AUGUST STRINDBERG
Vuoren kultakypärät.
Antti oli maalla syntynyt ja nuoruudessaan oli hän kiertänyt maita mantereita kyynärkeppi ja vaatepakka kainalossa. Mutta eräänä päivänä tuumasi hän, että oli parempi marssia kivääri kädessä ja kuluttaa kruunun vaatteita, ja siksi otti hän pestin. Kerran hänetkin komennettiin Tukholmaan vartiopalvelukseen. Veli Kaski, se oli hänen nimensä nyt, sai kerran lomaa; ja siispä piti hänen mennä Skansenin puistoon. Mutta portilla huomattiin, ettei hänellä ollutkaan viisikymmen-äyristä ja hän sai jäädä ulkopuolelle. Hän katseli pitkän aikaa ja ajatteli: kierränpähän, aina sitä jonkun raon löytää; hätätilassa hyppään yli aidan.
Varjossa seurasi hän merenuurretta ja kierti vuoren juurta; mutta aita nousi korkealle ja sisäpuolelta kuului laulua ja soittoa. Kaski kulki ja kulki, yltympäriinsä, mutta rakoa ei näkynyt ja lopulta aitakin katosi pähkinämetsään! Väsyneenä istahti hän mäelle ja alkoi pureskella pähkinöitä.
Tulipa siihen petäjien hikertelijä ja heilautti häntäänsä:
— Äläpäs koske pähkinöihini! sanoi orava.
— En, en, jos näytät minulle aukon aidassa, sanoi Kaski.
— Vähän matkaa vielä, sanoi orava.
Hän hyppelehti edellä ja sotamies perässä. Ja samassa katosikin hikertelijä.
Tulipa siili lehtiä kahistellen.
— Seuraa minua, sanoi hän, niin löydät aukon.
— Tule mukaan, sanoi piikkisika!
— Ei kiitos!
Mutta siili tuli mukaan.
Sitten tuli kyykärme. Se oli hieno mies; osasi sammaltaa kielellä ja keimailla.
— Seuraa minua, niin näet aukon.
— Kyllä, sanoi Kaski.
— Mutta ole hieno, älä polje minua!
— Niin hieno ei nyt sotamies ole, mutta eihän minulla ole sotasaappaatkaan jalassa.
— Polje pois, sanoi siili, tai se pistää sinua, niin hienosti!
Samassa nosti kyy päätään ja koukistihe.
— Varo! sanoi siili, ja iski kyyn kimppuun. Minä en ole niin hieno, mutta minä näytän piikkini, minä.
Niin lopetti hän kärmeen, ja katosi.
Nyt oli sotilas yksin metsässä ja katui, kun oli halveksinut "piikkisikaa."
Tuli pimeä ja kaikki kävi hiljaiseksi!
Silloin oli sotilas näkevinään keltaisen käden viittaavan, edes ja takasin. Hän meni sinne päin, ja näki, että se olikin vahteranlehti, jonka on tapana heilutella sormiaan noin ilman että käy selville, mitä se tarkottaa.
Samassa kuuli hän haavan värisevän.
— Huu, minua palelee, sanoi haapa, jalkani ovat kastuneet; ja minä pelkään.
— Mitä pelkäät sitten? kysyi sotilas.
— Tuolla vuoressa on kääpiö.
Silloin ymmärsi sotilas, mitä vahtera tarkotti, ja hän näkikin kääpiön keittävän puuroa vuoressa.
— Mikä sinä olet? sanoi kääpiö.
— Minä olen sieltä maalta, mutta mistä sinä olet?
— Vuoresta minä olen.
— Vai sieltä, sanoi sotilas ja kaatoi puuron tuleen.
— Katsotaanhan vuoren väkeä, sanoi hän ja meni vuoreen.
Siellä istui jättiläinen suuren tulen ääressä ja kuumensi rautakankea.
— Päivää, sanoi sotilas ja ojensi kättään.
— Päivää vaan! sanoi jättiläinen ja ojensi punasta rautakankea.
Kaski otti tarjotun vastaan ja puristi rautaa, niin että kihisi.
— Sinulla on lämpöset kädet! Mikä on nimesi?
— Nimeni on Ruotsalainen, sanoi peikko.
— Sepä oli ruotsalainen kädenlyönti, ja nyt uskon olevani Vuoressa.
Kai Kultakypärät nukkuvat vielä?
