ÖINEN TAISTELU
Takkavalkea roihusi iloisesti Pietari Kanoisen pirtissä muutamana keskitalven pakkas-iItana. Lumisia miehiä työntyi uksesta sisään, ja kopisteltuaan lumet turkeistaan ja hatuistaan kävivät he takan ääreen lämmittelemään. Miehet olivat palanneet pitemmältä eräretkeltä Lapin korvesta ja tarinoivat nyt iloisesti matkan vaiheista, sulatellen takkavalkean ääressä kohmettuneita jäseniään. Eräretkellä muiden muassa oli ollut Kanoisen kaksi poikaa. Pentti ja nuorempi Vilppu, joka oli ensi kertaa pitemmällä eräretkellä, ja jolta raudan kova pakkanen oli tulomatkalla jalat jäädyttänyt.
Runsaan saaliin toivat tällä kertaa erämiehet takamailta, ja hyvillä mielin vanha Pietarikin, joka ei pitempiä erämatkoja suosinut, kävi nyt tulen ääressä istuvia miehiä puhuttelemaan.
— Runsaan saaliin sanoitte saaneenne, miehet, ja tarpeen se tänä talvena onkin. Paljon ei viime syksynä veronkantaja talven varoja jättänyt. Kaikki vei, mitä ei piilottaa ehtinyt, ja uhkasi kohta takaisin tulla, ja nyt jo kuuluu tulossa olevan; milloin tänne asti ehtinee.
Näin puheli vanha Kanoinen ja istui kumaraisena, pää käsien varassa tuleen tuijotellen.
Erämiestenkin iloisuus hävisi ja vakavina hekin kävivät miettimään, mitä olisi tehtävä, jos veronkantaja sattuisi tulemaan.
— Tänään puin viimeiset ohrat, joita norohalmeesta saatiin, mutta ei niitäkään monta karpiota tullut — puheli Kanoinen ja silmäsi oven suuhun, missä äsken riihestä kantamansa ohrasäkit vielä olivat. — Saisi edes nuo siemeneksi säilymään.
— Vai jo taas on vouti miehineen liikkumassa, virkahti takan äärestä Vaitinen, Kanoisen naapuri, harteikas, keski-ikäinen mies. — Vai ei riittänyt vielä viimesyksyinen ryöstö, kun piti uusimaan tulla. Kovin käy raskaaksi marskin rautakoura.
— Ei ylety herttuan käsi sitä masentamaan, vaikka aina lupaa. Turhaan saamme häneltäkin apua odottaa, huokasi Kanoinen.
Alakuloiseksi painui miesten mieli. Alta kulmainsa tuleen katsellen mietti Vaitinen, mitä pitäisi tehdä, kun sulkaniekka veronkantaja saapuu. Mutta nuorempien miesten otsasuonet pullistuivat ja silmistä singahteli vihan salamat, muistellessa veronkantajien ja linnaleirin huovien ilkitöitä. Jos olisi jaksanut kestää veronkantajien omavaltaisuudet, mutta linnaleirin miehet ryöstivät kotirauhan, kaikista kalleimman.
Kanoisen nuorin poika Vilppu nousi takan äärestä ja otti seinältä kirveensä, jolla oli äsken päättyneellä eräretkellä karhun kaatanut, hyväili sen välkkyvää terää, heilautteli sitä päänsä yli ja puhkesi innoissaan puhumaan:
— Olisi tuossa nyt Suitian herra, niin kallonsa halkaseisin. Yhtä nopeaan se kai kävisi kuin eräkorvessa mesikämmenen kaato. Kerran vaan noin huiskautin, ja silloin tupertui otus hankeen voimatonna.
— Turhia puhut, poika. Ei yksi mies saa kostoon käydä, puheli Kanoinen.
— Koko kansa sen vielä kerran tekee, jos lie enää miehuutta sen vertaa.
Käydään miehet illalliselle. Ja sitte korjaamaan talteen nahkat ja
viljanloput siltä varalta, että jo aamulla veronkantaja tulee.
Kohta ei kuulunut pirtissä, jota himmeästi takkatulen loimo valaisi, muuta kuin puutuoppien kalahtelu honkaiseen pöytään ja petäjäisen leivän rasahtelu salolla nälkiintyneitten miesten käsissä.
* * * * *
Ateria oli lopetettu ja miehet valmistelivat saunaan lähtöä, kun ovesta työntyi sisään lumisena ja kovasta hiihdosta hengästyneenä Vaitisen nuorin poika Pertti ja kävi hätäisesti kertomaan, että kylälle olivat voudin veronkantajat tulleet entistä suuremmalla voimalla ja elämöivät parhaillaan joka talossa.
