YHDEKSÄS LUKU.
Rämekorvessa rysketään. Heinämaittenpa kimpussa. Ei näet paholainen, se heinänteko, ota loppuakseen, ei vaikka kuinka ahertaisi.
Hiertiäinenkin koettaa kampsia, mutta minkä sille, että vetää vesille, kalan kimppuun, kun niitä kuitenkaan ei saa talvella. Ja kun helteellä on niin mukava pyllyillä venheessä ja rannoilla. Ryypätä ryytiviinaa ja paistaa ahventa.
Ja kun se maailma ei kuitenkaan tule sen valmiimmaksi.
Ja kun ei tässä muutakaan, teatteria eikä torvimusiikkia niinkuin muun maaliman ihmisillä, niin huvikseen, yksi yhtä, toinen toista.
Ja sitten kun on isäntä. Milloinka ne isännät tekevät työtä? Johan se… muuta mietittävää… talossa… monet asiat…
Entäpä tämä ihmisen ikä. Mennä lutkahtaa kuin mato koloon. Loppuu kohta alkuunsa. Kun olet parhaimmillasi, voimissa ja viisaudessa, alkavat korvahaivenesi käpristyä ja harmaantua.
Ja vaikka tämän sielunsa saisi pysymään nuorena, niin ruumis riivattu alkaa raihnaantua… reumatit ja muut, niinkuin Aatamiinkin, Huiputtajat… Siitä ei muuta kuin kohta vanhaksi kutjahtaa.
Niin tämän vuoksi, ja senkin, että on aina kerran vuodessa kesä, pitää nauttia, ryypätä ja reistata, piikojen ja ahvenien kanssa… sitä sieluaan säilytettä näillä monilla hyvillä aiheilla, nuorrutella, piru, vaikka siihen sitkahtaisi, talot ja tavarat.
* * * * *
Heinää nuhjataan haasioille Hameniemen ja Tanulan niityillä, aita vain niittyjen välillä.
Aitaa vasten ryntäillään maaten pistetään pakinaksi. Hameniemen heinäväki, kaksi lihavaa piian junttia ja laiha rengin ruipelo, tulevat aina ensiksi aitaa vasten makailemaan. No, eihän Tanulan villit pojat ja hullu renki kehtaa siinä Hameniemeläisten tiiratessa heilua. Heitetään aseet menemään ja nojotetaan.
Ruokatunnitkin saattavat venyä rupeaman pituisiksi. Mennään heinälatoon, heinien ja korppujen sekaan. Puhutaan mukavia, ja piiat siellä kikattavat.
Tulee sade, kastelee karhot. No, minkä sille… Kuivataan huomispäivänä, jos sattuu poutaa… Tukitaan haasioille märkiä heiniä. Jos mätänevät, minkä sille. Eipä tuosta isäntä sano mitään. Siellä istuu vain luodolla ja keksii ahvenille konsteja. Vaatii väliin toisen piioistakin mukaansa, kaloja paistamaan, ja muuten mukavikseen.
Tiina Lovisa tapaa joskus työväkensä ladosta makaamasta päivällisunta, kun illansuussa menee lehmänhakuun.
Nousee jytäkkä. Sanat sinkoilevat kuin raketit, ja haravanvarsi heiluu.
Jos itse isäntä, Hiertiäinen, sattuu samaan joukkoon, lähtee housujaan nostellen lupsuttelemaan pihaan, rantaan, mihin vain, ettei korvia särkisi Tiinan huutaminen.
Minkä sille, jos sattuu nukahtamaan, helteisellä ilmalla, sateisella vielä paremmin.
Ja kun uni ei mene hukkaan ihmisessä. Suotta Tiina vain räkyttää. Heinätkin tulevat siihen tehdyksi, kun rukiinleikkuu alkaa. Huomenissa jättää luodolle-menon ja tulee itse aamusta käsin niitylle. Ottaa putelin ja antaa rengille, se aina ryypyn edestä riehkasee. Näytetään Tiina Lovisalle, perr-setti, miten työt sujuvat.
Tulee hiestävänä ja ukkosta ennustavana se huomispäivä.
Viime yönä on oltu saaressa, rehjattu, Asarit, Antit, Joosepit ja tytöt. Nukuttaa ja kohmelo vaivaa.
Asari seisoo hajasäärin ladon vieressä, hurstihousut melkein putoamassa, ja tikkuaa viikatettaan. Lyö, kampsii, hujauttelee ja hoputtaa renkiään.
Istuu sitten ojanvarrelle ja valittaa mahaansa.
— Piru kun kouristaa, mato, luirake, vai mikä vellonee! Ei, ei kärsi nyt niittää.
— Niin minunkin, valittaa renki ja istuu mättäälle. — Kun pullistaa mahaa ihan kuin seipäällä!
Katsoo sivusta Asariin, mitä tämä… huomaako, että sama laiskantauti rengissä kuin isännässäkin.
Piiatkin retkahtavat ojanreunalle ja alkavat, hirtehiset, hieroa mahaansa.
— Ottaa niin tiukalle, ettei pysy harava käsissä.