— Hiljaa, hiljaa! sanoi jättiläinen ja heristi tulisauvalla. — Sinä saat nähdä ne, kun olet maalta; mutta ensin täytyy sinun selittää arvotukseni, arveli jättiläinen.
— No jos tahdot rettelöidä oman kansalaisen kanssa, niin olkoon menneeksi. Mutta pane tulihanko pois!
— Niin, Kaski, sinun pitää kertoa Ruotsin historia sinä aikana kuin minä poltan piipullisen; sitten saat nähdä Kultakypärät; koko historia!
— No oli menneeksi, vaikken minä ollut mikään tietoniekka korpraalikoulussa. — Mutta annahan, kun mietin ensin.
— Mutta yksi ehto on: sinä et saa mainita yhdenkään kuninkaan nimeä, sillä silloin suuttuvat ukot tuolla sisällä; ja kun ne suuttuvat, silloin tiedät…
— Se on pahuksen vaikeata; mutta sytytä nysäsi sinä, niin minä alan.
Täss' on tulta!
Sotamies puristi kämmenin päätään hetkisen; sitten alkoi hän:
— Yks, kaks, kolme! Vuonna 1161 ja sen vaiheilla syntyi Ruotsi; yksi valtakunta, yksi kuningas ja yksi arkkipiispa — riittääkö?
— Ei, sanoi Ruotsalainen, liian vähän. Vielä kerta!
— Näin! — Vuonna 1359 oli Ruotsin kansa valmis, sillä silloin kokoontuivat nelisäätyiset valtiopäivät ja sitä kesti yhtä menoa vuoteen 1866.
— Sinä, sotilas, voisit puhua vähän sodasta.
— On ollut vain kaksi sotaa, joista maksaa puhua: ja ne loppuivat
kahteen rauhaan, Brötnsebossa 1645 saimme Herjedalin, Jämtlannin ja
Gottlannin; Roeskildessä 1658 saimme Skoonen, Hallannin, Blekingin ja
Bohusläänin. Ja sillä on Ruotsin historia valmis.
— No mutta perustuslait?
— Niin, me saimme itsevaltiuden 1680 ja sitä kesti 1718; sitten oli vapauden aikaa vuoteen 1789, jolloin taas tuli yksinvaltius. Ja sitten teki Adlersparre vallankumouksen 1809 ja antoi Hans Järtan kirjottaa nykyisen valtiojärjestyksen. Nyt ei sinun tarvitse enempää tietää — oletko polttanut jo?
— Tja! sanoi jättiläinen. Tasapeli. Ja nyt saat nähdä kultakypärät.
Vanhus nousi vaivalla ja meni vuoreen, sotilas perässä.
— Kulje hiljaa! sanoi jättiläinen ja osotti kultakypäröistä ritaria, joka nukkui kallio-oven luona. Mutta samassa kompastui Kaski ja kantaraudat kolahtivat kallioon, niin että tulta iski. Silloin heräsi Kultakypärä heti; ja kiireesti kuin vahtimies huusi hän:
— Joko on aika?
— Ei vielä! vastasi jättiläinen.
Kultakypärä-ritari istuutui ja nukkui heti jälleen.
Jättiläinen avasi vuoriseinän; ja sotilas näki suuren salin. Määrättömän pitkä pöytä kulki sen läpi ja hämärissä näkyi loistava joukko kultakypäröitä istuvan kultakruunuisilla nojatuoleilla. Päässä istui mies, joka oli päätänsä pitempi toisia; ja hänen partansa ulottui vyötäreille kuin Mooseksen tai Jesaian; ja hänellä oli nuija kädessä.
Kaikki näyttivät nukkuvan, muttei sitä unta, joka yöllä antaa voimia; eikä sitäkään unta, jota ikuiseksi sanotaan.
— Huomaapas nyt, sanoi jättiläinen, niin saat kuulla jotain.
Silloin heräsivät kultakypärät.
— Kuka siellä? kysyi profeettapartainen mies.
— Ruotsalainen, vastasi jättiläinen.
— Hyvä nimi! sanoi Kustaa Eerikinpoika Vaasa, sillä hän se oli. —
Kuinka pitkälle on päästy?
— Vuoteen Kristuksen syntymän jälkeen yksi tuhat ja yhdeksän sataa ja kolme.
— Aika kuluu, oletteko menneet eteenpäin? Oletteko vieläkään yhtenä maana ja kansana?
