VIIDES LUKU.
Seuraava päivä on maanantai, ja pitäisi ryhtyä rynnäämään töitä, mutta hitsiläinenkö sitä, kun päätä vielä pakottaa juhannushummaus ja muutenkin…
Parasta on, kun makaa rauhassa. Päiviä on ja toisia tulee, ja rämekyläläisten päivät eivät mene jäniksen selässä.
Ei muitten kuin Joosepin.
Kenkkulan rehevässä apilapellossa häärää mies jo täydellä höyryllä. Suuttuu niittokoneeseen, joka ei jaksa katkaista lakoista heinää, kiroaa ja kasvolihakset punaisina ja pullistuneina heittää koneen alassuin ojaan.
Hakee liiteristä kahden hevosen koneen ja tallista toisen hevosen, ja kun tämäkin kone tukkoaa ryönäisessä heinässä, kiroaa Jooseppi niin että kuuluu toisiin taloihin.
Nuutti on mennyt haravanvarsipuita hakemaan metsästä, ja hän tässä saa yksinään…
Jooseppi huitoo syltämittaisella viikatteella niin, että apila lentelee suurina palloina jälelle.
… ne akatkin, kun eivät tule haasioimaan.
Eipä tästä hänenkään työstään viinoitta…
Jooseppi jättää viikatteensa ja lähtee korpeen, jos sieltä sattuisi löytämään.
Patrakka on luvannut heinäviinat… kai se siellä jo pian tiputtaa.
* * * * *
Hiertiäinenkin makaa Hameniemessä ihan hortonaan.
Aamuvarhaisella on kuulunut saunaan Tiina Lovisan poraaminen pihasta, saunan ovi on reväisty auki ja likaisella luudalla heitetty häntä, nukkuvata miestä, paapatettu siinä ovella ja menty menojaan, eräänlaisia ääniä päästellen.
Mitäpä hän, Hiertiäinen, siitä. Maanantaina on maattava ja tiistaina sopii katsella, mitä olisi ensiksi tehtävä, mutta kun ei kerkiä ryhtyä mihinkään ennen keskiviikkoa, menee taas se päivä työkaluja etsiessä. Torstaina sitten siinä korjailee, näprää, työkaluja, mutta perjantaina on jo viikko niin rippeinä, ettei kehtaa aloittaa.
Kampsiipahan vähän mitä kuta sattuu, pientareita, jotka ovat turvonneet syltä leveiksi ja työntävät putkea ja pajunvesaa.
Lauantai on sunnuntain aatto, ja silloin on käytävä kylällä ja saunottava aikaiseen. Eikä lauantain töillä ole kukaan rikastunut.
Välillä sopii käydä katsomassa ilmaa ja vilvoittelemassa. Tulee, näätsen, kuuma siellä saunassa.
Siinä saunan kynnyksellä on hyvä istua ja katsella, miten mehiläiset ja muut hyönteiset, kärpäset, pörräävät auringossa ja kukkivassa heinikossa. Lepäillä siinä polvet pystyssä, painava piippu hampaissa.
Haukotuskin repäisee suuta niin että piippu putoaa leuoista heinikkoon ja sitä pitää ruveta käsin haraamaan.
—… piru siinä, hyppii hampaista.
Tiina Lovisa näkee Asarin saunan ovella ja tulee hameet hulmuten, äkäisen näköisenä.
— Että sinä, ryökäle, et viitsi edes syömään! aloittaa — … että voi hyvä jumala, kun heinät jäävät tekemättä. Siellä Kenkkulan väet jo heiluvat kuin turilaat heinän kimpussa, ja sinä täällä märkänet. Tokko sinä edes kuulet, torkkuja!
Tiina Lovisa sysää Hiertiäistä pieksunsa kärjellä, että piippu taas putoaa.
—… piippu!… Nyt jos, piru, niinä suutun… vai potkimaan. Ei nyt niitetä, kun huomiseksi tulee sade. Häh!… Heiniä pilaamaan…
— Sade?
— Nii-in! Varpaita syhyy… on vissi merkki.
— On se… tuhannen laiska, haisijainen.
Tiina Lovisa ei viitsi sen lekertäjän kanssa.
— Pitää tässä laittaa housut jalkaansa ja lähteä niitylle. Juo sinä ja makaa ja tanssita piikoja!
