SAMALLA PELLONPIENTAREELLA.
Päivänkukka kasvoi pellonpientareella ja katseli maantielle suurella keltaisella silmällään. Hän näytti alakuloiselta; ja synkkämielinen hän olikin luonteeltaan. Ihmiset eivät häntä oikein ymmärtäneet. Päivänkukkiahan kasvoi kaikkialla, nurmilla ja teitten varsilla ihmisten jaloissa, ja siksi niitä ei pidetty minään kallisarvoisina kukkina. Moni sanoi niitä »harakanhatuiksi» tahi mokomiksi tietäjä-akoiksi, jotka arvelematta kehtasivat ennustaa milloin totta, milloin valhetta. Ja ihmiset usein tallasivat päivänkukan jalkoihinsa tai repivät sen maasta juurineen ja heittivät sen heti kädestään kedolle kuolemaan.
Harvat hänestä oikein pitivät; aniharvat huomasivat jäykkyydessä ylevyyttä ja hienoutta, säännöllisyydessä kauneutta, väreissä rauhaa ja voimaa.
Päivänkukan ennustustaito, se oli vaan ihmisten keksintöä. Kun päivänkukka joskus ennusti toivoa toivottomalle, uskoa sille, jolta puuttui uskallusta, rakkautta jollekin, joka oli rakkautta vailla, silloin sen sydän värisi osanotosta niin, että kukan lehdet putosivat maahan toinen toisensa perästä. Hän itse ei tahtonut ennustaa, mutta ihmiset pakottivat häntä siihen ja salaisuuksiaan tiedustellessaan tappoivat päivänkukan, huolimatta siitä, oliko hänen ennustuksensa oikea tahi väärä.
Ennustaessaan oli päivänkukka nähnyt toisten riemuitsevan, toisten itkevän, toiset taas hymyilivät ylenkatseellisesti, ja silloin hän olisi niin mielellään suonut osaavansa puhua. Hän olisi joskus tahtonut lausua ihmisille sydämmensä hiljaiset mietteet, mutta hän saattoi vaan kuiskata, ja hänen kuiskauksensa oli niin hiljainen, että ani harvat sitä ymmärsivät.
Oli keski kesä. Päivänkukka seisoi muitten joukossa juhlallisen tyynenä ja arvokkaana. Silloin yleni hänen rinnallaan, ihan kuin samasta juuresta kasvaneena, pieni sininen kellokukkanen. Joka ainoa tuulen henkäys tempasi kellonnuoraa, ja tuo kevyt kello heilui ja keikkui edestakaisin ja soittaa kilkatti päivänkukan korvansuussa, niin että tämä vavahteli hermostuneena.
Kellokukan luonne oli aivan toista laatua kuin päivänkukan. Hän oli iloinen, häilyväinen ja siihen määrin avomielinen, että jokainen, ken vaan tahtoi, saattoi nähdä hänen syvimpään sydämmeensä asti. Herttainen hän oli myöskin, tuo pikku, sinikello, joka nyökkäili pienoista päätään joka suunnalle. Mutta tyhjä hän oli; ei kastepisarakaan löytänyt lymypaikkaa hänen terälehdillään. Ei hänen tyhjässä päässään ollut mitään muuta kuin pitkä keltainen nokka.
Siksipä hän ei ollutkaan liioin viisas, olipahan vaan hieman nenäkäs toisinaan. Utelias hän oli myöskin. Joka ainoa ohi kulkeva ihminen, jokainen lehti, jota tuuli lennätti, joka ainoa korsi, joka kasvoi ympäristöllä ja jokainen pikku elävä, jonka hän näki maassa matelevan, teki hänet levottomaksi. Alinomaa kellokukkanen soittaa kilkatti päivänkukan korvan juureessa pyytäen häntä kertomaan jotain uutta.
Päivänkukan olisi hänen mielestään pitänyt nähdä koko maailma suurella silmällään. Mutta eihän päivänkukka tahtonut uskoa havaintojaan tuollaiselle tuulihatulle, joka seisoi suu auki kaiket päivää.
Päivänkukka ei enää saanut hetken rauhaa pellonpientareella, ja hän olisi mielellään hiukan siirtynyt syrjään sovinnon vuoksi, mutta hän ei voinut hypätä tiehensä yhdellä jalalla, ja useampia hänellä ei ollut.
Päivänkukalla ja kellokukalla oli molemmilla hyvät puolensa. Toiset pitivät enemmän kellokukasta, toiset päivänkukasta. Mutta toistensa seurassa ne eivät viihtyneet, eivät ainakaan samalla turvekokkareella, sillä ne eivät ymmärtäneet toisiaan, ja niillä oli erilainen luonne. Mutta koska kohtalo oli asettanut ne saman pellon pientareelle, niin ne koettivat vaikuttaa toisiinsa niin hyvin kuin voivat; ja siksi he ystävällisesti nyökkäsivät päätä toisilleen Tuo vakavampi ja lujaluontoisempi päivänkukka antoi kellokukalle viisaita neuvoja ja herätti hänessä jaloja ajatuksia, ja niin hänestä vähitellen katosi liiallinen häilyväisyys. Hän oli aikaa voittain kasvanut suuremmaksi ja saanut enemmän ikää sekä järkeä päähänsä, ja se oli hänelle kaikin puolin eduksi.
Kellokukka puolestaan sai päivänkukan joskus remahtamaan raikkaaseen, sydämmelliseen nauruun, joka oikein mieltä virkisti, ja silloin päivänkukka näytti niin iloiselta ja raittiilta, kun hänen valkoiset lehtensä loistivat kirkkaina päivänpaisteessa.
Eräänä päivänä tuli pellolle mies suuri viikate olalla. Kun kellokukka näki viikatemiehen uhkaavasti häilyttävän asettaan heinikossa, niin hän soitti levottomasti pelottaakseen häntä pois. Hän oli nuori ja olisi mielellään tahtonut vielä hetken aikaa elää. Mutta päivänkukka oli jo elänyt tarpeeksi. Hän oli väsyksissä ja tahtoi mielellään laskea levolle uutta kesää odottamaan. Sen vuoksi hänestä oli mieluisempaa kaatua keskellä kesää joutuakseen lammasten ravinnoksi, kuin kuihtuen odottaa syksyn halloja.