HOIDON PUUTTEESSA.
Äiti oli rahatyössä. Pekka makasi kehdossa. Sere istui laidalla ja tuuti niin, että veljen pää vaappui edestakaisin aivan kuin kylän keinu. Hän lauloi lujalla äänellä: »Huis sika metsään, tuo Pekalle marjoja punaisessa pussisessa, sinisessä säkkisessä.» Ja veli nukkui kuin terveet lapset ainakin. Vähitellen Sere herkesi tuutimasta, niin että kärpänen sai aikaa tepastella Pekan pyöreiden punaposkien yli.
Sere oli vaan kuusivuotias.
Siellä hän istui Pekan kanssa yksinään hiljaisessa tuvassa. Ei kissaakaan edes näkynyt. Se oli lähtenyt hiiriä pyytämään, kun maitokuppi oli liian kauan ollut tyhjänä.
— Kaak, kaak, äänteli kana pihalla.
Sere juoksi ikkunaan. Sekin jo oli hauskaa, että kana kaakotti ulkona, kun sisässä oli niin ikävää.
Sere oli toimekas pikku tyttö. Koti oli köyhä, ja kun äiti oli ulkona rahatyössä, niin Sere oli keittäjä, lapsenhoitaja, siivooja, kanapiika ja torpan emäntä yht'aikaa. Tavallisesti hän teki tehtävänsä reippaasti ja kunnollisesti, mutta sattui onnettomuuksiakin toisinaan tulemaan.
Kun kana kaakotti, väänteli päätään ja tirkisteli ikkunasta sisään, niin Seren teki mieli heittää sille leipäpuretusta. Hän kapusi tuolille ja koetti saada käteensä hyllyllä olevan leivänpalasen. Äiti oli hiirien takia pannut sen korkealle.
Sere kohottausi varpailleen, minkä jaksoi, mutta työnsi samassa hyllyltä alas kivivadin, joka kolisten putosi lattialle.
Seren pieni sydän tykytti säikähdyksestä. Pekka heräsi, ja sitten lapset yhdessä itkivät hyvän aikaa.
Mutta eihän asia itkusta parannut. Pekka otettiin kehdosta. Vaivalla sai Sere hänet raapotetuksi pöydälle kanaa katsomaan.
Istu hiljaa, Pekka poju! Sere kutsuu kanan ikkunan alle.
Pekka ei ymmärtänyt vähääkään koko varotuksesta. Hän näki vaan, että sisar tarttui tuvan oveen lähteäksensä viemään leipää kanalle. Hän ojensihe sinne päin, huusi ja sätkytteli vähä pieniä sääriään ja… putosi selkä edellä lattialle pienen jakkaran päälle.
Pekka huusi hirveästi.
Sere parka helisteli, minkä jaksoi, lusikkaa läkkituopissa, mutta ei sekään veljeä viihdyttänyt. Sere ei ollut koskaan nähnyt Pekan huutavan niin kuin nyt.
Vihdoinkin tuli äiti kotiin. Sere pantiin tilille tapaturmasta, ja äiti huomasi heti, että Pekkaa oli kohdannut suuri onnettomuus.
Pekka oli taittanut käsivartensa ja loukannut pahasti selkänsä.
Äiti ja Sere hoitelivat häntä parhaansa perään, mutta he eivät ymmärtäneet, että Pekka parka oli niin vaikeita vammoja saanut, ennenkuin äiti muutaman viikon kuluttua vei pojan kaupungin sairashuoneeseen. Siellä Pekka sai maata pitkät ajat.
Mutta apu tuli liian myöhään. Lääkärien täytyi leikata käsivarsi pois, ja lapsen, joka ei vielä edes osannut seisoa jaloillaan, täytyi sittemmin kipeän selkänsä takia oppia käymään sauvojen varassa.
Äiti kuoli muutamien vuosien kuluttua ja Sere meni palvelukseen. Pekka joutui vieraille ihmisille ruotuvaivaiseksi. Siellä hän istui kyyryllään vuoteella monta pitkää vuotta. Pekka parka unohdettiin. Toisinaan ei muistettu antaa hänelle ruokaakaan. Ei kukaan ollut oikein hyvä hänelle. Kullakin oli täysi työ vaan omista puuhistaan. Eikä kukaan ehtinyt hänelle mitään opettamaan.
Lapsena Pekalla oli tapana itkeä, kun hän jätettiin yksin avuttomana kotiin. Hänen ainoana ilonansa oli kissa, joka toisinaan tuli hänen sänkyynsä hyrräämään.
Tuo herttainen pikku kissa, se oli niin ystävällinen Pekka paralle.
Näin istui Pekka kaksikymmentä viisi vuotta, aina samassa asennossa. Mutta sitten hänelle alkoi onnen päivät. Hän vietiin ruodille toiseen paikkaan, joka oli kirkon kylässä lähellä kansakoulua. Siellä kansakoulunopettaja tuli tuntemaan Pekan ja auttoi häntä monella tavalla.
Hän opetti Pekkaa tekemään työtä sekä rakastamaan työtä. Hän hankki Pekalle pienen koneen, jota tämä käytti pois sahatun käden asemesta. Opettaja neuvoi Pekkaa pujottelemaan tuolinpohjia rottingista, kutomaan nauhaa ja valmistamaan monellaisia pikku teoksia, joita hän itse oli oppinut raajarikkoisten koulussa Helsingissä.
Pekka sai työllään 30 penniä päivässä. Ja kuolinpäiväänsä asti söi hän omaa ansaitsemaansa leipää.
Pekka tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tiesi maailmassa olevan monta, joiden kohtalo oli paljoa kovempi kuin hänen. Olihan hän itse istunut 25 vuotta aina samassa paikassa kaikkien unohtamana, ilman työtä ja tietämättä mitään, mikä olisi antanut ajatuksille sisällystä. Silloin hän todella oli ollut onneton. Nyt hänellä oli työtä ja oli ystäviä. Täälläkin oli kissa, joka ystävällisesti hyrräten kehräsi päätään Pekan polveen ja piti hänen keräänsä leikkikalunaan, kun se putosi lattialle. Opettaja kävi tuon tuostakin häntä tervehtimässä, naapurien väki tilasi häneltä töitä ja talon pikku Elsa luki hänen kuullensa läksyjään. Lukipa Elsa joskus joutohetkinä Pekalle satujakin. Silloin he yhdessä raikkaasti nauroivat »Pikku Mattia» ja »Olli Hiihtosta» ja muita hauskoja juttuja, joita Elsa oli kuullut ääneen luettavan käsityötunneilla koulussa.
Vanhaksi tultuaan Pekka kertoi Elsan satuja muille lapsille.
Ja Pekka oli lasten mielestä hauska setä. He kävivät usein hänen luonaan satuja kuulemassa. Ja niin ei Pekan enää tarvinnut viettää päiviänsä yksin ja ihmisten unohtamana. Hän oli oppinut jakamaan iloa muille ja itse hän oli iloisin iloisten joukossa.