Miehet tyrmistyivät ja saunaan lähtö jäi sikseen.
— Joko meille ehtivät? kysyi Vaitinen hätäisesti pojaltaan.
— Siellä ovat parhaillaan tuhoa tekemässä. Vilja-aitan tyhjensivät ja hevosen ottivat tallista. Nahkat ehdin piilottaa, olisin piilottanut viljatkin, vaan en ehtinyt, ennen kuin tulivat. Kohta kai tänne saapuvat.
Vaitinen nousi, kirosi kumeasti ja vaatehdittuaan tempasi seinältä
Kanoisen sotakirveen ja karjasi:
— Nyt ne kerrankin kaatuvat omalle pihalleni.
Mutta Kanoinen riensi ulos karanneen Vaitisen jälkeen ja varoitti raivostunutta miestä:
— Oletko hullu… yksi mies kymmentä vastaan… ja niitä voi olla enempikin. Sinut heti mäsäksi lyövät, usko minua. Parasta, kun jäät tänne ja kostamme miehissä, jos näyttää sopivalta.
Kohta näkyi pihaan johtavalla rantatiellä parvi ratsumiehiä aseineen, ja heidän jälessään kuormarekiä, joihin oli kerätyt verot sullottu ja joiden eteen talojen hevoset valjastettu. Joukon johtaja pyörähti pirttiin ja ärjäsi keskilattialla seisovalle Kanoiselle:
— Missä on viljasi ja nahkasi, mies? Maksanet lisäverosi tinkimättä, jollet aio päästä Turkuun marskin vieraaksi. Viime syksyinen vastustelemisesi olisi jo sen sietänyt. Tuolla näet — vouti osoitti avatusta ikkunasta pihalle — Rautalammin häjyimmän miehen Turkuun matkalla. Tekeekö mielesi hänen seuraansa?
Kanoinen silmäsi pihalle, jossa huovien hevoset teutaroivat, ja näki Tenhuisen, naapurinsa, siellä käsistään satulaan sidottuna, rääkättynä, kasvot kiukusta vääntyneinä.
— Ei ole minulla mitään antamista. Syksyllähän veitte melkein kaikki, mitä oli ottamista. Mikä jäi jälelle, se on petäjäisen pitimenä syöty. Tässä on viimeiset leivät. Ja Kanoinen osoitti pöydälle, jossa oli vielä äskeisen ilta-aterian jätteet.
Huovi pyörähti pihalle ja komensi joukkonsa särkemään aittojen ovet ja tutkimaan kaikki paikat, jos olisi mitä piilotettu. Kanoinen oli jo ennemmin ehtinyt kätkeä ohrasäkkinsä pirtin permannon alle ja kiirehti nyt nostamaan vesikorvon luukun päälle, ettei sitä huomattaisi. Mutta joku huoveista oli huomannut riihen luona läjän olkia, jotka tuoksuivat vasta riihitetyiltä, ja kävi nyt uudestaan vaatimaan Kanoiselta viljaa. Tallista olivat toiset taluttaneet talon ainoan hevosen pihamaalle. Heidän kanssaan kiisteli Vilppu tapaillen ohjaksia, vaan saikin niistä niin ankaran iskun vasten kasvojaan, että katsoi parhaaksi väistyä ylivoiman tieltä. Toimetonna hänen täytyi katsella, miten salko valjastettiin reen eteen ja ajomies tarttui ilkkuen ohjaksiin.
Kuu valaisi pihamaan, jossa näkyi veronkantajien hävityksen jälkiä. Aitoista sinne tänne heitettyjä taloustavaroita, pirtistä kannettuja vaatteita ja heinää. Kanoinen oli käynyt käsistään sidotun Tenhuisen luokse saadakseen sopivassa tilaisuudessa vaihtaa jonkun sanan hänen kanssaan. Ja se tulikin huovien mennessä navettaan nuorimaan lehmää kostoksi niskoittelevalle isännälle, joka ei viljaansa antanut, ja olipa vielä sen niin hyvästi kätkenyt, että sitä ei etsimälläkään löydetty.
— Etkö voisi katkaista siteitäni? kysyi Tenhuinen, ääni kiukusta vapisten, — … ja antaa minulle aseeni, joka on tuolla reessä, ja samalla tarttua omiisi poikaisi kanssa.
— En uskalla nyt.. mutta vielä tänä yönä sinut vapautamme ja katkomme kaulat verohurtilta.
— Missä?
— Siellä, mihin yöpyvät. Ehdimme siksi saada lisää miehiä.
— Kuulin, että aikovat Nokisenvirralle yöksi…
— Sieltäpä heidät sitte tapaamme. Lähetän Vilpun, hyvän hiihtäjän, salaa heidän jälkiään seuraamaan, jos muuanne aikoisivat.
