KOSTO.
Simo Metsoisen pirttiin hiipi hiljainen talvi-illan hämärä. Miehet olivat palanneet ulkotöistään ja veistelivät nyt takkatulen valossa rekiä ja talouskaluja. Naiset kehräsivät pimeässä karsinanurkassa. Talon nuori tytär Riitta oli siirtänyt värttinänsä takan ääreen, jossa talon palkkapoika, nuori ja verevä Maunu, veisteli vartta karhukeihääseensä. Nuoret puhelivat ahkerasti keskenään, ja tavallista hellempiä lienevät keskustelut olleet, koskapa välillä värttinä seisahti ja kirves lakkasi heilumasta. Kuhertelusta kertoivat lämpimät silmäyksetkin, joita nuoret ahkeraan vaihtoivat.
Metsoisen talo oli varakas. Sitä todisti pirtin lasi-ikkunakin, jommoisia tapasi vaan herrastaloissa. Vasta äsken oli pitäjän sielunpaimenenkin asuntoon semmoiset saatu.
Sattuipa nyt tuvan akkunan ääreen Metsoisen poika Mikko. Hän huomasi ulos katsellessaan joukon ratsumiehiä taloa lähestymässä, katsoi tarkemmin tulokkaita, jo tunsi heidät ja huudahti:
— Huovit tulevat!
Miehet lakkasivat veistämästä ja värttinät naisten puolella seisahtuivat. Pelätty vieras oli tulossa. Mauri Skytten ja hänen joukkonsa maine oli jo ehtinyt Rautalammin saloille asti, jonne huovilauma oli nyt matkannut ryöstämään ja hävittämään sekä vaatimaan, milloin vain halutti, muonitusta itselleen. Vähän aikaa oli Metsoisenkin talossa saatu olla rauhassa voudin miehiltä, nyt oli raaka huovijoukko taas rauhaa häiritsemässä.
Vanha Simo oli ehtinyt tointua säikähdyksestään ja hoputtanut naisiaan piiloon menemään, itse katsellen peräseinältä sotakirvestään. Naisista ehtivätkin muut piilottautua, nuori Riitta vaan jäi punastuneena ja värisevänä takan eteen seisomaan, kun huovit astuivat tupaan.
— Terve taloon! Tulin miehineni teiltä muonitusta saamaan. Ja Mauri Skytte heitti kypäränsä ja miekkansa pöydälle merkiksi, että hän tahtoi saada sovinnossa saatavansa.
— Mistäpä vieraille annamme, kun ei ole itselläkään syötävää. Sen verran vaan petäjäistä, että hengen pitimiksi, puheli Metsoinen tyynesti.
— Missä emäntä on? Pöty pöytään, meillä on nälkä. Totta kai Metsoisella ruokaa on, kosk'on lasi-ikkunakin, rehenteli Skytte käskevästi.
— Sen verranhan tuota lienee, että yhden murkinan saatte, sanoi Metsoinen puhellen keskeytyneen työnsä ääressä. — Mutta enempää ei tule, lisäsi hän tiukasti.
— Kas, onhan täällä tyttönen, soreapa onkin, ja Skytte sieppasi takan luona seisovaa Riittaa vyötäisiltä. — Laitahan, tyttö, ruoka pöytään. Varmasti siitä meiltä palkkasi saat.
Riitta katsahti kysyvästi isäänsä, pitäisikö huovien käskyyn suostua. Tämän nyökätessä myöntävästi, livahti tyttö ulos ja kantoi kohta pöytään leipää, juustoa ja lampaan reiden, lisäksi vielä oluthaarikoita.
Maunu oli mennyt ulos ja vartosi tilaisuutta saadakseen puhutella
Riittaa. Tyttö kohta tulikin ja seisahti kysyvästi porstuan kynnykselle.
— Miksi annoit huovin itseäsi halailla? kysyi Maunu tiukasti.
— Enhän mitä voinut, kun huomaamattani kävi kiinni. Mitäs sinä nyt siitä. Ja tyttönen naurahti Maunun aiheettomalle kiukulle.
— Sen sanon, että eivät hengissä täältä lähde, jos vaan sinuun koskevat, huomautti Maunu.
