YHDESTOISTA LUKU.
Koko Rämekylän väki on oikeudessa.
Hörödii on hyvillään, että on saanut heidät tulemaan, Hiertiäisenkin, ja Käkkä-Antin, jotka hänen mielestään ovat niitä pahimpia.
Aatami istuu pöydän päässä niinkuin iso isäntä ainakin. Pohahtaa väliin ja polttelee sikariaan, naamassa viinan punerrus, niistäpä eväsviinoista, joita on kirkonkylään tullessa maisteltu.
Käkkä-Antti ja Hiertiäinen istuvat vierekkäin penkillä, ja
Hiertiäisellä on kourassaan iso piippunsa, jota sytyttelee ja rassailee.
Ja löyhkää niin vietävästi. Ihan pitää jo Antin siitä huomauttaa:
— Minkä tähden sinä… niin… hitosti… pölyät?
Asari hymähtää. Hiisiäkö se Anttia liikuttaa … tässä omaksi ilokseen, tuhnailee… Höröläisen nokkaan, joka siinä permannolla paseerailee ja räpistelee kuin kukko tunkiolla.
Antin kolmikulmaiset silmäkolot ovat kovin punaiset, ja sääriäkin kolottaa.
Taitaa se pelko — Antin silmäräpylät lupsahtelevat avuttomasti — noihin sääriin…
Asari ei sano pelkäävänsä tyhjiä, mutta kyllä häntä peloittaa, ne syötingit, vallesmannit ja — kirkkokin. Oli kovin uhkaavan näköinen, kun tultiin.
Vaikka mitäpähän tuosta… eivät kai ne linnaan vie maistamisesta. Ja kun ei sano maistaneensa, muuta kuin voidelleensa reumattia.
Sanottava kai se on, että Turakalta on saanut. No, minkä sille…
Turakka on taas missä lienee. Eivät saaneet taaskaan käsiinsä. Eivät
Patrakkata sen paremmin.
Hiertiäinen ei piittaa niin mitään koko käräjistä, ei sano piittaavansa, vaikka vähän tuntuu oudolta… nämä vieraat paikat, kirkot ja tapulit. Ei ole niissä käynyt kun nuorna miesnä, pappiloissa ja muissa Herran huoneissa. Ei hautuumaallakaan. Se hänen luontonsa kun aina vain sinne korpiin.
Kun siellä on kuitenkin parasta… lekettää, talvella pirtin sängyssä, kesällä saunan lavoilla, luodolla ja muissa mukavissa, kotoisissa. Nyt nämä lakinsa, ettei saa olla rauhassa, piru, vaikka omistaan elää ja tinkimättä veronsa maksaa.
— Käy jo vähän nurkan takana tuulettamassa, sanoo Antti Asarille. Kun siinä… iii… että ihan nenä halkeaa, hänenkin… vaikka ei vähistä…
— Piruako se siinä… kyllähän tähän… mahtuu.
Sivupenkillä istuu renkilöitä ja muita, akkaväkeä, Syllykkä ja Hameniemen piiat, kirkkotamineissaan, nauraa virskutellen Hiertiäiselle, joka siinä iskee silmää heille, piioilleen.
Odotetaan tuomaria, sitä syötinkiä, joka näitä käräjöitä, oikeuksiloita kuuluu istuvan.
Rengit pitkästyvät jo siihen vuottamiseen ja käyvät nurkan takana… maistamassa, salaa, ettei Hörödii näe. Palataan röyhtäytellen tupaan, neilikkapurua jauhaen, ettei henki haise väkeville.
Pistetään piippuun ja Hörödiin kiusaksi sysätään joku suuruspommi, hihitetään.
Sillä mitäpä väliä heille, renkilöille, vaikka linnassakin, niistä pommiloista ja muusta, ryyppäämisistä.
Jooseppi istuu ikkunanpielessä, ukko- ja akkaväen vaiheella, kuparinvärinen naama hiessä ja silmät muljahdellen.
Hänetkin tänne, vaikka töitä olisi pitänyt puskea. Häntäkin neuvottu, miten sanoa, mutta hänpä sanoo niinkuin on, että omastaan on ryypännyt eikä toisen omaan koskenut, ja jos on rikos omaansa ottaa, niin viekää vaikka helvettiin, mutta laittakaa Kenkkulaan neljä miestä hänen tilalleen töihin ja varatkaa semmoiset raudat kynkkiin, että kestävät.
… kele! Tässä pitää istua ja noljottaa, herrojen silmätikkuna.
Jopa tulee vallesmannikin ja hymähtää nähdessään Rämekorven järeät ukot penkkilöillä. Käy siitä kamariin Hörödiin kanssa, ja Nuutti, joka istuu kuin vaivainen peltovaris kamarin oven pielessä, kuulee keskustelun.
