KAHDESTOISTA LUKU.
Bertilin, helsinkiläisherran, läksiäisiä vietetään.
Perttelin lähtö on tullut yhtäkkiä ja odottamatta rämekorpelaisille.
Kun ihan jo ystäviä näätsen, tälle maalarille, rikkaalle herralle, joka sanoi niin heistä tykkäävänsä, rämekyläläisistä.
Hiertiäistä se varsinkin surettaa.
Kun jo niin monet kerrat turistiin… kaikista asioista… kalat keitettiin ja tytöt halattiin… hänkin, vaikka tällainen länttähousu, puruturpa… narrattiin ahvenia ja paistatettiin päivää rantakivikolla.
— Kyllä Perttelin pitäisi jäädä vielä elotalkoisiin, sanoo. — Silloin sitä jysketään, piru, kun uutisen mehu kiertää suonissa,… uutisviinatkin maistettu, ja tanssitettu tyttöjä, lupsuteltu.
— Täytyy nyt tällä kertaa jättää.
Bertil järjestelee maalauksiaan, joita on karttunut kesän kuluessa.
— Näitä kuvasia vissiin sinne kaupuntloihin … heh… herroille. No, tulet sitten kun saat nämä kaupatuksi, näytellyksi.
Bertil kuuntelee sitä lökertämistä ja hymyilee surullisesti. Miks'ei, piru vie, hän voi jättää kaikkea, tauluja ja kuvasia, ja jäädä iäksi korpeen! Miks'ei hän voisi jäädä tänne mökkiläiseksi, maamieheksi, opetella kylvämään ja kyntämään, niinkuin Aatami on jo hänelle esitellyt.
Ottaisi Kyllin vaimokseen ja jättäisi humisevat kaupungit.
Tuvassa tanssitaan ja jysketään. Ikkuna on auki, ja surunvoittoinen sävel tulvehtii sieltä pihamaalle, hedelmällisyyttään raskaana nuokkuvan ruispellon yli rantaan, jossa hän odottaa Kylliä, sanoakseen tytölle jäähyväiset.
Kylli tulee hiljaisena ja alistuvana, kyynel silmäkulmassa.
Laskeutuu Bertilin jalkojen juureen ja painaa kultakiharaisen päänsä hänen syliinsä.
Ei kuulu valitusta tytön huulilta. Koettaa tukahduttaa huokauksensakin, ettei toinen niitä kuulisi.
Bertil lupaa kirjoittaa, tulla katsomaan, lähettää kuvansa, jos Kylli haluaa.
Lupaa, ja samalla häpeää, että tällaisilla koettaa hyvittää ja lohduttaa tyttöä, joka on kaikkensa hänelle antanut eikä mitään pyydä.
Illan punerrus mailla ja vesillä on sammunut. On vain hämyinen yö.
Värit ovat sulautuneet toisiinsa, ne tuntee, mutta ei erota.
Kuivuvan heinän ja kypsyvän rukiin tuoksua. Ruisrääkkä vain ääntää pellon laidassa.
Kaikki tämä ja Kylli tuossa, ja pihasta kuuluva hanurin mollisävel viiltää haikeasti…
Monet kylätanssit käyty Kyllin kanssa, tällaisina öinä, metsäpolkuja taivaltaen, onnellisena, kaikki unohtaen.
Valoisina iltoina ja öinä Kylli vain hänen polveensa nojaten istumassa tyvenien vesien partaalla, vakavana ja hiljaisena, paljastaen kauniita ajatuksiaan hänelle.
— Jospa minä vielä tulenkin tänne kokonaan. Laitetaan pieni mökki tuonne lehtoon järven rannalle.
— Voi, älä puhu siitä… et sinä tule… se suuri maailma vetää sinua… tuskinpa näen enää milloinkaan.
Niin, se vetää häntä, se siellä ja tämä täällä. Jos hän väsyy siellä ja kyllästyy niinkuin jo kerran ennen, palaa varmasti tänne, terveeseen maaperään, Kyllin luokse, joka häntä varmasti odottaa, vaikk'ei sitä sano.
Ei, totisesti hän ei voi nyt lähteä, jollei koeta vapautua tytön ja tämän yön lumoista.
— Tyttö, lähtään vielä kerran tanssimaan, pyytää Bertil.
— Mennään. Siellä on minunkin helpompi ollakseni.
Syntyy riemu, kun he menevät pirttiin. Bertil kuulee heidän ohimennessään portailla kuiskuteltavan:
— Komea pari.
— Ovat varmaankin salakihloissa.
Kyllikin kuulee sen ja punastuu.
He aloittavat, ja toiset parit väistyvät syrjään. Tyttö painautuu häneen, ja he lentävät melkein, kaiken katkeran unohtaen, eronkin.