— Hyvähän se, että minua suojelet, naurahti tyttönen ja livahti tiehensä.
Mutta Skytte oli ehtinyt jo murkinoida ja tullessaan ulos kuuli hän keskustelun ja kävi nyt Maunun eteen, syIkäsi hänen paitansa rintamukselle ja kivahti:
— Mitä sinä, penikka, puhutkaan. Eihän mielitiettysi siitä pahene, jos me sitä vähän likistämmekin. Ja totta tosiaan niin teenkin, ennen kun tästä talosta lähden.
Skytte pyörähti takaisin tupaan. Mutta Maunu kuohahti raivosta, ja itsekseen hän jupisi:
— Koskekaahan tyttöön, eikö kallonne halkea.
Skytte tahtoi useamman päivän muonitusta miehilleen, mutta Metsoinen ärähti:
— Johan sen kuulitte äsken, että yhden murkinan saatte mutta ei enempää. Siinä on kaikki — ja Metsoinen viittasi ruuan tähteisiin pöydällä — mitä on vieraalle tarjottavaa. Itse saamme syödä petäjänkuorileipää.
— Mennäänpä katsomaan, uhkailivat huovit ja kävivät ulos särkemään aittojen ovia.
— Pankaa vaan säkkiin mitä löydätte, minä tulen auttamaan, kehoitti Skytte ja painoi kypärän päähänsä ja sitoi miekan vyölleen ja meni ulos toisten jälkeen.
Metsoinen tempasi seinältä kirveensä, hujaisi sitä päänsä yli raivonsa vallassa ja riensi ulos huovien jälkeen.
Aitan ovi oli jo lyöty rikki ja viljasäkit nostettu ulos. Joku huoveista oli sullomassa säkkiin lihakonkareita ja leipiä, kun Metsoinen hyökkäsi aittaan.
— Sinäkö täällä isäntä olet?
Ja raskas kirves upposi syvälle huovin kalloon. Mutta samassa sai Metsoinen iskun takaapäin omaan päähänsä, ja verisenä painui hän aittansa kynnykselle.
Maunukin oli ehtinyt kirveineen kahakkaan, mutta huovit kävivät häneen kiinni, sitoivat kädet ja potkasivat kinokseen.
Metsoisen pojat eivät uskaltaneet käydä vastarintaan ylivoimaa vastaan. Silmät verestävinä he seisoivat tuvan portailla ja katselivat, miten huovit kantoivat viljat ja ruokavarat ratsujensa selkään.
— Odottakaahan, kunhan miehet metsältä palaavat, sähisi Maunu siteissään. Joku huoveista kuuli tämän ja neuvoteltuaan keskenään päättivät miehet lähteä heti suojapaikkaansa. Sillä he tunsivat hyvin talonpoikien voiman ja raivokkuuden omaisuutensa puolustuksessa erittäinkin silloin, kun heitä sattui enempi koossa olemaan.
Vasta kun huovit hyppäsivät ratsujensa selkään, uskalsivat Metsoisen pojat päästää Maunun siteistään, ja tämä- lennätti lähtevien jälkeen keihäänsä niin taidokkaasti, että se upposi syvälle viimeisenä ajavan huovin niskaan, joka parkaisten horjahti satulassaan.
Metsoinen nostettiin tupaan ja ryhdyttiin hänen haavaansa hoivaamaan, mutta heikolla äänellä Metsoinen puheli pojilleen:
— Ei tule minusta enää miestä. Niiden uhriksi jouduin, joita ikäni vihasin. Olisin edes ehtinyt useamman kirveelläni kaataa… Kostakaa, jos teissä miehuutta on.
Kasvot kalpenivat ja viimeinen huokaus nousi hänen rinnastaan.
Perheen kaikki jäsenet olivat kerääntyneet kuolevan ympärille, mutta
Riitta oli poissa.
— Missä on Riitta?
Etsittiin, huhuiltiin, vaan ei kuulunut tyttöstä mistään. Matti,
Metsoisen nuorin poika, polven korkuinen, kertoa tiesi:
— Riitta meni vieraiden mukana. Vieras otti syliinsä ja nosti hevosen selkään.
