ENSIMMÄINEN LUKU.
On juuri se hetki juhannusaamuna, jolloin aurinko on noussut ja kylän kukot parkaisseet ensimmäiset aamuvirtensä. Sumu nousee vielä salmista ja lahtien suista, ja tyvenet vedet kuvastelevat yhtämittaa vaihtuvia värejä.
Kenkkulan pihamaalle on aurinko ehtinyt ensiksi lähettämään lämpimät säteensä, ja talon herättäjäkello, iso kukon vötkäle, on sattunut aamukävelyllään Kyllin aitan taakse ja siellä parkaissut huikean kiekunansa, herättäen Bertilin.
Bertil huomaa olevansa jonkun lämpimän ja pehmeän kupeessa. Se on tyttö siinä, Kylli, jota hän on saanut odottaa huhtikuun lenseistä lumista juhannusyöhön saakka. Pihlajan kukkien ja tytön ihon tuoksu huumaavat heräävän Bertilin, ja hän puristaa tytön lujemmin kainaloonsa. Tyttökin herää ja hymyilee onnellisena; muistaa, että on ollut juhannusyö ja että edessäpäin on vielä paljon kauniita, onnellisia päiviä ja öitä.
* * * * *
Bertil on noussut ja sanonut lähtevänsä katsomaan juhannusaamun aurinkoa.
Aitan portaalle hän istuu siristellen silmiään. Runsas valo on häikäissyt ja painanut hänet siihen aitan kuluneille portaille vetämään henkeensä voimakasta kukkien ja pihkan tuoksua ja kuuntelemaan käkien kukuntaa ja pääskyjen liverrystä navetan räystäällä.
Siinä on koko Rämekylä hänen edessään, Hameniemi, Tanula ja taustalla outo ja ihmeellinen rämekorpi, josta kylään vuoti lakkaamatta se kirkas ja makea.
Tänäkin yönä se oli tehnyt tehtävänsä. Parhaillaan sen voitelemina nukuttiin hikiotsaisina tupien ja kamarien nurkissa ja pihamailla. Bertil muistaa, ettei ole juhannusyönä maistanut, ja on siitä hyvillään. Tyttö aitassa on korvannut kaiken. Tämä on ollut hänen ihanin juhannusyönsä.
Tyttö uneksii nyt siellä vuoteessaan, ja hän istuu tässä portailla. Tuulen henkäily, joka sammuu syntyessään, nuokuttaa ruispeltoa tuossa kartanon alla ja irroittaa pihlajasta aitan nurkalla kukkien kellertäviä terälehtiä ja kylvää niitä hänen ympärilleen. Yöllä on auennut lukematon paljous kämmeköitä, ja niiden tuoksu pyrkii voittamaan pihlajan kukkien tuoksun.
Bertil nousee, oikoo käsivarsiaan, koettelee kädellään paisuvia lihaksia, nauraa riemukasta naurua ja lähtee kävelemään.
Pirteistä kuuluu mahtava kuorsaus. Rengit ovat heränneet kokkotulien jätteillä ja kironneet, huomattuaan, ettei tyttöä olekaan kainalossa. Ensin on haisteltu yöllä tyhjenneitä pulloja, ja kun ne on huomattu tyhjiksi, on kiroten, nyrkit housunkauluksen alla laahustettu tupaan, jossa juhannuskoivut ovat jo nuutuneet. Yksi rengeistä on sängyssä poikkipuolin mahallaan, toinen retkottaa permannolla kädet levällään. Kolmannen sääret näkyvät penkin alta.
Bertil hymähtää. Korpiviina ja renkien voima. Siinä on jotakin yhteistä.
Isännän kamarissa on yöllä hummattu, eikä emäntä ole huolinut jälkiä siivota. Kamarin seinällä hohtaa hopeakirjaimin kehyksissään: »Herra on minun kanssani, ei minulta mitään puutu», mutta permannolla on piimänkokkelia, piirakanpalasia, tyhjiä pulloja ja muita jätteitä. Korttipakka on pudonnut nurkkapöydältä lattialle ja levinnyt muun kaman sekaan. Keskellä permantoa on isännän pahasti rähjätyt housut, mutta isäntä itse kuorsaa autuaana sängyssä, vain paita ja liivit yllään. Nouseva aurinko kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun Bertil avaa oven, tulvahtaa häntä vastaan moninainen kitkerä haju.
Tanulassakin kuorsataan. Antin paininpuut ovat pettäneet kokoilta lähtiessä, ja hän on pyytänyt Hiertiäistä auttamaan, mutta Asarilla on ollut tyttö ja hän on vain naurahtanut Antille:
— Lepällehän siinä painin puillasi aamupuoleen, käynpähän siirtämässä sitten Kustaavan viereen, kun ensin kuljetellaan tässä tätä tyttöä… heh… renkilöiltä riistettyä…
Kustaava ei ole kuitenkaan jaksanut kaihonkirkasta juhannusyötä yksin viettää, vaan on hakenut Antin makuulle, pahnoihinsa. Antin lupsahtelevat silmät ovat revenneet aivan auki, kun Kustaava on napannut pientareella retkottavaa miestä takapuolille ja huutanut korvaan:
— Ryökäle… jos minä otan ja riuhtasen poikki nuo paininpuusi niinkuin piipunvarret! Ala kohennella niitä allesi!
Eihän Antilla muuta kuin ala toikata ja väliin tuuskahda siihen kylätielle nokallesi.
— Hi-hiertiäinen lupasi a-auttaa… kun joutuu sen tytön pelistä… ei nämä ota päälleen, koettaa Antti selittää, mutta tuloksetta. Kustaava toki auttaa väliin miestään, ja auringon noustessa päästään pehkuihin.
Ja sielläpä sitten, resuisessa pirtissä, jyystää unta koko Tanulan väki, kun Bertil aamukävelyllään poikkeaa kolisevan porstuan permannon poikki tuvan ovelle. Kukko on äsken käynyt väkeä herättelemässä ja motkotellen poistunut, huomattuaan ettei edes renki heittänyt häntä saappaalla eikä isäntä-Anttikaan nostanut päätään pahnoista.
Ilma pirtissä on raikasta, kun mukulat ovat eilen pudottaneet päreillä paikatun ikkunan kokonaan seinästä ja juhannuskiireissä ei ole ehditty sitä korjaamaan. Kukkiva pihlaja kurkottaa oksiaan ikkunasta sisään, ja ilmanhenki kylvää varisevia kukkien terälehtiä Antin kiverille säärille, jotka ovat paljastuneet pehkuista.
Peräseinämällä retkottaa Kustaava pahnoissaan, ja Anna-Liisa kiskoo äristen hänen rintanahkojaan. Hullu renki kuorsaa kaukalossaan suu auki, ja nälkiintyneet russakat ryömivät tämän valtavan aukon suulle ja joutuvat armottomasti ilmavirran vetäminä sisään, mutta se ei yhtään häiritse rengin unenlahjaa.
Bertilille ei ole vielä näkemänsä kylliksi. Hameniemeen on poikettava, viisaan Hiertiäisen pakinoille. Jospa lähtisi hänen kanssaan luodolle ahvenia härnäämään ja kuuntelemaan Asarin loppumattomia valheita.