Kun he lopettavat, juoksee Kylli ulos, jonnekin aittaansa tahi kamariin, kun ei jaksa olla siinä… jokaisen katseltavana.
Bertil jää.
Ukot alkavat lökertää. Anttikin toikkaroi hutikassa ja sanoo tulevan julman ikävän… tätä Pertteliä… kun herroista ihan mukavin… vaikkei enää maistakaan, mutta muuten olossaan eläväinen ja… piru vie, häntä ihan itkettää.
— Mitä sinä Käkkä… annahan kun minä…
Hiertiäinen työntää Antin syrjään.
— Se on niin, että ensi kesänä, jos eletään… niin reistataan, piru, luodolla ja muualla… haukia ja kuhia semmoisia kuin sikoja… paistetaan.
Tänne jouluksi… jos passaisi. Laitettaisiin oikeat oluet, jos ei enää näistä viinoista… kynttilät ja kuuset, perr-setti!
— Niin, jouluksi! Tulkaa jouluja tänne viettämään, pyytää jokainen.
Bertil saa riemastuttavan ajatuksen. Hänpä tuleekin talvella tänne korpeen. Jouluksi todellakin, syömään maalaisten jouluruokia, maalaamaan.
— Ne joulusaunat… ja muut… maalataan … kähnitään…
— Minä tulen, lupaa Bertil.
— Ihanko varmasti?
— No ihan varmasti… tuohon käteen.
Paiskataan kättä ja remutaan.
Bertil lähtee etsimään Kylliä, sanoakseen hänelle päätöksestään.
Kylli on mennyt aittaansa ja pielukseen nojaten siellä nyyhkyttää.
— Pyytävät tulemaan tänne jouluksi. Lupaan tulla, jos sinäkin pyydät.
Tyttö kavahtaa hänen kaulaansa, suutelee, loppumattomiin.
Bertilin yhtäkkiä leimahtanut ilo sammuu, omaansa ja tytön haikeaan ikävään.
Niin, nehän olivat vain lupauksia, mutta tämä, nykyhetki oli todellisuutta. Tuolla nurkissa oli vielä juhannusyön kukkia, keskikesän henkeä, pitkä, kiihkeä satu ja kuitenkin lyhyt kuin kesäyö.
Ulkona jo vaikenee. Tuvan räystäällä visertelee pääsky.
Bertil avaa aitan oven. Molemmin jäävät siihen vielä hetkiseksi, aamun sarastukseen.
— Kuule, Bertil, yhden asian minä lupaan sinulle, vaikka et tahdokaan.
Tämän jälkeen ei… saa enää kukaan toinen koskea minuun.
Bertil on kuullut jo ennenkin tällaisia vakuutuksia, mutta ei ole uskonut. Tätä hän ei saata epäillä, siksi hän jo tuntee tytön.
— Kylli, sinun on tultava iloiseksi jälleen. Tule saattamaan minua. Onhan meillä vapaus, minullakin, tulla tänne milloin haluan, ja tulen ehkä piankin.
Bertilin tavarat ovat jo rattailla, ja Salomo odottaa pihaportilla. Läksiäisväki hajoaa kyläteille, ja Perttelille toivotellaan onnea matkalle ja kärtetään pian tulemaan.
Aatami seisoo hajasäärin tuvan kuistilla ja räpyttelee silmiään. Ovat kosteat, mistä lienevät. Bertilin kapea käsi ihan hukkuu hänen isoon kouraansa.
— Tule vain pian tänne… pidän kuin omaa poikaa, parempanakin.
Ostetaan talo, jäät asumaan. On rahaa ja tavaraa, olla miten vain.
— Tottahan tuota edes kirjeen laittanet, sanoo emäntäkin.
Kylli on ottanut ylleen raitaisen pukunsa, joka hänellä oli juhannusyönä ensikerran. Sanoo lähtevänsä laivarantaan, ehkä siitäkin edelleen.
— Vie tytön matkassaan, hii… tämä Perttuli, nauraa Hiertiäinen.
— Eipä tiedä, jos jäänkin tälle tielleni, naurahtaa Kylli jo vapautuneena.
— Eikö hiisilöissä, toimittaa Käkkä-Antti, joka uskollisena vieraalle on jäänyt lähtöä katsomaan. — Pitäähän toki… vaikka kihlajaiset täällä… ja muut kemut… Kyllä vuotellaan.
Bertil nostaa tyttönsä rattaille, istuu viereen ja viittoo vielä kerran niille heikkouksistaan huolimatta hyville ihmisille, joiden veroisia ei ole ennen löytänyt.
Huiskutetaan ja viitotaan. Hiertiäinen huitoo naulan painavalla piipullaan ja kohottelee housujaan.
Kyllin nauru kuuluu iloisena rattailta.