— Kiesus auta! Huovit vieneet Riitan! huudahti Metsoisen vaimo ja painui hervotonna penkille, pää käsien varaan. Uutena iskuna tuli tämä tieto perheelle.
* * * * *
Pyrynä lennähti Maunu suksilleen ja ensimäisenä pyörsi lähtijäin jälkeen, synkästi kiroten, ettei heti huoveihin kirvestään iskenyt, kun he taloon tulivat.
Hiihtäessään sen kuin sauvoista lähti, mietti Maunu, miten olisi paras menetellä, mennäkö heti ja vaatia Riitta huovien kynsistä vai seuratako salaa heitä ja vapauttaa hänet sopivassa tilaisuudessa. Jälkimäinen ajatus tuntui viisaimmalta siihen nähden, että talonpoikain voimat olivat vähäiset. Maunu kehoittikin tovereitaan kääntymään takaisin ja lupasi yksin tuoda tyttösen kotiin.
Jonkun matkaa hiihdettyään näki Maunu huoviparven ratsuineen kääntymässä nimismiehen taloon, johon luultavasti aikoivat yöksi asettua. Riitta kiemurteli ja reuhtoi Skytten sylissä koettaen vapautua. Uusi raivon puuska puistatti Maunua. Mutta tyttönen näytti vähitellen rauhoittuvan. Huomasiko hän ehkä Maunun vai toivoiko pelastuvansa nimismiehen tutussa talossa.
Kuu painui pilveen ja Maunun oli helpompi nyt seurata ratsumiesparvea. Hiihtäessään lumisessa metsässä, mietti hän, miten pelastaisi Riitan, ennen kuin hänelle tuho tulisi, ja miten parhaiten kostaisi naisen ryöstäjälle.
Samassa, kun huovit seisottivat hevosensa nimismiehen talon pihaan, seisotti Maunukin suksensa pellon laitaan, vajan kupeelle, pitääkseen siitä silmällä, mihin Riitta vietäisiin ja milloin sattuisi sopiva tilaisuus pujahtaa kartanolle. Ylötär, talon emäntä, näkyi olevan tulijoita vastassa tuvan portailla ja siunaillen katseli Skytten kantamusta tämän raahatessa Riittaa väkipakolla pirttiin.
— Tästä tuon kainaloisen kanan itselleni. Pidähän hyvänä, Ylötär, tyttöä, ja lämmitä sauna, saattaakseni hänet sinne saunottajaksi. Mitä pyristelet vastaan, tyttö, hyvällä sinun on suostuttava sulhasiin, reuhasi Skytte.
Puhe kuului pihamaalta selvästi pajan kupeelle, ja Maunu oli vähällä karjaista kiukkunsa raatelemana kuunnellessaan huovin raakaa puhetta.
Ylötär näkyi ottavan tytön huostaansa ja helpotuksen huokaus pääsi Maunulta. Nyt hän on suojattuna huovien raakuudelta ainakin vähäksi aikaa. Huovit menivät tupaan ja Maunu pujahti nopeasti pihaan ja sieltä heinävajaan. Sieltä hän voi pitää silmällä, milloin Ylötär menee saunaa lämmittämään ja hän saa vaatia Riitan pois heidän käsistään.
Pian tulikin Ylötär kantamaan puita saunaan ja Maunu pujahti hänen jälessään.
— Täälläpäs kovin herroja kestitään, kun saunakin heille lämmitetään, virkkoi Maunu.
— Eipähän heistä muuten rauhaan pääse. Mutta mistä sinä tulit? Tulitko Riittaa hakemaan? Parhaiksipa tulit, kohta hänelle olisi tuho tullut, puheli Ylötär.
— Sitä varten tulin. Toimittanettehan hänet tänne pihalle sopivaan aikaan.
— Tuon toki mielelläni. Oikein säälikseni kävi, kun näin miten häntä raastoivat. Mutta miten hänet kuletat, etteivät huovit saa tietää sinun saalistaan vievän?
— Kyllä minä keinot keksin. Pitäkää vaan huolta, etteivät huovit heti pääse meitä takaa-ajamaan.