— Tuletko varmasti?
— Tulen.
Veronkantajat olivat menneet. Vilppu oli lähtenyt metsiä myöten heidän matkaansa salaa vaanimaan. Vaitinen oli mennyt kotiinsa ja luvannut kohta palata miehiä mukanaan. Kanoinen läksi muihin taloihin, joissa veronkantajat olivat jo vierailleet, nostattamaan miehiä sotajalalle.
Hiihtäessään tähtikiiluvana yönä tuttuja talojen taipaleita, mietti Kanoinen, pitäisikö kostaa vai jättää kostamatta voudin miesten tihutyöt. Mutta hänessä raivosi kostonhalu siksi voimakkaana, ettei hän tahtonut ajatellakkaan, mitä seurauksia mahtaisi olla kostoretkestä, jonka hän nyt pani alkuun. Valkaseisiko marski heidän, kostajien, luut Turun linnan kammioissa, tai nostaisi heidän päänsä seipäisiin, se oli samantekevää, kunhan hurtat saisivat palkkansa ja Tenhunen vapautensa.
Palattuaan kylältä miehiä mukanaan, näki Kanoinen Vilpun jo palanneeksi tiedusteluretkeltään. Vaitinenkin oli jo ehtinyt tulla poikansa ja muutamien miesten seuraamana.
Nokisenvirralleko hurtat yöpyivät? kysyi Kanoinen pojaltaan.
— Sinne. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään viljakuormaa siitä eteenpäin
Vaitisen hevosella.
— Liinalla? kysäsi Vaitinen seisoalleen nousten.
— Niin.
— Mistä sait tietää?
— Tasalan Lauri, mistä lienee hiihtänyt, se tiesi kertoa.
— Sinne meni Liinu, huokasi Vaitinen ja painui penkille entistä kumarampana.
— Me otamme huoveilta hevosen sijaan, kaksikin, kuohahti Pentti ja välkytteli takkatulen valossa äsken pajassa terästämäänsä ja tahkoamaansa kirvestä.
Miehet tahkosivat kirveitä ja tuuria ja varsittivat keihäitä, ja ennen puolta yötä oli miesjoukko valmis sovittamaan sukset jalkoihinsa ja hiihtämään tähtien valossa Nokiselle.
Huutaen ja hoilaten olivat veronkantajat saapuneet Nokiselle. Nimismiehen talosta olivat he vierittäneet rekeensä täyden oluttynnyrin kiitokseksi kestityksestä, ja sitä maistellen matkan varrella olivat miehet entistä hurjempina käyneet taloon komentelemaan pelästynyttä väkeä. Kaksi asemiestä jäi pihalle kuormastoa ja hevosia vartioimaan. Tenhuinen oli jätetty käsistään sidottuna pihapuuhun. Raudankova pakkanen puistatti häntä, ja ranteissa, joihin veri oli hyytynyt, tuntui menehdyttävää kipua. Joutuisiko Kanoisen lupaama apu, ennen kun hän tähän jähmettyy, oli ainoa ajatus, jota hän kykeni vireillä pitämään.
Se joutui.
Rantatiellä jo saapui kostajajoukko Kanoisen johtamana. Tähtien valjussa loisteessa välähtelivät kirveet ja keihäät miesten olalla. Kun joukko ehti pihaan ja Kanoinen vapautti Tenhuisen kahleistaan, riensivät vahdissa olleet asemiehet saunasta tovereitaan hakemaan, mutta eivätpä he sinne molemmat päässeet toinen heistä horjahti saunatielle Vaitisen raskaan kirveen iskusta.
Kohta riehui rantaan viettävällä törmällä taistelu kuumana ja verisenä. Asemiesten haarniskat olivat jääneet pirttiin ja saunaan, joten talonpoikien oli nyt hyvä taistella. Huovien vastarinta heikkeni ja taistelu siirtyi virran jäälle, joka oli joen keskellä haurasta. Kostajat ajoivat edellään huoveja kohti virran keskustaa. Jää rasahteli ja murtui heidän allansa ja syvyyteen vaipui huovi toisensa jälestä, huutaen tovereiltaan apua. Mutta sitä ei tullut. Heikko jää lohkesi ylöspyrkijäin alla ja virta vei heitä koskea kohti, jonka kohina kuului hiljaisessa talviyössä. — Muutamat huoveista olivat, huomattuaan jäävänsä taistelussa tappiolle, rientäneet pihaan valjastamaan hevosiaan, päästäkseen pakoon. Mutta Kanoisen poika Pentti oli piilottanut valjaat, ja neuvottomina huovit nyt katselivat kuormiaan ja hevosiaan, jotka näyttivät jäävän voittajien saaliiksi. Useita huoveista oli kostajien kirves kaatanut, toisia oli saatu vangiksi, osa oli jo virtaan jäänyt ja koski nieluunsa vetänyt, ja loput katselivat neuvottomina pihalla osaamatta pakoonkaan lähteä. Iva- ja haukkumasanoja sateli heille miesparvesta.
— Miksi ette valjasta hevosianne?
— Käykää taisteluun!
— Ensin on niiden selkä pehmitettävä.
— Ja sitte miehet sysättävä virtaan.
— Täällä on jo ase siltä varalta. Ja Kanoisen Vilppu veti taskustaan tervatun köydenpätkän.
— Maksetaan nyt verot kerrankin kukkuramitalla. Tarttukaa miehet kiinni huoveihin.
Loput irrallaan olevista huoveista sidottiin pienen vastarinnan jälkeen käsistään rekiin ja kartanon pylväisiin. Ja nyt saivat miehet mielin määrin kostonjanoaan tyydyttää. Jo vuosikausien kuluessa kasvanut kostonhimo yltyi nyt raivoksi, jota kukaan ei pystynyt hillitsemään. Huoveilta riisuttiin yläruumis paljaaksi ja pamppu alkoi vimmatusti heilua.
— Vielä teidän luunne Fleming murskaa Turussa, kunhan sinne joudutte, uhkasivat huovit, mutta siitä huolimatta tervapamppu teki tehtävänsä, ja kun miehet olivat aikansa huoveja peitonneet, siirtyivät he pirttiin maistelemaan huovien tallettamaa olutta.
Mutta muutaman vangin siteet aukesivat. Nopeasti hän vapautti toisetkin, ja saatuaan vaatteensa ja aseensa kuntoon päättivät huovit hyökätä pirttiin, missä kostajat laulelivat oluthaarikoiden ääressä. Talon isäntä huomasi huovit irrallaan täysissä varustuksissaan, ja hätäisesti kävi hän sanomaan tästä pirttiin talonpojille.
Nyt syntyi uusi, entistä tulisempi taistelu pihamaalla aamun hämärässä. Nyt olivat taistelijat jo tasaväkisiä ja useimmilla huoveista haarniskansa, joihin ei keihäs pystynyt, joten kostajain täytyi turvautua raskaisiin kirveisiinsä.
— Älkää päästäkö pakoon huoveja, huusi avopäin riehuva Vaitinen ja lennähti tielle pakoonaikovien huovien eteen. Hänen raskaan kirveensä iskuista murtuivat haarniskat, ja pian hänelle joutui avuksi Kanoinen poikineen. Lumi pölisi pilvenä taistelevien jaloissa ja huovien täytyi taas peräytyä. Vilppu iski kirveensä samaiseen huoviin, joka oli hänen salkonsa valjastanut ja sen vaahtoon Nokiselle tullessa ajanut.
— Tuossa on hevosen varkaalle.
Huovi horjahti ja veri purskahti ruhjotuista kasvoista kauas hangelle.
Loput huoveista sidottiin uudelleen ja vietiin virran jäälle, johon Kanoinen kävi tuurallaan survomaan avannoita, joihin upotettiin loput veronkantajajoukosta. Hangelle kaatuneet huovit kannettiin jäälle ja annettiin mennä samaa tietä virran vietäväksi.
— Nyt niistä päästiin, huokasi Vaitinen haavojaan huuhdellen kylmällä vedellä.
— Päästiin vähäksi aikaa. Kunhan ei olisi jo ensi talvena sama leikki edessä, virkkoi Kanoinen, hänkin haavojaan tarkastellen.
Väsyneitä olivat miehet ja muutamat pahasti haavoittuneitakin. Pentiltä oli käsi lyöty poikki ja Vilppukin oli saanut hartioihinsa pitkän haavan. Mutta keventynein mielin kävivät miehet pirttiin. Olihan rauha nyt vihdoinkin taattu, taistelu voitettu ja huovien tihutyöt kostettu täydellisesti.
Kun miehet olivat saaneet haavansa sidotuiksi ja oluthaarikka kierteli taas janoisessa miesjoukossa, virkkoi Tenhuinen:
— Hyvin teitte, kun hurtille kostitte ja minut pelastitte. Nythän saadaan takaisin viljamme ja mitä muuta on viety. Ja mitä seurannee tekosestamme, niin yhdessähän kärsimme. Eihän ole nyt mieltä painamassa se, että huovit saavat aina kostamatta reuhata.
Äänettöminä kävivät miehet lepäämään aamun koitteessa, joka valaisi öisen taistelun veriset jäljet.