NELJÄSTOISTA LUKU.
Laskumailleen aleneva aurinko paistaa vinoon tyvenen Rämejärven yli Kenkkulan saunan eteen. Kukkiva pihlaja on siinä saunan edessä ja alempana ruispelto ja pihamaan takana karjatarha, josta nousee lehmisavu ja painuu kiemuroivina säikeinä korpeen.
Korvessa kukkuu vielä käki. Päivällä on siellä laulanut tynnyrilintu, tiputtaja, mutta nyt visertää rastas.
Karjatarhassa lypsetään, ja tytöt ilakoivat ja nauravat. Rengit, löksöttävähousuiset jämiläät, seisovat tarhan aitaa vasten ja katselevat tyttöjen paljaita polvia ja pohkeita ja ajattelevat ensi yötä, tanssia ja kokoilta paluuta. Tytöt nauravat rengeille, köriläille, tietäen heidän mielitekonsa. Onpa heillä, täyteläisillä ja maidonvalkeaihoisilla, muitakin kuin renkejä. On talojen poikia, jotka antavat lahjoja ja osaavat tanssia.
Rengit kuulevat sen ja kiroavat. Eiväthän he ole ihmisiäkään, korven kohdussa, soilla ja pelloilla vääntäviä perkeleitä, jotka eivät saa edes juhannusyönä oikeita tyttöjä nähdäkään.
Ja kun kerran ollaan semmoisia, niin ryypätään. Turakka on antanut heillekin kaksi litraa mieheen, ja siitä saa jo sikahumalan. Mennään saunan taakse ja ryypätään, kirotaan ja tekohumalaa horjuen mennään saunaan, ennenkuin rukiin mehu on ehtinyt nousta vielä päähänkään.
Siinä ovat jo muutkin miehet riisumassa. Löksöttävähousuinen Hiertiäinen ja juhannusiltanakin ryhtinsä säilyttävä Aatami, kasvoilla hyvänmielen sileys, renkien mellastuksesta huolimatta. Mustanpuhuva Turakka, hikinen tukka otsaan liimaantuneena, jäykkälihaksinen vartalo pingoitettuna ilta-auringon valossa. Vahva ja mustapartainen Patrakka, silmät kiiluvina ja naama hohottavana. Jooseppi viinan punerrus nenässä ja ohimoilla, puhisten kuin höyrykone.
Pihlajata vasten, nurmella, on pitkäkaulainen puteli, Hiertiäisen joskus herroilta saama, ja siihen on juhannussaunan kunniaksi liritetty isosta puulekkeristä viinaa. Puteli kiertää miehestä mieheen.
Kiuas jyrisee kuin ukkonen, ja mustan laipion rajasta ei erota muuta kokonaisuutta kuin heiluvia vastoja, palasia punaista ihoa, eikä kuule muuta kuin ähellystä, renkien jyriseviä bassoja, kun kirotaan niitä piikoja, jotka virittävät halut, mutta tekevät sydämen kipeäksi.
Aatami laskeutuu ensiksi ja valaa päähänsä kylmää vettä. Autuas ilme sileässä naamassa hän astuu ulos kukkivan pihlajan alle vaatehtimaan eikä peitä, vaikka kikattavat piiat kulkevat siitä ohi.
Turakka ja Patrakka jäävät viimeisiksi. Turakka tunnustaa, että Patrakan, rakkaan ystävän ja uskonveljen viina on yhtä hyvää kuin hänenkin, mutta ei sitä, että Patrakka kestäisi kiukaan vihoja niinkuin hän.
Hiertiäinen lyö löylyä ja on väliin lattialla mahallaan, polttaa näätsen selkää. Ylhäältä lentelee vastan lehtiä, ja Patrakka kiroaa, mutta sisu ei anna perään. Ei vaikka nahka luiskahtaisi päältä kuin paistikas.
— Olet sinä, piru, näemmä mies, kuuluu Torakan tunnustus, ja hänen vastansa lentää seinään. Sitä seuraa Patrakan ruoskaksi käynyt vasta, ja rinnan, käsi kaulalla, laskeutuvat miehet alas.
Pihlajan alla vastakkain, putelia vuorotellen kuuristaen, kyyköttävät korven villit kuninkaat, puuskuttaen ja puhaltaen.
