XXVIII.
Annikki oli koko sodan ajan elänyt hiljaista omaa elämäänsä. Kaikki talossa pitivät hänestä, mutta kukaan ei joutanut erikoisemmin keskustelemaan hänen kanssaan. Kapina-aika oli raskasta Hautamäessäkin, vaikka oltiinkin valkoisen Suomen puolella. Kuitenkaan ei tehnyt mieli kenenkään hymyillä. Annikistakin oli tullut vakava, vaikka ennen iloisena hypähteli ja laulahteli.
Vapaustaistelun aikana hän sai usein kirjeen postista, ja jos joku silloin olisi huomannut tarkastaa, olisi hän nähnyt Annikin poskilla heleän punan. Kukaan ei kysynyt mistä hän kirjeensä sai.
Hautamäessä valmistuttiin heinätyöhön, ja Jaakko oli aamulla sanonut, että saataisiin yksi sotapoika heinämieheksi.
— Kuka sitten? oli Annikki kysynyt.
— Juurakko, se sinun mielitiettysi, oli Jaakko nauraen virkkanut ja kiusoitellut tyttöä, joka punastui ja väitteli vastaan.
— Tuleehan tässä taloon nyt vähän rattoisampaa. Juurakko on hauska poika ja sanoo hänkin sotahommat jättävänsä. Vasta nyt kuuluu eron saaneen. Yksi vain on paha asia.
— Mikä sitten?
— Taitaa leipä loppua talosta, ennenkuin uutinen joutuu. Ei ole mitenkään hennonut olla antamatta tarvitseville.
— Ja kun vielä minäkin annoin tänä aamuna leivän Riutan mökin akalle, hätäili tyttö. — Lupasi tulla ensimmäisenä ruista leikkaamaan.
— No mitäs siitä. Vielä on vähän siementä jälellä. Eihän niitä käy nälkään tappaminen.
* * * * *
Puolenpäivän ajoissa tuli Juurakko.
— Jopahan minä näen sinut, huikkasi hän pihaveräjältä Annikille, joka sattui pihamaalle. — Mutta älä koskekaan minuun, ennenkun käyn puhdistautumassa. Olen saanut tehdä viime aikoina sellaista työtä, etten kehtaa koskea sinuun, ennenkuin perinpohjin puhdistaudun.
Juurakko oli äänekäs ja iloinen kuten ennenkin. Vankileirin elämä ei ollut saanut hänen hermostoaan epäkuntoon.
— Tuo sinä Annikki minun vaatteeni sieltä, kylläs tiedät, ja laske rantakivelle.
Pellolta kuului niittokoneen helinä ja viikatteiden hionta. Peltojussi istui tytön vieressä innokkaasti jutellen.
— Kun tästä päästäisiin uuteen aikaan. Veljesviha kuohuu vielä maininkina myrskyn jälkeen.
— Kyllä siitä meilläkin kärsitään, sanoi tyttö. — Useimmat naapurit eivät pidä Jaakon puuhailuista maattomien hyväksi. Sitten kun Pentti tuli kotiin, on hän näyttänyt iloisemmalta. Ovat Pentin kanssa kaikessa samaa mieltä.
— Kuulin tullessani eräässä talossa, että Pentti aikoo naida Alman.
Siitäkös suunsiivoa pidettiin. Eikö Alma ole hyvä tyttö?
— Parhaita mitä tunnen. Kyllä siitä asiasta on kerrankin kuultu. Pentti on muka häväissyt koko jääkärien maineen.
— Se on merkillistä. Pitäisihän osata erottaa kapinaan syylliset ja syyttömät. Kyllä kaikki vielä muuttuu, tulee uusi aika. Mekin saamme olla osaltamme sitä rakentamassa. Missä se sinun palstasi ja pirtinpaikkasi on? Tulehan tyttö näyttämään.
— Sinun?
Tytön silmissä oli kysyvä veitikka.
— Meidän! Ja nyt vasta sinä saat sanoa minut tervetulleeksi.
Poika sieppasi tytön syliinsä ja suuteli hänen tuoreita väriseviä huuliaan. Suvituuli leyhytteli rantakoivunvirpoja siinä heidän vierellään.
»Kyllä sinun kelpaa, kun sellaisen tytön saat», tuntui se sanovan pojalle.
He nousivat päivänpuoleiselle koivikkorinteelle, johon olivat päättäneet rakentaa tupansa ja raivata peltonsa.