PIKKU TUUREN SEIKKAILU.
Tuure pääsi mukaan. Hän sai ensimmäisenä kantaa eväsvasua.
Tuskin oli päästy vaunuvajan nurkan ohitse, ennenkuin Tuure ehdotteli, että istuttaisiin tien viereen syömään. Olisihan tuntunut erinomaisen hauskalta syödä ulkona oikein eväsvasusta, aivan kuten päivämiehet pellolla. Se vasta olisi Tuuren mielestä ollut aika miehen tapaista.
— Sinäpäs olet mainio mies, — nauroi Elsa. — Eiväthän oikeat päivämiehetkään syö metsäeväitä kotinurkissa.
Ja niin Tuuren tuuma meni myttyyn.
— Juostaanpas kilpaa puistikkojen päähän, ehdotti Gunnar.
Tuskin olivat sanat lausutut, ennenkuin kaikki lapset lähtivät juosta vilistämään, niin että hiekka pölysi korkealle ilmaan.
— No, no, Tuure, äläpäs sinä huoli juosta, kyllä toiset pian takaisin tulevat, huusi Kyösti setä.
Mutta Tuure ei kuullut sedän sanoja. Hänen pikku säärensä liikkuivat nopeaan kuin rummun palikat pärryyttäjän käsissä. Samassa sattui varvas kiveen ja poika meni kuperkeikkaa. Lakki lensi kahden sylen päähän tietä pitkin ja Tuuren ympärillä sinkoili voileipiä, lihanpalasia, ja paistettua kalaa. »Päivämiehenruoka» se näin Tuuren korville lenteli.
Siinäkös itkettiin ja naurettiin, kun huomattiin, kuinka voileivät olivat tarttuneet Tuuren vaatteihin. Hauskimmalta näytti se voileipä, joka oli kuperikeikkaa mennessä joutunut Tuuren kämmenen alle, niin että kolme sormea pujottautuivat leipäviipaleen läpitse. Tuure parka oli surkean sekä naurettavan näköinen seistessään siinä hajasäärin ja selkä koukussa. Itkien ja neuvottomana hän katseli kämmeniään, joihin oli muodostunut aivan kuin taikina voista ja hiekasta.
Poika talutettiin joen rannalle, jossa hän perinpohjaisesti pestiin.
Vahti koira piti hyvän huolen siitä, etteivät voileivät ja lihan palaset jääneet tielle kuivamaan.
Hän oli erittäin tyytyväinen noihin odottamattomiin herkkuihin. Vahti olikin ainoa koko seurassa, jonka mielestä tämä oli mainion onnistunut huviretki.
Tuuresta ei ollut tällä kertaa metsään menijäksi, eikä kukaan koko seurassa ollut halukas jatkamaan matkaa ilman eväitä. Päätettiin siis palata koreasti kotiin ja heittää koko retki toiseksi erää.
Paluumatkalla kokivat isommat pojat lohdutella mieliään miten parhaiten taisivat.
— Parasta oli, tuumasi Gunnar, — että tällä kertaa kävi näin nolosti. Tuure on liian pieni ollakseen mukana metsäretkillä. Huomenna lähdemme aikaisin aamulla, jolloin Tuure vielä nukkuu. Silloin me astumme oikein rivakasti ja saamme työn hyvään alkuun.
— No niin, myönsi Jalmari. Olisihan voinut pahemminkin käydä. Äiti aikoi panna vasuun kananmunan kullekin. Kahdeksan kananmunaa! Kyllä siitä olisi tullut kaunis munavelli, kun Tuure olisi saanut olla kokkina ja patana vanha pärevasu.
Hst!… hiljaa! Tuumasta toimeen! Huomisaamuna klo 5!
— Kuka meidät herättää?
— Anna.
— Siitä ei tule mitään. Silloin Tuurekin herää.
— Miina sitten. Hän nousee varhain kahvia keittämään.
— Se käy päinsä. Pyydetään Miinaa.