NELJÄS LUKU.
Naapurikylään ei ole kuin puolisen penikulmaa, ja siellä ovat ihmiset toista maata kuin Rämekylässä. Kansanvalistus toikkaroi pitkävartisissa saappaissaan, ja seuroja on monenlaisia. Muutamat isännät juovat sielläkin kotitekoista, mutta salaa. Niin salaa, ettei henkikään haise, ei edes Hörödiin tarkasti vainuavaankaan nenään.
Raittiusseura on nyt siellä laittanut arpajaiset, ja toisesta pitäjästä on puuhattu torvensoittajat juhlaan.
Rämekylälläkin on kuultu juhlasta, ja Hiertiäisen tekee mieli kuulemaan niiden torvien pärinää ja pämpätystä.
Harakka-Anttikin, maattuaan aamupäivän pehkuissaan, on virkeä lähtemään mukaan, ja paininpuut kyllä sen matkan kestävät. Hänkään ei ole kuullut torvien luritusta, ei muuta kuin leppätorven luikauksia rämekorven ahoilla.
Hiertiäinen käy harvoin naapurikylässä, mutta nyt, juhannuksena, pitäisi jaloitella, nauttia. Siellä olisi monta aihetta. Torvet ja muut.
Ja näkisi uusia tyttöjä, näin juhannuksena, ja jos siellä tanssitaan, niin voisi hänkin lupsuttaa ja nauraa ihmetteleville katseille. Voi piru, miten hän nauraisikin leveällä suullaan, suurella kuin kontin suu.
Näitä mukavia miettien on Asari lekertänyt Tanulaan ja puhunut asiasta
Antille.
— Ka, lähtään. Kyllä näillä kintuilla sen matkan… minäkään ennen semmoisia torvia, pämpyttimiä…
— Ja kun kuuluvat olevan oikein kullankiiltäväisiä.
— Elä perkuloita… vai kullasta! No hiisi, mennä pitää katsomaan.
Antista on ihmettä, että naapurikylässä soitetaan kultatorvilla. Paremmin asiaa ymmärtääkseen on otettava peukalonpiäkön verran putelista ja tarjottava Asarillekin.
— Otahan… tätä siemenrukiista huusattua… vai torvilla… mitähän nuo puhaltavat?
— … tiijjä… eli kyllä mä kuulin, teristyy Asari, jota on tämä torviaihe ruvennut viehättämään. Onhan sitä jo kuultu ennenkin torvien luritusta, kerran Joensuun markkinoilla, mutta ilman aikojaan, viisastella… tällekin Antille.
Niin että kyllä siitä jo kuultiin. »Koko maalima iloit’ mahtaa» ja semmoista, piru soi, kun on juhannus.
— Lähtään, Asari, ihan heti, kiirehtii jo Antti kekkerehtien ja nostellen kuivuneita kinttujaan.
* * * * *
Turakka on kuunnellut mehiläisiä Kenkkulan aitan takana koko aamupäivän. Juhannusrauha on hänelläkin, ja Hörödii nauttinee hänkin juhannusrauhastaan. Aitan taakse on aurinko paistanut varhaisesta aamusta, ja tuoksuva ilma on ehtinyt jo puhdistaa viinan höyryt keuhkoista, mutta mieli on jo niin turtunut, ettei luonto enää jaksa nousta siitä masennustilasta, johon viina sen on vienyt.
Lähtisi tästä jonnekin. Patrakka on hävinnyt. Saattaa olla jo toisessa pitäjässä. Tietää sen turman linnun, niinkuin hänenkin.
Turakka kiroaa, painaa hatun silmilleen ja lähtee Tanulaan ja Hameniemeen. Kiroaa vielä uhemmin, kun kuulee pihalla Aatamin ja Nuutin veisuun.
Iltapuolella yhtyy viinakuningas Hiertiäisen ja Antin matkaan, ja kun neljäntenä on Kenkkulan Jooseppi ja viidentenä Tanulan hulluksi tekeytyvä renki, jutkotellaan jo siitä naapurikylään musiikkia kuuntelemaan.
* * * * *
Hiertiäinen nauttii olostaan siinä rukiin pientarella istuessaan juhlatalon pihamaan laidassa. Sakki on siinä hänen ympärillään, ja keskellä ojan pohjassa on puteli, josta maistetaan. Sinivalkonauhaiset juhla-airuet ovat pahasti säikähtäneet Rämekylän hurjien tuloa, ja juhlatunnelma on mennyt piloille. Turakalla on apulainen, joka metsässä jakaa rukiin mehua, ja kohta alkaa juhlapaikan ympäristöllä kuulua renkien ja joutomiesten hihkaisuja.
Antti hihittää torville ja niiden räikyttäjille, Jopa ovat rustinkia… kun kiertävät ja koukertavat kuin lehmän suoli.
— Ja alapää on leveäksi reväisty ja nostettu pystyyn, hikottaa
Hiertiäinen.
Korealta se kuuluu.
— Leppäpömpästä lähtee parempi ääni.
— Elähän… kun lurittaa ihan kuin talonpojan takapää, puolustaa Asari. — Niille pitää antaa viinaa, että posket paremmin pullistuvat, vai mitä, Antti?