— Kuuletko käen kukunnan korvesta? kysyy Turakka tutkien toverinsa kuuloa.
— Enpä kuule, taisi löyly tuketa korvat. Sinun silmäsi ovat kuin ulos tippumassa.
— Rupesi vähän hämärtämään lauteilla, tunnustaa Turakka. — Sitä semmoista ei kestäkään kuin pirun nahka, mutta mehän ollaankin oikeita korpipiruja.
Hiertiäinen nauraa ja valehtelee:
— Tuota… kerran kun oltiin juhannussaunassa, niin rupesivat kiusaa, mukamas, minulle… korvollinen vettä kiukaalle ja ylimmät seinähirret paloivat mustiksi. Mutta minäpä tiesinkin sen koiruuden edeltäpäin ja vedin nahkaani suvenkuuta, semmoista tököttiä, ja, piru, nauroin vain lauteilla. Ihmetellään, että miten mies kestää, kun saunan hirret käryää, jotta ihan savu tissusi.
— Haise nyt jo, ja mene hiiteen! sanoo Turukka. — Juhannusyönä ei saa valehdella, ei muuta kuin vähäisen. Juhannusyönä pitää ryypätä niin että on turpa savessa. Lähtäänpä miehet aloittamaan.
* * * * *
Bertil on istunut ruispellon pientarelle saunasta tultuaan ja katselee siinä pohjoisen taivaan kajastelua, pihlajan kukilla ja lehdillä värähtelevää, ruskoa, ruispeltoa, joka on kuin tiheä, loppumaton viidakko.
Pientarella on mesikon kukkia, ja väkevä tuoksu nousee pellosta. Siinä pientarella voisi istua aamuun asti, auringon nousuun, kun kaikki väräjää päivän kullassa ja lämmössä. Saisi nähdä kasteen nousevan maasta ja kukkien elävän ja hengittävän. Saisi elää miljoonan vuosia yhdessä yössä.
Kylli tulee saunaan, ja Bertil katselee hänen riisuutumistaan pihlajan juurella. Esiliina lentää oksalle, hamonen humahtaa nurmelle, toinen, ja tyttö seisoo siinä paitasillaan eikä huomaa katselijaa. Suu on hymyssä, eikä Bertil käsitä, että tyttö miettii ja kuvittelee tulevata yötä, tanssia, hanurin säveliä, aittaa ja vuodetta ja vielä muutakin, joka nostaa poskille heleän punan.
No nyt meni paita oksalle ja tyttö menee saunan ovelle; kädellään silmiään varjostaen katsoo siinä vielä järvelle, jossa joku näkyy soutavan. Valkealla iholla väreilee ihmeelliset värit. Tuossa noin, maalata, välähtää Bertilille, mutta tyttöhän ei seisoisi niin mallina kuin nyt.
Bertil lähtee vähitellen pihaan. Kamarista kuuluu ukkojen jymy. Siellä tanssitaan, pelataan kontraa ja ryypätään. Toisella pöydällä on iso läjä piirakoita ja siitä haukataan.
Bertiliä pyydetään mukaan, mutta hän ei mene. Sanoo lähtevänsä kokkoa sytyttämään. Hiertiäinen tulee jälestä ja sanoo:
— Sanoisit edes, minkä tähden et ryyppää. Surettaa, näätsen, kun tässä, piru, ystäviä…
Bertil sanoo halailevansa tyttöjä tänä yönä ja silloin hän ei maista.
— Vai sitä… no, per-setti, puristele heitä sitten. Pitää sanoa
Aatamillekin, kun tahtoi tietää — hänkin ystävä… näätsen… sinulle.
— Niin, niin. Käynpähän yöllä katsomassa.
Kyllillä on raitainen puku ja tuomenkukka napinlävessä. Bertil tietää, että Kylli on ne kukat ottanut hänen tähtensä, vieläpä hakenut ne pitkän matkan takaa, kun pihatuomet ovat jo kukkineet; tietää ja on onnellinen, siten kuin hän voi olla. Eikä enempää voisi ollakaan, ei vastakaan.
Huoneissa hulmahtelee juhannusyön henki, ja kukat ikkunoilla katselevat valoisaan yöhön. Kukkia onkin vain Kyllin ja nuorimman tyttären ikkunalla, sillä ne eivät siedä korpiviinan löyhkää.
