"HÄRKÄ TULEE!"
— Härkä tulee! Juoskaa piirissä puitten ympäri, jos se alkaa ahdistaa, kehotti Gunnar. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret, ettei se huomaa meitä!
Kaikki kyykistyivät maahan. Tuossa makasivat nyt nuo viisi koulupoikaa vatsallaan maassa ja tähystelivät pensaitten alta härkää, joka mylvien lähestyi heitä. Koulupojat pelkäsivät niin, että sydän pamppaili heidän rinnassaan, sillä he olivat kuulleet, että vihaisten härkien on tapana puskea ihmisiä terävillä sarvillaan, nostaa lapsia korkealle ilmaan ja heitellä heitä kuten palloja edes takaisin niin kauan kuin heissä vähänkin on henkeä. Huu—ui! Sehän olisi hirmuista!
Härkää koulupojat pelkäsivät aivan yhtä paljon kuin muurahaiset keppiä.
Tuolta se nyt tulla tömisti pitkin tietä. Se väänsi maata sarvillaan, se survoi ja potki jaloillaan niin, että lehtiä, oksia ja sammalia sinkoili korkealle ilmaan. Tänään se oli oikein raivoissaan, sillä se oli eksynyt muusta karjasta ja etsi nyt toisia.
— Nyt se katsoa muljottaa tännepäin!
— Eihän toki?
— Kyl—lä, se näkee meidät!
— Nyt se tulee!
— Minä juoksen!
— Älä, älä, hst, hst, hiljaa! Henkesi uhalla pysy alallasi. Nyt ei vielä ole hätää. Hst!…
Härkä tuli yhä lähemmäs. Tuon tuostakin se heitti niskojaan, nosti päänsä ylös ja katseli ympärilleen. Se haisteli sieramillaan. Se astui vähän matkaa, pysähtyi sitten, astui ja pysähtyi uudelleen ja mylvi niin, että koko metsä vapisi. Ja vihdoin… se meni koulupoikien piilopaikan ohitse. Niin, se meni todellakin ohitse! Eikä edes huomannut heitä.
Tuskin oli härkä kadonnut näkyvistä, kun koulupojat kaatoivat hiljaa kaikki kävyt vasuistaan voidakseen juosta nopeammin. Ja niin sitä mentiin niin paljon kuin käpälästä kääntyi!
Oravat puitten latvassa olivat kuulleet koulupoikien tuskan ja näkivät nyt, millä kiireellä he pakenivat metsästä. Mitään niin hullunkurista he eivät olleet koskaan nähneet. Ja he suuresti ihmettelivät.
Kurulta pääsi ensiksi nauru.
— Näetkö mitään? kysyi oravamuori.
— Koulupojat lähtevät käpälämäkeen.
— Näetkö mitään muuta?
— Näen kyllä. Nepä olivat herttaisimpia koulupoikia, mitä eläissäni olen nähnyt. Tiedätkö, äiti, he ovat poimineet käpyset meitä varten. Katsos, kuinka suuri kasa käpyjä! Viisi vasullista kuusenkäpyjä nuo kiltit pojat ovat kantaneet meille. Nyt me saamme pitää herrain päiviä koko syys-ajan. Voi sinua, äiti—tiru—lii, kun pelotit minua äsken. Sinä varmaankin kuulit väärin, mitä nuo siivot koulupojat äsken puhelivat keskenään. Sanoivatko ne todellakin, että joka ainoa käpynen piti poltettaman? kysyi Kuru.
— No en minä nyt niin tarkkaan osaa sanoa … enkä minä niin varmaan muista montako käpyä ne lupasivat jättää metsään; mutta ei suinkaan niitä pitänyt juuri jäämän… niin minä ymmärsin.
— Näetkös, äitiseni, kyllähän se on hyvä, että koulupojatkin saavat talvis-aikaan lämmitellä takkavalkean ympärillä. Ja jos kävyistä on heille hauskuutta, niin kyllähän me minun mielestäni voisimme suoda vähän heillekin ylellisyydestämme. Kyllä ne sittenkin riittävät meille sekä heille… Voi noita kilttiä, herttanterttuisia koulupoikia!
Viisi… kuule, kokonaista viisi vasullista kuusenkäpyjä talvivaroiksi!…