— No, peukalonpiäkön verran.
Turakka pumppuaa puhaltajiin kirkasta ja makeaa, ja kohtapa alkavat juhlat olla vinossa. Bertil Hög, Helsingin herra, nauraa pihamaalla vatsaansa pidellen. Hänkin on Kyllin kanssa saapunut juhlaan ja ehtinyt pihaan parhaiksi, kun musikantit ovat alkaneet rukiisen voimalla puhaltaa.
— Katso, Kylli, niiltä tipahtaa kohta silmät päästä, hohottaa Bertil. —
Ja nenä ryömii ylenmäärin paisuvien poskilihojen välissä!
Juhlavieraista on osa poistunut ja rengit piikoineen jääneet äänekästä iloa pitämään. Hiertiäinen kähnii ja katselee tyttöjä. Hihittää pömpän puhaltajille,- jotka täyttävät piha-aukeaman helvetillisellä melulla.
Jopa tanssitaan pihamaalla. Humalaisten ilo on tarttunut piikatypyköihin ja muutamiin juhliin jääneihin rempseihin talontyttäriin, ja helmat korvissa hypitään. Torviniekat ovat puhaltaneet loppuun henkensä ja pyllähtäneet heille vartavasten rakennetun lavan alle. Nurkan takaa ilmestyy kuin loihtimalla hanuriniekka, ja kohta korahtaa vetopelistä verenväkevä sävel. Viimeinenkin juhla-airut poistuu, uhaten tehdä kantelu asiasta Hörödiille ja nimismiehelle.
— Ryyppää se nimismies itsekin.
— Ja Höröläinenkin ryyppäisi, kun saisi.
— Ja pappi on joka päivä humalassa.
— Ja suntio juo kirkon viiniä sunnuntaina niin, ettei kolehtihaavi tahdo käsissä pysyä.
Se on hummaavan joukon syytöstulva, mutta tosi alusta loppuun.
* * * * *
Raittiusseuran iloinen juhla jatkuu kesäyön hämärässä, mutta Rämekorven laiskiaiset ovat lähteneet paluumatkalle ja korpi kaikuu hohotuksesta ja hihityksestä. Välillä olevien mökkien porstuain ovet lyödään auki ja maitopöksissä kiskotaan sintua isolla kauhalla alkavan kohmelon kostukkeeksi.
Metsätiellä tulee kuitenkin ihme vastaan.
Hörödii on ollut juhannusviinoja etsimässä ja löytänyt yhtä ja toista. Salaa on katsellut eilisiltaista kokkotanssia ja nuuskinut koko juhannuspäivän ja tulee nyt todistajineen suuriäänistä sakkia vastaan.
Pöllämystyvät vähän Rämekorven miehet ja seisahtavat, ja silloin laukasee Hörödii panoksensa. Manaa miehet ensi välikäräjiin viina-asioistaan.
Mutta kiireen kaupalla on Hörödiin suoriuduttava matkaan, sillä Joosepin harittava tukka on noussut pystyyn ja verestävät silmät alkavat mulkoilla pahaa ennustavasti.
Jooseppi jo kääntyy lähteäkseen jälkeen:
— Vai tänne sinä hörrikkä, ihmisten juhannusrauhaa… varo, etten saa sinua kouriini.
— Jokohan tulee sakko, irvistelee Antti loppumatkaa jatkettaessa.
— Vai sakko, hihittää Hiertiäinen. — Kuka tässä on nähnyt, että viinoja on ryypätty? Kaljoja, juhannusoluvia, piru, eikä muuta. Sitä pitää osata hitsata asiata niinkäsin, jos tässä… mitäpä käräjöitä…
— Kyllä tässä heille sakot näytetään, kannetaan koko käräjätalo
tuomareineen ja lautakuntineen järveen, uhkaa Jooseppi. — Siinä
Luhtajoen partaalla kun on, niin ei muuta kuin saan kangen alle.
Toveria en pyydä.
— Ettäkö hiiren kuolema syötinkilöille ja muille pötköttäjille, hii, se olisi vasta, inisee Asari.
— Eikä tässä niin justiin ensi käskyllä…, teristyy jo Anttikin.
— No ei ensi käskyllä, se on vissi!
Siitä tehdään ihan liitto ja painetaan peukalonpäköt vastakkain ja hihkaisten ne erotetaan.
Ja sitten lekerretään metsätietä kotitanhuville.
Hiertiäinen koettaa innoissaan tapailla lauluakin:
»Jätkän rouva se salin sohvalla kelletti syrjällänsä — — — — — — —»
Siihen yhtyvät toisetkin, ja jopa on ääntä metsässä.
Aurinkokin jo nousee metsän takaa, kun siitä vihdoin päästään kotipihoille. Jos olisi ollut vähän ainetta, ei vieläkään makuulle, ei sitten likikään. Nämä valoisat yöt kun niin innostivat, ja se juhlakin taisi nostaa mieltä.
Mutta onpa tässä vielä valoisia päiviä ja öitä, ja sitten jatketaan.