— Tule nyt pian, kiirehtii Kylli Bertiliä, ja yhdessä mennään kokoille rantaan, josta kuuluu jo hanurin kurnutus.
— Sinähän tanssit hyvin, sanoo Bertil tytölle.
— Älä nyt… en minä osaa…
— En vielä kenenkään muun kanssa tanssiessani ole niin nauttinut kuin sinun, tunnustaa Bertil rehellisesti, mutta tyttö ei usko.
Niinkuin voimakas nuori jumala hän on täällä korvessa, viinaa ja hunajaa tihkuvassa, alkuihmisten keskellä, maan ja kasvien voimakkaita tuoksuja hengittäen ja tuntien tytön joustavat muodot käsiensä alta.
— Istutaan ja katsotaan, pyytää Bertil, vai haluaisitko tanssia?
— En, kun noin sotkevat.
Ryypänneet rengit olivat saaneet tyttönsä, toisen talon Mantat ja Maikit, ja rinnat likistyksessä, turpea koura tytön lanteella polettiin tannerta, väliin suutatuksin ja poskituksin. Tanttu, soitollaan elävä kulkumies, vetää hanurin suoraksi ja se on silloin syltämittainen ja basso möyryää ja mylvii kuin härkä, diskantin tehdessä tahtia tanssijoille.
Jopa tulevat miehetkin kamarista. Kokko sytytetään, ja annettuaan pullosta soittajalle sanoo Turakka:
— No nyt Anninpolkka ja anna pirun huutaa niinkuin sinulta voimista lähtee.
Hanuri korahtaa, ja veren väkevä sävel soi ja valittaa. Silmät palaen katsovat tytöt, kenen viinakuningas ottaa käsivarrelleen, sillä se tietää autuasta kohona lentämistä ja hengitystä salpaavaa puserrusta.
Piikatynkien kanssa reputtavat rengit väistyvät vaistomaisesti syrjään, ja muutkin jäävät katsomaan Turakan tanssia. Lakki lentää Jussi Turakan päästä, ja tytön letti viilettää viuhuvana siimana ja hameet nousevat yli polven.
Patrakka, karjalaissyntyinen, polkee omaa tahtiaan, liivit auki, mustan parran sisästä hampaat kiiluen, hämmästelevä tyttö kokien seurata liikkeitä, mutta onnellisen näköisenä silloin kun saa nojata tanssijan karvaiseen rintaan ja tuntea tämän puristuksen.
Jopa lähtee Hiertiäinenkin. Ottaa matalan ja tanakan tytön ja lupsuttaa, kiirettä pitämättä, ikenet irvissä, välistä toisella kädellä housujaan nostaen.
Sillä ei ole nyt kiireempätä hänellä, Asari Hiertiäisellä, kuin ennenkään, eikä tarvitse sen vuoksi riehua, ettei saisi tyttöä, ketä vaan, hänkin, vaikk'ei sitä saantia varten lämmitäkään heitä, niinkuin toiset hurjat tekevät.
Sillä pitää olla tanssilla tahtinsa, niinkuin muullakin asialla. Sitä pitää, piru soikoon, lupsuttaa ja tunnustella kädellään, miltä paikoilta olisi mukavin pitää tytöstä kiinni.
Ja kun Hiertiäinen löytää sen mukavan paikan, puristaa ja kiskoo niin, että tytön hameet nousevat koholle ja messingit vilahtaa, nepä paksut sääret.
Antaapa vilahtaa, kun kerran Hiertiäinen itse on pelissä. Sitäkö täytistä sitä ryskämään ja hyppimään, kun kerran tanssiminen ei ole muuta kuin lähekkäin olemista, lupsuttamista. Eikä haittaa sekään, että viinaputeli on housunkauluksen alla ja tyttö suhahtaa: "mikä piru sinun housuissasi on". Se on puteli siinä ja siitä ryypätään, kun on juhannusyö ja tässä ensin tanssitaan, lupsutetaan, tämän tytön kanssa.
Bertilin ja Kyllin ohi mennessään iskee Hiertiäinen silmää, että näin sitä pitää, piru, kun sielu on nuori ja putelissa housunkauluksen alla on mistä ryypätään.