— Tuon hänet nyt heti sinulle, kohta en enää häntä saakaan.
Riemastuneena potkaisi Maunu kujaan, jonne huovit olivat jättäneet hevosensa, valikoi niistä parhaan ja talutti sen hiljaa metsätien varteen. Huovit reuhasivat pirtissä oluttynnyrin ympärillä, eivätkä osanneet mitään epäillä. Saatuaan hevosensa sopivaan paikkaan hiipi Maunu pihalle, jonne Ylötär oli jo Riitan tuonut. Iloisena tyttö kapsahti pelastajansa kaulaan ja Maunu riensi pois kantamuksineen.
— Mistä ne saivat sinut siepatuksi mukaansa, kysyi Maunu tytöltä heidän päästyään salotielle.
— Navetasta olin tupaan tulossa, kun luulin jo huovien menneen, mutta yksi oli vielä jälellä, ja se heitti minut hevosensa selkään, enkä ääntä saanut päästetyksi.
— Tuho sinulle olisi tullut, jos en ehtinyt ajoissa pelastamaan.
* * * * *
Metsoisen pihamaalla seisoi aseistettu miesparvi, valmiina lähtemään huoveja takaa-ajamaan ja kostamaan tavattuaan heidät. Miesjoukon olivat Metsoisen pojat yön kuluessa hiihtäneet kylistä kokoon ja joukon johtajaksi lähti Maunu, joka vielä kääntyi porstuan ovella seisovaa tyttöä hyvästelemään.
— Ethän mene, kun oikein kauniisti pyydän. Huovit siellä pääsi halkaisevat, pyyteli Riitta Maunun olkapäähän päänsä painaen. — Älä mene… tuho sinulle siellä tulee…
— Ole huoleti. Ennen iltaa olen jo luonasi, ja Maunu potkaisi suksilleen. — — —
Kovin oli Skytte raivonnut, saatuaan tietää, että tyttö oli häneltä haettu pois. Ylöttären hän olisi raivoissaan nuijinut, jollei nimismies, Leinonen, sattunut tulemaan kotiinsa, ja hänpä varoitteli huovipäällikköä kostoa niskaansa hakemasta ja uudelleen Metsoisen taloon menemästä.
— Parasta kun suoriudut taipaleelle. Minä en heidän kostonhaluaan voi hillitä.
— Sinäkö minua käsket lähtemään, karjasi Skytte.
— Saat lähteä tai olla lähtemättä. Päätäsi suojellakseni tässä vaan niin puhun.
— Samapa se, jos lähdenkin. Tulen kohta suuremmalla joukolla uudelleen.
Ja Skytte hyppäsi ratsunsa selkään ja parin muun huovin kanssa lasketti menemään, käskien toisten huovien tulla jälestä kun joutuvat.
Mutta he eivät päässeetkään lähtemään. Maunu saapui miehineen Leinosen pihaan kohta, kun Skytte tovereineen oli lähtenyt. Huovit sidottiin lyhyen vastarinnan jälkeen ja miehissä päätettiin, mitä heille olisi tehtävä. Metsoisen vanhin poika Mikko, johon kovimmin oli koskenut isänsä kuolema, keksi keinon, joka pantiin heti täytäntöön.
Huovit riisuttiin alasti ja sidottiin käsistään hevosten häntiin ja hevoset talutettiin rantaan, mistä aukeni laaja selkä, äsken jäätynyt, ja jossa vielä kauempana näkyi tummina pilkkuina sulia. Yksitellen laskettiin hevoset menemään aukealle jäälle, muutamilla ruoskan sivalluksilla alkuvauhtia antaen. Jää ulvahteli ja halkeili hevosten alla, jotka kaikki hurjistuneina laukkasivat ulapalle.
Mutta Maunu sadatteli sitä, että naisen ryöstäjä pääsi tovereineen karkuun ja että kosto ei tullut täydelliseksi.
Pakkanen paukahteli sinertävissä avaruuksissa ja aamutähdet kalpenivat aamun tullessa valoisammaksi. Hurjassa laukassa etenivät huovien ratsut jo kaukana ulapalla jälessään alastomat, sidotut miehet.