ARMOA ANOMASSA.
Pakkanen paukahtelee lumisessa korvessa. Oksat painuvat luokiksi lumen alla, ja kiteet kimaltelevat. Päivän alkua ennustaa kapea valojuova eteläisellä ilmanrannalla. Pohjoisella taivaalla kuumottaa vielä kuun sirppi ja joku väräjävä tähti. Revontulet ovat sammuneet ja hangelta hävinnyt niiden keltainen heijastus.
Henrikki Pietarinpoika hiihtää kapeata, puoleksi pyryn peittämää latua korven kohdussa. Parta on vahvassa huurteessa ja suupielissä pienet jääpuikot. Sauva painuu hankeen, nousee jälleen ja tasaisessa tahdissa siirtyvät sukset eteenpäin. Oksista putoilee lunta hiihtäjän hatulle ja olkapäille. Vain pujottelemalla pääsee raskaitten lumimöhkäleitten ohitse, jotka pienimmästäkin kosketuksesta putoavat hankeen.
Pitkä on matka hiihtäjällä, ja se on vasta alulla. Jo puoliyön aikana Henrikki Pietarinpoika sovitti sukset jalkoihinsa, ja nyt on vasta muutama neljännes matkasta katkennut. Turkuun, marskin puheille, hän on päättänyt lähteä valittamaan liiallisista veronkannoista ja linnaleiristä armoa anomaan.
Henrikillä oli talo Savon takamailla, ja hyvin olisi siinä eletty, jollei veronkantaja olisi niin usein vieraillut ja vienyt aina parhaimman osan pellon ja metsän antimista. Nyt olivat taas huovit käyneet viljat viemässä ja niin tarkoin, että piilotettu vilja riitti hädin tuskin joulueväiksi. Pyhien jälestä saisi elää metsän antimilla ja naurishutulla. Jo kohta veronkantajain käytyä oli Henrikki päättänyt lähteä Flemingin puheille. Naapureilleen ei hän asiasta puhunut. Omalle vaimolleen toki puhui tehdessään matkavalmistuksia, ja vaimo häntä ankarasti varoitti retkelle lähtemästä:
— Varmasti mahtimies sinut tyrmään pistää tahi kaulasi katkaisee.
— Katkaiskoon… heimon yhteisen asian takiapa katkeaa…, lausui mies.
— Jätät minut tänne turvattomaksi, huovien raastettavaksi, valitti vaimo.
— Onpa tuossa juureva Tuomas, poikasi, kyllä hänen kädessään jo keihäs pysyy. Ja takaisinhan sieltä tulen varmasti.
— Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä vaimo.
— Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen luita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja nahkakiihtelyksiä selkäänsä.
Ja niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän aamun sarasteessa.
Kylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli kestettävä, ennen kun sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista leivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan vaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta kaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille, jossa usempi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten välillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa saaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja sepä jäi nyt taloa hoivaamaan isän retkelle lähtiessä.
Suksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle, missä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät pyörähtelemään kovalla tiellä.
Henrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten puhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin, että siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu tulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten vilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja heidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä uskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että niin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta kukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävivätkin, eivät osanneet puhua niin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä osaakin puhua niin että se varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla, mutta selvyys on kerrankin saatava.
Henrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo hänen kotiin palattuaan, jos hänen asiansa onnistuu. Ihmettelevät ja iloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla ensimäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä matka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin eivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää matkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja kuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti, että porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi.
Ilta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin, mietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen korven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio tulenpitopaikka.
Henrikki päästi vyöstään kirveen: pienensi sillä honkapölkkyjä ja veisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen. Ja kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies paistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren.
* * * * *
Viikkokausia on Henrikki hiihdellyt väliin erämaita ja väliin asutuita seutuja ja vihdoin väsyneenä ja masentuneena laskenut latuskaisilla suksillaan Aurajoen suuhun. Tiukalle otti ennen kuin marski hänet linnaan päästi, ja siellä sai hän odottaa monta päivää marskin puheille pääsyä. Toisena päivänä se hänelle luvattiin, toisena jo taas evättiin. Linnan päällikkö koetti häneltä tiukkaan saada selville, mikä oli hänen matkansa tarkoitus. Vihdoin kutsutti marski hänet puheilleen. — — —
Rohkeasti ja vakuuttavasti oli Henrikki Pietarinpoika asiansa puhunut, ja marski oli naurahdellen kuunnellut, sattuen tavallista suopeammalle tuulelle. Muutoin olisi hän heti käskenyt heittämään miehen vankien kosteaan kammioon.
Kun Henrikki oli puheensa päättänyt, kysyi marski:
— Savolaisetko sinut lähettivät, vai tuletko omasta alotteestasi tänne valittamaan?
Henrikki hämmentyi. Kukaan ei ollut häntä lähettänyt eikä pyytänyt valitusmatkalle. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta rohkaistuneena hän vastasi:
— Koko kansan puolesta puhun.
— Vai tahtoisit sinä linnaleirini sieltä poistamaan ja veroja vähentämään, mutta ne asiat tiedän minä määrätä. Liiaksi olette siellä jo voutieni ja veronkantajieni kanssa rähisseet. Siitä on kerran tehtävä loppu ja valituksista myös.
Ja marski huusi aivan Henrikin korvaan:
— Ettekö tiedä, että minun on maata puolustettava, ja siksi minä tarvitsen veroja, ja ne on suoritettava, tietäkää se.
— Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä on, ja mittaavat liika suurella mitalla.
— Mitäs vastustelette veronkantajia.
— Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta…
— Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne liioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien joukkoon.
Marski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei hänet monia käytäviä pitkin pimeään ja kolkkoon kammioon, minne hän sai jäädä miettimään marskin antamaa vastausta. Sitä ennen oli vankilaan heitetty samalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin saivat miettiä keinoja pelastuakseen.
* * * * *
Useiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin poika Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin käsin hän tuli heidän kahleensa aukomaan.
Erottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti hiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille taipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään vaivaloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen päätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan.