PAKOON.
Kala-Jaakko on ollut pyydyksiään kokemassa. Vähäinen on taaskin saalis ollut, vaikkakin verkkonsa ja siimansa viritti parhaimmille kalapaikoille. Mutta tietäähän sen, kun on hänen kalavesillään kaiken maailman kalastajat. Jos salmeen verkkosi virität, niin selkäpuolen salmesta verkoillaan tukkeavat ja kuin ilkkuen pistävät koukkupolonsa hänen polojensa viereen, siksi lähelle, ettei juuri langat toisiinsa takerru. Jos etsit itsellesi uuden pyyntipaikan kauvempaa kaislikkolahtien pohjasta tai selän salaisilta luodoilta, niin paikalla ovat jälillä ja siihen pyydyksensä panevat kuin kiusalla.
Vanha Jaakko, Kala-Jaakko, äijä partasuu, lapikas-jalka, konttiselkä, soutaa vihan vimmassa venhettään selkäluodolle, missä hänellä on vielä pyydyksiä kokematta, soutaa niin, että hankavitsa katkeaa ja venhe soluu vielä soutamattakin pitkän matkaa tyyntä vedenpintaa.
Saatuaan uuden hankavitsan ja soudettuaan luodolle, jatkaa Jaakko äskeisiä ajatuksiaan.
— Ja kun ovat kiusalla koukkunsa ja verkkonsa omiesi lähelle laskeneet, niin kuka takaa, etteivät niistä saalistakin veisi. Kovin on viime aikoina saalis niukaksi käynyt. Kah, onpahan nytkin lanka katkaistu… hauki sitä ei katkaise. Ja polo on siirretty toiseen paikkaan.
Saatuaan koukkunsa venheeseen, kääntää Jaakko venheensä koti lahdelmaan, missä hänellä on verkkotalaansa ja verkkomökkinsä kaislikkopoukamassa naavakuusien juurella.
— Sovussa tässä on soudettu näillä vesillä tähän asti, kun ei ole liikoja kalankävijöitä ollut. Rauhassa nuo on näihin asti saanut pyydyksetkin olla, mutta nyt ei näy enää saavan… Samoin käy järvellä kuin metsässäkin». Pois kaikkoaa riista, kun eränkävijöitä lisääntyy. Sovussa on soudettu näillä vesillä, mutta nyt ei enää soudeta… Kauemmaksi täytyy siirtyä. Tähän jääkööt kalavedet ja riistamaat, soutakoot, hiihdelkööt, ottakoot niin paljon kuin saavat. Löytyy niitä vielä yhdelle erämiehelle kaukaisia saloja ja metsäjärviä, mieluisampia pyyntipaikkoja, joihin ei liikoja eksy häiriötä ja sekaannusta saattamaan.
Päivä on laskenut ja kesäyö hämärtynyt. Sumu nousee rantalahdelta ja rastas visertää naavakuusen oksalla.
Jaakko vetää venheensä telalle, kokoilee langat ja saaliin venheestä ja noustessaan pihaan puhelee itsekseen:
— En laske lankojani enkä verkkojani näille vesille. Pois näiltä mailta pitää päästäkseni. Jos kauemmaksikin pohjoiseen samoan, niin ehdin vielä ennen syksyä tupani tehdä ja kalasaunani rakentaa salolle semmoiselle, jonne ei ole vielä yksikään erämies latua polkenut.
Raskain askelin käy Jaakko pirttiin ja heittää konttinsa eukolleen, joka on jo odotellut kalassakävijää ja illallisenkin jo valmiiksi pirtin pöydälle tuonut.
— Eipä ole sinusta enää erämieheksi, sanoo tämä silmättyään tyhjää konttia.
— Ei näillä mailla eikä vesillä. Pois korjasin pyydykseni, enkä niitä enää laske.
— Parasta onkin, kun kaskia kaadat.
— En kaada kaskia näillä mailla.
— Miks’et?
— Siksi, että muutamme tästä muille maille.
— Pöh, ja tähän kontusi jättäisit.
— Kyllä tällaisia kontuja aina saa.
— Käyhän saunaan, äläkä turhia siinä…
Saunassa miettii Jaakko, miten saisi parhaiten poismuuttoon vaimonsa suostumaan. — Ei se hennoisi lähteä. Tähän nuorikkona toin, ja tässä on sen jälkeen yhtä mittaa samoilla tanhuvilla liikkunut. Yhdessä on kasket kaadettu ja pellot raivattu — se mitä on raivattu — ja yhdessä on säästöt koottu — mitä on koottu — ja yhdessä on kalassakin käyty ja hauskoja päiviä eletty, ja elettäisi vielä eteenkinpäin näillä samoilla tanhuvilla, kun ei olisi naapureita ilmestynyt eikä eränkävijöitä! pyydysmaille ja kalavesille. Ei se hevillä lähde, arvaa sen, mutta lähdettävä on, ja heti, kun mökin ja lehmän saan myydyksi. Ei se tähän jäämisestä parane, pahenee vaan. Rauhaisampi paikka on etsittävä, jos semmoisen vain löytää, ja miks’ei löydä, kun siirtyy asumattomille seuduille.
Saunasta palattuaan ihastelee Jaakko ja istuu pirtin ikkunan alle mietiskelemään. Saunasta palajaa pian Liisakin — Jaakon vaimo — ja istuu illalliselle.
— Etkö sitte aio enää kevätkalaan? kysäsee hän mieheltään.
— En. Näille vesille en verkkojani laske, enkä näitä erämaita kauan hiihtele. Pois pitää täältä päästäkseni.
— Pois..? ja mihin sinä sitte…?
— Vaikka Lappiin, jos ei likempää asumatonta seutua löydy.
— Mistä sinä nyt niin olet suuttunut?
— Ka, mistäkö…? Kun ei saa enää rauhassa pitää pyydysmaitaan ja kalavesiään, ja veronkantajakin joskus liiaksi vierailee.
— Tähän pellot ja kaskimaat jäisivät. Et jaksane enää uutta pirttiäkään veistellä.
— Vaikka talon minä jaksan vielä tehdä. Eikähän me enää laajoja peltoja ja kaskimaita tarvita. Kunhan on rauhalliset kalapaikat ja riistainen korpi lähellä.
Mietittyään hetken, jatkaa Jaakko: Vaikka talon minä jaksan tehdä, kunhan mieluisamman paikan löydän. Mutta taloja ei tarvitakaan eikä laajoja peltoja. Tupa valoisa ja tilava ja sauna vähän alemmaksi kumpareen alle. Mitäpä pelloilla… kaadetaan kaski, aikamoinen huhta. Siitä saadaan leipää moneksi vuodeksi. Minä kesäisin kalassa käyn, talvisin pyydyksilläni hiihtelen ja jousellani lävistän metso-könkäleitä ja jänö-jusseja. Ka, on mitä patahan panna. Ei ole vastusta verottajasta eikä kirkonherrasta eikä vieraista kalavesillä, eikä vaivaa liikojen liikkumisesta pyydysmailla.
* * * * *
Kala-Jaakko on muutamana päivänä ketterästi kylällä liikkunut, mökkiään ja tavaroitaan vaihtamassa rautaan ja suoloihin. Vaihdetuksi on hän ne saanut ja sieltä palatessaan miettii ahovieren kivikkopolkua kävellessään:
— Nyt meni mökki ja tavarat ja hyvän hinnan sain… enemmän sain kuin luulin saavani. Lehmästään on Liisa haikeissaan, kun tänne jää, mutta hyvällepä omistajalle jää ja samoille laitumille. Ja saahan sinne Liisa lehmän, kun saan ensin valmiiksi saunan ja navetan.
Päästyään kotimökilleen, köpselehtii Jaakko lähtöpuuhissa. Ei ole muuttotavaroissa muuta kuin iso tuohikontti, johon on vaatteita sullottu ja raavasnahkainen kenkäpari. Liisan on määrä kantaa eväskonttia.
— No ettäkö heti nyt pitäisi lähteä…? Ehtii sitä vielä huomennakin… saisi vielä yhden yön nukkua omassa sängyssään, valittaa Liisa. — Kyllä sinulle nyt hoppu tuli muuttoon.
— Laita vaan eväs konttiin… ehtii tässä vielä viilettää hyvänkin taipaleen ennen päivän laskua.
Venhettään ja verkkojaan ei ole Jaakko myynyt. Ne on määrä kuljettaa mukana selät ja salmet soutamalla, joet ja kosket sauvomalla ja vetämällä yli maataipaleet.
Ja kun ovat siitä viimein selvinneet lähtöön ja sulkeneet saunaveräjän jälkeensä ja Liisa erojaisiksi alkanut itkua tihertää, ärähtää Jaakko:
— Mitä tuossa vetistelet. Ei ole minkään puutosta, vaikka Lappiin mentäisi. Saahan sen lehmän takamaillekin kulkemaan, ja pirtin minä veistelen entistä isomman. Hyvä on siellä ollaksemme, hyvä elääksemme.
* * * * *
Yhtä mittaa on soudettu laajoja järvenselkiä, tyyniä salmekkeita ja sauvottu ylös koskista, vedetty venhe kapeista maataipaleista, ja yön tullen on nuotiotulilla levätty lehväisellä vuoteella. Jaakosta on matka ollut mieleistä, eikä hän ole väsymystä tuntenut. Viikkokausia ovat järvien selät ja salmet tyynenä uneksuneet paahtavassa kuumuudessa, joskus on myötäinen tuuli matkaa jouduttanut. Mihin on yöksi asetuttu, siinä on verkot laskettu, kalat keitetty ja paistettu, ja lehdesvuoteella on Jaakko nukkunut makeat unet. Liisaa on matkan teko jo väsyttänyt, ja väliin mukisee hän Jaakolle:
— Kuinkahan kauan tätä kulkemista piisaa, kohta viikko lienee kulettu, eikä vieläkään ole mieleistäsi paikkaa löytynyt. Kyllä tämä vaellus nyt jo piisaisi.
— Elähän hätäile, eukko. Liiaksi asutuita on vielä seudut. Kunhan vielä viikon soutelemme, niin eiköhän jo löytyne paikka semmoinen, johon sopii saunan salvosta alottaa, rauhoittelee Jaakko ja asettuu loikomaan pehmoiselle ja tuoksuvalle lehdesvuoteelle tervastulien ääreen. Päiväkausi on taaskin soudettu tyyniä vesiä; joihin vaan joskus on tuulenhenki hopeajuovan vetänyt. Yöksi on asetuttu kapean salmen rannalle, sileälle nurmelle, rantakuusien suojaan. Jaakko on salmen yli verkkonsa vetänyt ja saanut runsaamman saaliin, kuin mitä kuluttaa jaksaa. Suu mielihyvän mareessa odottelee hän kalakeiton valmistumista.
* * * * *
Kun vielä muutamia päiviä on soudeltu saarisia vesiä, on Jaakko viimeinkin mieleisensä paikan löytänyt. Suuri selkä on soudettu ja sauvottu joki ja pikku koski, ja kaunis, kapea salmi on eteen auennut, kaislikkorantainen ja rauhaisa. Salmen itärannalla lahden poukama, jonka rannat sileät ja muheamultaiset, vaikka pelloksi tekisi. Ja siihen on Jaakko tupansa paikan katsonut. Taustana on komea korpi, jossa riistaa liiaksikin yhdelle erämiehelle. Ranta kasvaa haapaa ja pihlajaa, ja sileä kumpare on kuin pirtin paikaksi luotu. — Ei kuulu kirkonkellojen ääni, eikä ole naapureitakaan lähellä, ja hyvää kalavettä riittävästi.
Muutamana päivänä on Jaakko laskenut verkkonsa salmeen ja soudellut samalla seutuja tarkastelemassa. Palattuaan on Jaakolla kantamus kaloja ja naurusuin hän Liisalle haastaa:
— Katsohan tätä saalista. Ei ole vielä näiltä vesiltä ja mailta riista loppunut. Huomenna alan saunaa veistellä. Hauska elämä tässä meille alkaa. Ja Liisan kohentaessa tulta kalapadan alle miettii Jaakko: Hyvä oli että tänne muutin, että en enää sinne jäänyt. Täällä on rauhaisa kalastaa, ja syksyn tullen saa korvesta otuksen kaataa, silloin kun mieli tekee, kaskimaita on, jos häntä kaataa jaksaa ja ehtii…
Jaakon sydänalassa sykähtää ja tuntuu oudon suloiselta siinä loikoessa ja katsellessa tyyntä salmea, jossa ahvenet ja hauet pulikoivat ja sorsapoikue ui ruohistossa, ja vaimolleen hän virkkaa:
— Löytyipähän kalaranta ja eräkorpi, jossa ei liikoja liiku, löytyi paikka, mihin ei kuulu kirkonkellojen ääni eikä ylety veronkantajan käsi.
Ja kun ovat illastaneet ja verkon laskusta palattuaan laskeutuneet havuiselle vuoteelle, ympäröi heitä ihana erämaan rauha.