Anttikin on tullut katsomaan tanssia ja lähtisi mielellään paininpuillaan lekertämään niinkuin Asarikin, mutta tytöt, venskelit, eivät taida hänen kanssaan lähteä. Kyllä sitä ennen, mutta sitten tuli tauti niihin sääriin ja käänteli ja koukisteli, hitsiläinen.
Bertil olisi katsellut nautinnolla sitä ryskämistä, hipomista ja hivuttamista, mutta Kylli pyysi lähtemään rannalle. Oli saanut jo niistä tansseista tarpeekseen.
— Haisevat vielä niin viinallekin, sanoi.
Rannalla suuret satavuotiset petäjät ja riippakoivut katselivat ihmetellen valoisaan yöhön. Kerran vuodessa se tuli, valoisin yö, ja kirkkaat tulet paloivat vesillä ja mailla.
— Tiedätkö, tyttö, miksi juhannusyönä ei kukaan ole yksin, sanoi Bertil. — Silloin varmaankin nääntyisi ikävään, tukahtuisi kaipuuseen, kun on kesän ensimmäinen heilimäyö.
Tyttö helähti nauramaan.
— Eihän kenenkään tarvitse olla yksin eikä nääntyä; kun tahtoo niin saa… Hiertiäinenkin saa itselleen tytön.
Niin todellakin, piru vieköön, hän oli tulla hempeämieliseksi, vaikka oli raikkaan korpikansan keskellä. Tyttö pakana nauroi jo sille.
— Mennään sinun aittaasi, Kylli, pyysi Bertil.
— Sinäkö koristelit sen pihlajankukilla? Vuodekin oli ihan valkoisena.
Katso, noin monella mäellä savuaa kokkotulien jätteet.
Tyttö nyökkäsi järven takaa näkyviä vaaroja, joilta nousi heikkeneviä savukiemuroita.
Sielläkin hummataan, ja kun hanuri vaikenee, hajoaa joukko metsäteille, missä kiihkeästi kuiskutellaan.
Ja sitten on keskikesän jokainen sunnuntaiyö sitä hummaamista.
Valo järvellä muuttui pehmeäksi, ja rannoilta nousi sumu. Tanssipaikalta kuului kiihkeä, haikean surumielinen sävel. Se oli niinkuin tämä kesäyö.
* * * * *
Juhannuskoivut olivat jo nuutuneet kuistilla ja pirtissä. Vanha kello valvoi yksin hämärässä nurkassa. Bertil tunsi hetkisen, miten hänessä teki kipeää. Hän saa tytön tänä yönä kokonaan, mutta pian kuihtuu kaikki, hän menee kuitenkin joskus pois ja tyttö jää tänne. Tyttö tietää sen, mutta rakastaa silti noin.
— Tule, mennään aittaan, pian aurinko nousee, kuiskasi tyttö ja laski hiuksensa valloilleen. Se oli merkki onnellisesta antautumisesta.
* * * * *
Kokko on sammunut, ja viimeiset kekäleet riutuvat. Hanuri on vaiennut, ja kulkumies, soittaja, kuorsaa nurmella, tyhjä pullo päänpohjissa, toisella kädellään vielä pitäen hanurin nahkaremmistä.
Siellä on Hiertiäinenkin, lupsuttaja, suullaan nurmikolla, ja joku heittiö on nostanut hänen takapuolilleen kuivuneen lehmänaineen. Pullo on vielä housunkauluksen alla, mutta pohjapuoli ylöspäin, ja lakki on lentänyt vähän matkan päähän.
Patrakka ja Turakka ovat nukkuneet käsi kaulalla, ja puteli on leppäpensasta vasten pystyssä käden ulottuvilla.
Rengitkin ovat tupertuneet suulleen ja tyttöasiat ovat jääneet sikseen. Toiset, onnellisemmat, ovat vieneet tytöt näin juhannusyönä, ja heidän vuoronsa on joskus toiste, arki-iltoina. Raatelevaa sydäntä, siitäpä yksin jäännistä, on voideltu viinalla, ja mahtava kuorsahtelu jyrisee nyt hiljaa riittyvän kokon ympärillä.
Aurinko nousee ja paistaa Turakan punoittavaan naamaan. Turakka herää ja hieroo silmiään, muistaa missä on ja kiroaa. Nousee ja lähtee etsimään tyttöä itselleen.