— Taitaa olla kulkutautia, hihii, tämä vaiva. Hiertiäistä naurattaa. Häikköläiset, miten ovat viisaita… häneltä oppineet… laiskottelemaan.
— Ei käy… heinänteko, sanoo, kun ei muutakaan osaa.
— No ei… tämä mahatauti… viinaa se tahtoo, sanoo renki.
— Vai viinaa, naurahtaa Asari. — Keppiä… ei se muuta… sinun tautisi.
— Ja meille? virnottavat piiat.
— Puuöljyä, eli amiaakkia… suoliin… heh… näille lätkäkkeille… viitsitä haravoida.
Käkkä-Antti on tullut omalta puoleltaan parhaiksi siihen tautikeskusteluun. Lupsuttaa silmäkolojaan ja räkättää. Arvaa naapurien sairastavan samaa tautia kuin hänenkin väkensä.
— Tervankusta… iii… ei se muuta… tahi elävä sammakko… rengin housuihin. Laiskottelevat!
— Niin justiin, vahvistaa Asari. — Kun minua tässä kemmersi, niin nämäkin muka… Tiina Lovisa antaa teille roppeja.
Aamiaisen jälkeen painostaa koko Rämekorven väkeä. Jooseppikaan ei viitsi reuhkasta, ja silloin ei muutkaan, toisissa taloissakaan.
Kun on talojen niityt siinä lähekkäin, tulevat Kenkkulan väetkin Hameniemen ladolle, ja Joosepilla on puteli mukanaan ja antaa sen kiertää.
Jooseppi on saanut virolaista pirtua ja sotkenut sitä Turakan viinan sekaan ja virnistelee nyt miehille, kun ähkävät sen väkevyyttä.
— Tuota… piimää… sen sekaan, tätä pirua, mitä lieneekään, keksii
Asari Hiertiäinen, viisain joukosta.
— Tosiaankin… piimää, jumalanviljan kanssa!
— Antakaahan, tytöt, se leili!
Sitten ryystetään.
Ihmetellään, miten saattaa joskus ilma painostaa. Ihan turvalleen vetää nurmeen.
— Ukkosta ilmassa, kaasua, todistaa Hiertiäinen ja vetäytyy latoon, tuoksuville heinille.
Siellä saa sykäyttävän ajatuksen: Tanssittava, lupsutettava piikojen kanssa, hii!
Kähnii ladosta ja ottaa tytön, Selman.
— Tanssitaan, reputetaan… antaa heinien kuivaa.
Tanssiraivo tarttuu toisiin, ja ladon edustalla hypitään, reutoillaan, viinapiimän hulluuttamina. Jooseppi suu selällään rallattaa ja lyö kepillä tahtia maitohinkin kylkeen.
Ukkonen on jyrähdellyt, mutta kukapa sitä jouti kuulemaan.
Tulee sade, vettä ropisee kuin kaatamalla.
Heinäväki latoon, suinpäin heinien sekaan, henkihieverissä huohotellen.
Kastui kolmen talon heinät, minkäpä sille… Kuivaavathan ne haasioilla.
* * * * *
Hörödiin on pitänyt lähteä tuomaan rämekorpelaisille uhkavaatimusta käräjiin, jotka nyt on määrätty yksinomaan rämekorpelaisia varten.
Katselee todistajineen salaa pensaan takaa niittyväen tanssia.
Haistettuaan pulloja ja piimäastioita ilmestyy Hörödii ladon ovelle, kun ollaan siinä asettumassa lepäämään ja sadetta pitämään.
Kun huomaa Joosepin, sanoo kiireesti sanottavansa ja lisää siihen omistaan iskevää höystettä:
— Tasavallan ja resitentin nimessä käsken viikon perästä pidettäviin käräjiin, ryyppäämisestä, maistamisesta ja keitättämisestä. Raudoissa haetaan, jos ei muuten tulla.
— No, ala sitten painella, sanoo Jooseppi niskaharjakset pystyssä ja heittää piimätuopilla poliisia.
— Kyllä, mutta sakon saat piimätuopilla heittämisestäkin, uhkaa Hörödii ja menee menojaan.
Istutaan ja mietitään, sen kuin päätä viipottavalta humalalta jaksetaan.
— Taitaa olla nyt kova paikka, helvetin tuli ja leimaus, arvelee
Käkkä-Antti.
— Taisipa, tuota… kun resitentin jo veti, heh, tämä Hörökki.
— Ja tasavallan… se tuota… tiukka pykälä… on tästä lupsuteltava sinne syötinkilöihin, irvistelee Asari. — No, kun tästä heinät… ei kiirettä, hätää mitään. Maksetaan… rahalla… hii..
Painosti se asia, vai ilmako lienee. Kohta kuitenkin alkoi kuulua mahtava kuorsahtelu ladosta.
* * * * *
Päivän laskettua palattiin niityltä.
— Heinien kanssa siellä häärättiin näin myöhäiseen, lekersi Asari Tiina
Lovisalle tosissaan.
— Heh, olithan tuota nyt kerran sinäkin työssä, sanoi Tiina Lovisa hyvillään.