja siellä oli runsaasti marjoja.
— Etkös sinä sitten olekaan por-rlvar-rli? kysyi Arvo Osmolta.
— En, eikä hyvät pojat ole sitä koskaan keskenään.
— Mutta saattaa sinustakin tulla, kun koulua käyt, arveli epäluuloiseksi kasvanut mökin poika.
— Minusta tulee merimies.
— No ne eivät vissiin ole por-lrvar-rlia, tuumaili Arvo, ja yhä enemmän tunsi hän voivansa luottaa toveriinsa.
Osmolla oli siistit ja puhtaat vaatteet ja siinä oli Arvon mielestä kuitenkin hämärä seikka; olikohan tuo toinen tosissaan? Hän huomauttikin siitä toveriaan.
— Minun isäni ja äitini ovatkin ahkeria ja minä saan hyviä vaatteita, sanoi Osmo. — Äiti sanoo, että kun on vain ahkera, niin ei puutu mitään.
— Se on valetta, jurahti Arvo. — Minun isäni ja äitini tekevät aina työtä, mutta meillä puoskilla on vain tällaiset vaatteet. Porr-rlvarlit ne niin sanovat, että kun on ahkeria niin kaikkea saa, päätteli Arvo. Olihan hän sen niin usein kuullut isän ja äidin sanovan.
Taaskin tuli se Osmolle kiusallinen porvari esille.
— Puhutaan onkimisesta ja muusta, tokasi hän toverilleen. — Oletko sinä käynyt ongella?
— Olen minä käynyt ja saanutkin, oikein isojakin ahvenia. Heinälammessa onkin oikein suurlia vvotkaleita, kun vain onnistuu saamaan. Yhtenä päivänä oli siellä Isontalon Toivokin ja kun se rlupesi tekemään minulle kiusaa, löin minä sitä terlvanahtarlilla päähän.
— Ei olisi pitänyt… mitäs siitä seurasi, tuliko tappelu?
— Ei tullut Ei se Toivo toki uskalla tulla kiinni minuun, semmoinen rlruipelo. Kintutkin kuin itikalla. Selkään uhkasi minua annattaa, mutta eipä tuota ole kuulunut.
— Tule minun kanssani ongelle, niin ei riidellä, sanoi Osmo. — Mitä se sinulle teki?
— Heitti rlierotuohiseni järlveen.
— Se onkin sitten paha poika, päätteli Osmo. — Silloinko se sinua ynnikiksi sanoi?
— Silloin.
Istuttiin kivelle ja Osmo jakoi äidin antamat eväät; antaen niistä puolet Arvolle.
— Minä annan sinulle marjoistani, kun sinulla on vähemmän, sanoi tämä.
— Kyllä minä vielä saan astiani täyteen, pidä sinä vain omasi.
Arvo söi ja mietti. Pienet aivot ponnistivat kaikkensa, selvittääkseen syyn, miksi Osmolla oli niin makeita voileipiä ja hänen kotonaan syötiin mustaa leipää ja voita ei ollut kuin toisinaan. Osmolla oli kauniit vaatteet, mutta hänen omasta takalistostaan riippuivat riekaleet. Väliin ei ollut housuja ollenkaan.
Jospa sittenkin Osmo on porvarien lapsi, joita kaikkia isä ja äiti vihaavat.
Osmo antoi kuitenkin hänelle voileivistään ja puheli ystävällisesti. Olkoon miten tahansa, Osmo on hyvä poika ja hänelle täytyy olla myöskin omasta puolestaan hyvä. Kaiken tämän vastapainoksi kun ajatteli Toivoa, repäisi kiukku pientä povea. Niinpä Arvo sanoa tokaisikin:
— Toivosta ei tule miestä. Rliivattu on koko poika.
Osmo ihmetteli toverinsa ajatusjuoksua. Mistä hän nyt Toivon sai päähänsä? "Ynnikki" johtui Osmon mieleen ja häntä rupesi naurattamaan.
Arvon epäluulo heräsi.
— Mille sinä naur-rlat? Minulle vissiin.
Poika käänsi kasvonsa poispäin Osmosta ja hänen silmissään välähti pidätetty viha. Noin sitä saatetaan nauraa, vaikka ollaan olevinaan hyviä.
— En minä sinulla naura, sanoi Osmo. Sillä ynnikki-sanalla vain, kun se on minusta niin hassu.
Arvo ei virkkanut mitään. Ajatteli, että parasta olisi ollut lähteä yksin marjaan. Osmokin saattoi pilkata.
Se tuntui melkein kipeältä ajatella, kun hän oli kuitenkin osoittanut hyvyyttä köyhän mökin pojalle.
Osmo kertoi läksyistään ja minkälaista oli koulussa ja Arvo unohti pian mielipahansa. Hänkin olisi tahtonut niin mielellään kouluun, mutta isä ja äiti olivat köyhiä. Ei käynyt koulua ajatteleminenkaan.
Mentiin taas toiselle aholle ja lehmäkarja tuli heitä vastaan.
Villainen sonni möyrysi ja väänsi niskaa pojille.
Osmo pelkäsi.
Arvolla oli nyt hyvä tilaisuus näyttää pelottomuuttaan.. Samalla hän tahtoi suojella toveriaan.
— Elä möyrr-rlyä siinä. Kyllä minä näytän sinulle…
Arvo otti seipään ja ajoi elukan metsään.
— Se oli Isontalon härlkä, selitti Arvo palattuaan. — Minä annoin sille kurlanssia. Rlikkailla on nuo hä-rlätkin niin ylpeitä, ettei köyhä tahdo päästä ohi kulkemaan, sanoi hän.
Osmo ihaili Arvon rohkeutta. Hän ei malttanut olla siitä sanomatta
Arvolle. Ja sitten jatkoi hän kuin hyvitykseksi:
— Tule vain minun kanssani ongelle.
Kun palattiin, erosivat pojat hyvinä ystävinä.
Arvo hipaisi lakin reunaa Osmolle hyvästiä sanoessaan niinkuin oli nähnyt aikuistenkin tekevän ja huusi vielä hänen jälkeensä:
— Kyllä minä otan sinunkin va-rlallesi onki-rlieroja.