— Tiedä pitää kitasi kiinni siitä keväällisestä Rämekorvessa käynnistä, sanoo nimismies Hörödiille.
— Mutta jos asia vaatii… eihän siitä nimismiehelle sakkoja…
— Vai ei, sinä hölmö, kun akka, Pyllykkä, todistaa, että olen ostanut. Jos vaan nokkasi avaat, niin minä varmasti nujerran niskasi. Jätän koko viran — elän minä muutenkin — ja sitten katkasen vaikka kaulasi.
— Helvetti… on siinä…
— Mikä? Pidä nyt jo turpasi, tahi kun minä loksautan tuolla nyrkillä… et jumaliste minua paina. Täytyyhän tässä ajaa sitä asiaa, mutta menköön miten tahansa, se on sama.
— Niinhän se… silläpä ne taisivat viinakuninkaatkin päästä livistämään ja aina pääsevät.
— Haista sinä… ja herkeä loksuttamasta suutasi, tahi sylkäsen sinne.
Keskustelu loppuu, kun tuomari tulee, ja istunto aloitetaan.
— Kaikki asialliset sisään, huutaa Hörödii tuvan ovelta, ja ukot lähtevät valumaan käräjäsaliin.
Mällit poskessa seistään ja kuunnellaan nimismiehen kannevaatimusta.
Keitättäneet viinoja… heh… kuka sen on nähnyt… luuli tässä pahemmastakin, miettii Asari.
Aatami seisoo rinta pystyssä, niinkuin syytön ainakin, silmäillen musertavasti tuomaria ja lautakuntaa.
Todistajat käsketään ulos ja asiallisten kuulustelu alkaa. Asari ja
Käkkä-Antti saavat jäädä ensiksi tiliä tekemään maistamisistaan.
Tuomari:
— Kumpi teistä on Asari Hiertiäinen?
— Tämähän se…, viittaa Käkkä-Antti.
— No Hiertiäinen on sitten keitättänyt viljoistaan viinaa ja tarjonnut sitä muillekin, aloittaa tuomari.
— Eikös… valepuheita…, virkkaa Asari ja sylkeä tirskauttaa. — Ja jos sitä sattuisi saamaankin, viinoja, ryypättäviä, niin voiteena toki sitä… vai tarjoamaan. Eipä ne herratkaan nykyisin… latkivat omaan suuhunsa… tuota… en minä nyt tässä syötinkiä…
— Jo toki voiteena, niinkuin minäkin, sanoo Antti ja kekkerehtii paininpuillaan.
— Mutta siellä on kuitenkin keitetty viinaa, Turakka ja se toinen, sanoo nimismies.
— Jos lienevät, mikä heidän puuhiaan… sitä kun on Hameniemessäkin työtä… heijän puuhiaan syynäämään ja henkiä haistamaan, kun se tämä Hörödii sitä varten…
— Haisteleeko Benjaami Hörödii henkeä? kysyy tuomari, ja poskilihaksia vähän nykii.
— Jo toki se haistelee, vaikka mitä, todistaa Asari. — Ja penkoo ja puurtaa, vaikka eihän siellä mitään Rämekorvessa, taloissa ainakaan…
— Mutta kun tämä Hörödii on semmoinen nuuskija, häntäkärpänen, eikä anna rauhaa, teristyy Antti, mutta keskeytetään.
Hörödii siitä kertomaan mitä on nähnyt. Sanoo viimeksi rämekorpelaisten juoneen viinojaan piimänkin kanssa, kun ei kai enää muuten kurkkusesta valunut.
— Vai piimän, naurahtaa Hiertiäinen. — Kun oli talvellista piimää ja haisi väkevältä, niin tämä luulee, että viinoja…
Hörödii sanoo olevan todistajat.
— No mitä tämä Antti Tanula tietää? On kai keitättänyt niinkuin muutkin isännät viinoja?
— Vai minä… köyhä mies… ei riitä penikoillekaan leipä. Peukalonpiäkön verran sai tässä… siitä on nyt jo toista vuotta… taitaa… kinttujen voiteeksi, kun ovat tämmöiset.
Ja Antti näyttää paininpuitaan.
— Kun reumatti, piru, väänteli ja koukisteli.
Hörödii todistaa Antinkin olleen niityllä hutikassa ja muulloinkin.
— Ei pitäisi puhua konstaapelin… kun ei tiijjä… vissisti…
— No Antti samoin kuin Asarikin ovat nähneet Turakan ja Patrakan korvessa viinaa keittävän?