Tiina vielä siellä pihassa, mutta Asari ei kuule, eikä tahdokaan. Ylevä rauha liikkuu hänen sisässään, monta aihetta, tämäkin aurinko, joka hautoo tätä luomakuntaa ja ihmistä… tuoksut… ihanat vetää nenäänsä… isot kalat… linnut ja muut.
Ja sitten sirkan sirinä ja tuo eteläinen, joka huojuttaa tuota ruispeltoa ja pullistaa paidanaukkoa, siinä se luojan ihme… kaikki kasvattaa… tämä aurinko… ja irtauttaa mehut maasta ja hien ihmisestä.
Aikansa miettii Asari niitä luojan ihmeitä ja lähtee sitten alusillaan, piippu kourassa pihaan, syömään ja akkojen kanssa reistaamaan.
Piiat on Tiina Lovisa kovistellut pientareita leikkaamaan.
Asari katsoo. Istuu siihen ojanvarrelle mukavikseen tiiraamaan. Kun ovat riisuneet, kelsinneet, siinä helteessä, nämä piiat ihan vähiin vaatteisiin. Käsivarret paljaina ja pohkeet ja muut.
Hiertiäisen syöntiaie unehtuu siinä tiiratessa näitä tyttöjä, kikattajoita.
… nämäkin niitä luojan töitä… sorvasi jäsenet pyöreiksi ja mukaviksi. Ilokseen katselee, kun sydän on vielä nuori.
— Mitä se siinä… tillistelee! suhahtavat tytöt ja nauravat.
— Ka, kun tässä joutaa kerran… näiltä töiltään.
Ja hetken perästä siinä tytöille:
— On se mukava, tämä maailma, pallo vai mikä lie pannukakku… heh… pyöreäksi sanotaan… on, joka osaa oikealta kannalta sen ottaa.
— Vai on… ja Tiina Lovisa kans'… yhtä pyöreä…
Alkavat taas hikottaa ja niitä pilojaan… loppumattomia… täytyy lähtä syömään.
Ryystettyään kaksi puutuopillista piimää, kokonaisen leivän ja ison kappaleen kiljunpintaa, on Asari valmis kylälle.
Katsomaan, joko ovat heinässä.
Ja sitten jos sattuisi viinaa… Kenkkulassa.
Tanulassa on hiljaista. Kukonlaulu vain kuuluu navetan takaa. Antti paistaa harittavia sääriään auringossa. On vetänyt niihin tervan ja istuu siinä tuvan portailla irvistellen kyläläisille, kenkkulaisille, jotka semmoista kiirettä heinillään… vaikka ei vielä heinäkuukaan alussa. Se Jooseppi semmoinen hätäkello.
Antti on saanut toikata koko aamun yksinään.
Kustaavalla on se sydänala tautinsa taas. Ei kahviakaan kyennyt, vaan piti Antin itsensä kiehauttaa. Sattui vielä siinä aamutureessa pistämään lapsenpesuvettä pannuun. Ii-i, semmoinen vahinko hänelle…
Renki makaa taliin ylisillä eikä hievahda, vaikka hän sitä jo heitti, häikköläistä, tupakkapölkyllä. Uhkasi, raato, kaataa koko tallin, jos häiritään.
Pojatkin, missä lienevät, yöjalkareisuillaan, vaikka päivä kohta puolisissa.
Antti käy ottamassa putelista vähän ja istuu sitten vielä kuivailemaan loppua tervaa kintuistaan.
Joosehviina ja Justiina pyllyilivät paitasillaan pihamaalla, isot vonkaleet, näyttelemässä näyteltäviään. Peaata härnäsi kukkoa, ja nuorin urospuolisista kiskoi kissaa hännästä.
Jo tämä… kun ei edes aamiaista laittamaan, tuskailee Antti. Hänen luontonsa taas lotkotti kuin sammakko lätäkössä eikä noussut, vaikka jo oli käynyt pariin kertaan maistamassa.
Sekin haaste sinne käräjiin. Siinä oli miettimistä. Aatamit ja
Hiertiäiset sinne herrojen eteen… hii… taitaa tulla kova paikka.
Asari lekertää pihaan ja istahtaa portaille. Puhutaan ilmoista ja muista, isoista kaloista ja luonnon ihmeistä.
— Onko sulla yhtään viinaa? kysyy Asari.
— No, peukalonpiäkön verran.
Lähtään kaapille, ja jopa kohta nousee Antinkin luonto.