— … häntä niin muista… taisi tuo tässä keväällä, mutta ottakaa kiinni, ilkkuu Hiertiäinen. — Minkäpä me niille, jos missä keittävät… hii… kun tässä pitäisi poliisiksi.
— Niin, ihan vahtimaan jos kuka missä keittäisi, vahvistaa Anttikin.
Ukot seisovat hikisinä, mälliä suussaan ahkerasti kääntäen. Asari jo tarttuu piippuunsa ja massiinsa, mutta muistaa missä ollaan ja työntää ne housujensa taskuun.
Tuomari tuhistaa nenäänsä ja avaa ikkunan. Lautakunta naurahtaa. Ilma olikin käynyt jo kovin vahvaksi.
Tulee toisten vuoro, ja Aatami pohahtelee kuin tuuliaispää.
Syytetään Aatamia siitä, mistä toisiakin. Aatami sanoo saaneensa toisilta repijäisen voiteeksi.
Kun näissä jaloissa on semmoinen tauti, rimputtaja… leini vai reumattiko lienee… sitä voidellut… muuta ei… tämä Hörödii on pakana… tulee hänen kamariinsa ja istuu lakki päässä, kun hän veisaa… uskostaan ja Herran armo töistä… häntä näin kuljetellaan ja ahdistellaan.
— Mutta… Herra varjelee minua ja antaa ne häpiään tulla, jotka tahtovat minun niellä, sanoo Aatami ja sulkee sitten visusti suunsa.
Ei muuta kuin tohahtelee raskaasti, näittenpä vainoojiansa jumalattomuutta, eikä enää vastaa tuomarin tekemiin kysymyksiin.
Käsketään ulos.
Jooseppi tulee sisään vanhimman veljensä kanssa hirveästi mulkoillen. Joosepin pää hipoo käräjäsalin kattoa,- ja tuomari sanoo melkein nöyrästi:
— Nuutti ja Jooseppi Kenkkula?
— Niin.
— Mitä tietää Jooseppi, onko viinoja keitetty, ostettu ja…
— On keitetty ja juotu, että nyrkit kankaassa. Muihen asioihin en tiedä, mutta omastani puhun, että olen keitättänyt välistä omistani ja väliin ostanut, mutta omilla hankkeillani, ja maksan rikkeen rahalla tai istun linnassa, jos miehiä laitetaan yhden miehen töitä vastaamaan.
— No teissä on miehuutta, kun tunnustatte, sanoo tuomari. — Mitä Nuutti sanoo?
Nuutti räpistelee kuin uitettu koira, niistää nenänsä ja vilkuilee pelokkaasti ympärilleen.
— Onhan sitä, Herra paratkoon, tullut rähjätyksi, kun se syntinen liha vetää ja viekottelee. En kiellä, vaan kadun katkerasti, kun on tullut tässä vielä esivaltaa vastaan rikotuksi.
Nuutilta kysytään, kuka on keittänyt, mutta Jooseppi karjasee:
— Et puhu siitä mitään, kun tässä kerran ei kenelläkään syytettä keittämisestä, muuta kuin juomisesta.
— Siellä Rämekorvessa on siis joka mies nauttinut?
— Kysykää itseltään, joka on ryypännyt, kivahtaa Jooseppi.
No minkä sille… näiltä juupeleilta ota selvää.
Kuulustellaan vielä kerran todistajia ja Hiertiäistäkin.
— Mistä te olette kotoisin? kysyy tuomari Asarilta.
— Heh… eikö tuota tuomari tienne… mistä tämmöinen oikea
Hiertiäinen… ne olinpaikat tiietään…
Jauhetaan juttua iltamyöhäiseen ja sakotetaan vain Nuuttia ja Jooseppia.
Nämä toiset hyväkkäät osaavat nahkansa suojella. Aatamillakin Uusi testamentti taskussa ja Hiertiäisellä se viisautensa.
Lähdetään ajelemaan kotinurkille, viisastellen ja maistellen, harjakaisia, kun siitä niin selvittiin.
Hämyiseen heinäkuun yöhön haihtuu maantiellä ajavien rämekorpelaisten loilotus.
Kotiin päästyä jysketään aamun koittoon, auringon nousuun. Saunotaan ja syödään.
Ryypätäänkin, käräjäin kunniaksi.
Haetaan Perttelikin mukaan ilonpitoon, hohotetaan ja nautitaan olosta, ja heinäkuun yöstä.
Kun ei tämän ihmeempää, tässä jutussa. Päivä vain meni niihen herrojen, syötinkilöihen kanssa.
Mutta onpa päiviä, kun heinäkuu on vasta puolitiessä menossa.