— Makaavat meillä vielä yöuniaan, sittiäiset. Ei keittämään kaloja, vaikka ongin aamiaiseksi…
Antti on tosiaankin pistäytynyt aamuvarhaisella onkimassa muutamia särkiä ja vihtaraksissa tuonut ne porstuaan. Kissa on peukaloinut Antin saaliit, ja jopa kiivastuu mies:
— Per-setti, vai kissalle… nyt otti piru akan ja — ihan kaikki elävät tässä talossa.
— Otahan piiska, yllyttää Hiertiäinen ja nostelee housujaan.
Ottaahan Antti ruoskan ja kääkertää ensin tallin ylisille.
Kohta alkaa sieltä kuulua äänekäs keskustelu.
Kuuluu kolinaa, ja Antti putoaa alas.
Hiertiäinen hihittää.
— Mitenkäs kävi?
Antin punertuneet silmäluomet lupsahtelevat. Tunnustelee jäseniään.
— Taisi vähän jalka nyrjähtää.
Antti kekkerehtii pihamaalla piiska kädessä, ja Asari hohottaa:
— Käyhän voitelemassa Kustaavaa, jos kykenet.
— Kyl-lä… tässä näytettävä, kuka on isäntä. Ei siinä jumalan tautia, akassa. Laiskottelee!
Kustaava selvisi pian taudistaan, ja Antti kehasi:
— Sainpas hirtehiset jalkeille… se tämä luonto kun nousee, niin… leikki pois!
* * * * *
Aatamin maanantai on vain sellaista hiljalleen olemista. Tuntuu kuin olisi paljon sopivampi katumuspäiväksi kuin sunnuntai. Aamulla on herännyt lämpimään paisteeseen ja etelän henkäilyyn, Ja mieli on heti repsahtanut niihin maallisiin. Heinäntekoon, rukiin heilimöintiin ja moneen muuhun.
Kaappikin on huomauttanut itsestään, mutta Aatami säästää nyt sen vähän, mitä sattuu olemaan, repijäiselle. Käy vain tupaan kahville ja aloittaa asiallisen keskustelun emännän kanssa.
— Kyllä pitäisi kiittää Herran hyvyyttä, kun antaa näin korean ilman.
Emäntä ähkäisee:
— Joudat kai sinä sitä tekemään.
— Ka, sinulla vain se penseä mieli.
Emäntä ei sano mitään.
Aatami:
— Jos koettaisi hierottaa noita reisiä, kun kiskoo taas se rimputtaja.
Emäntä:
— … tätä syntisäkkiä vielä hieromaan.
— Armo se on syntiselläkin, mutta sinä et ymmärrä armojärjestystä.
Aatami tulee ihan pahalle päälle siitä, että akka ei ymmärrä uskon asioita. Varsinkaan sitä, että mistäs nousit, jos et langennut.
— Akat on akkoja, sanoo ja lähtee kamariinsa.
Ää, jo nykäisi pahan tauti, reiden repijä, rimputtaja.
Aatami köpittää kaapille, mutta siellä on käynyt Jooseppi salaa ukon nukkuessa ja tyhjentänyt kaikki.
— Piru… se Jooseppi taas…
Aatami haistelee pulloja ja puistelee päivää vasten.
Tekosia tehdään hänelle, vanhalle miehelle.
Patrakka lupasi tulla, heinäviinoja…, viiltää sykäyttävä ajatus.
Passaakin nyt katua ja paastota pari päivää, vaikkapa yhdenkin, jos jo vaikka huomispäivänä sattuisi korvessa tippumaan.
Oikeusjuttu viinoista! jysähtää Aatamin mieleen kesken kaiken.
Se se vasta…! Kun häntäkin, hengen miestä.
Mitäpä siitä… sileäksi meni!
Aatami sipaisi kämmenellään pöytää.
Semmoiset jutut. Aikaa tärvellään, kallista armonaikaa. Heh, ryyppäävät itsekin.
Hiertiäinen tulee kamariin.
Sanotaan hyvät päivät ja muut. Ollaan vaiti ja välillä turistaan. Asari on nähnyt tyhjän kaapin ja tyytynyt.
Minkäpä sille. Onhan tässä tätä muuta hyvyyttä. Eikä peloittanut sekään Hörödii, vaikka sanoivat sen kylällä todistajia nuuskivan viinajuttuun, johon tämmäsi.
Aataminkin kanssa puhutaan siitä.
— Minun päästäni ei lähde hiuskarvaakaan sen asian takia, teristyy
Aatami.
— No mitenkä siitä, kun koko nuppi kaljuna paistaa, viisastelee
Hiertiäinen.