— Me olemme! Mutta sitten Kustaa ensimmäisen on maa kasvanut.
Jämtlanti, Herjedaali ja Gottlanti lisää.
— Kuka otti?
— Niin, se tapahtui Kristiina kuningattaren aikana; mutta hänen holhojansa ottivat.
— Ja sitten?
— sitten saimme Skoonen, Hallannin, Blekingin ja Bohusläänin.
— Katsopas vaan! kuka otti?
— Kaarle kymmenes Kustaa.
— Entä sitten?
— Sitten ei ole muuta!
— Kaikki siinä!
Pöytään koputettiin.
— Eerikki pyhä pyytää puheenvuoroa! sanoi Kustaa Vaasa.
— Eerikki Jeduarin poika on nimeni ja Pyhä en ole ollut koskaan.
Saanko kysyä Ruotsalaiselta mihin Suomeni on joutunut?
— Suomi meni takasin Venäjälle Anjalamiesten anomuksesta, ja Haminan rauhassa 1809, jolloin suomalaiset kunnioittivat tsaaria.
Kustaa II Adolf pyysi puheenvuoroa.
— Missä ovat Itämerenmaakunnat? kysyi hän.
— Omistajat ottivat takaisin, vastasi Ruotsalainen.
— Ja keisari, onko hän jälellä?
— On kaksi keisaria, toinen Berlinissä ja toinen Wienissä.
— Kaksi Habsburgia?
— Ei, toinen Habsburgein, toinen Hohenzollarein sukua.
— Käsittämätöntä! — Ja pohjois-Saksan katolilaiset, ovatko ne kääntyneet?
— Eivät! Katolilaiset ovat enemmistönä pohjois-Saksan valtiopäivillä, ja Berliniläis-keisari vaikuttaa juuri kardinaalikollegioon määrätäkseen paavinvaalin.
— Onko sitten paavi jälellä?
— Kyllä hän on jälellä, vaikka yksi äsken kuoli.
— No mitä se Brandenburgilainen Roomasta hakee?
— Ei tiedä; toiset sanovat, että hän pyrkii roomalais-saksalaiseksi keisariksi evankelisena tunnustukseltaan.
— Synkretinen keisari, jommoista Juhana Yrjö saksalainen uneksi. Nyt en tahdo kuulla enempää. Sallimuksen tiet ovat ihmeelliset ja me kuolevaiset, niin mitä me olemme? Tomua ja tuhkaa!
Kaarle XII pyytää puheenvuoroa.
— Voiko Ruotsalainen sanoa minulle, mitä Puola nyt on?
— Puolaa ei ole enää. Se on jaettu!
— Jaettu? Entä Venäjä?
— Venäjä vietti äskettäin Pietarin perustamisen muistojuhlaa, ja
Tukholman pormestari oli mukana juhlakulkueessa.
— Vankina?
— Ei, kutsuvieraana. Kaikki kansakunnat ovat nyttemmin hiukan ystäviä, ja Kiinassa on ranskalainen armeijaosasto vapaaehtoisesti ollut saksalaisen marsalkan komennuksen alaisena.
— Sepä oli! Ollaanko nyt vihollisenkin ystäviä?
— Kyllä, kristinuskon henki on tunkeutunut esiin, ja Haagissa on pysyvä sovinto-oikeus.
— Mitä on?
— Sovinto-oikeus.
— Sitten on minun aikani mennyt! Tapahtukoon Jumalan tahto!
Kuningas laski kypäränsä silmikon, eikä enää puhunut.
Kaarle XI pyytää puheenvuoron.
— No, Ruotsalainen, kuinka on vanhan Ruotsin raha-asiain laita?
— Vaikea sanoa, sillä en usko niiden osaavan kirjanpitoa. Mutta varmaa on, että puolet Ruotsin maata on pantattu ulkomaille, lainaa on otettu lähes 300 miljoonaa.
— Herra Jumala!
— Ja kuntien velat nousevat lähes 200 miljoonaan.
— 200?
— Ja vuosina 1881-1885 siirtyi maasta 146 tuhatta ruotsalaista.
— En tahdo kuulla enempää!
Kustaa Vaasa löi nuijan pöytään.
— Kaikesta päättäen eivät maan asiat ole hyvällä kannalla. Kuhnureita olette te, laiskoja, kateellisia, huolettomia; hitaita tekemään mitään, nopeita estämään. Mutta kuules, Ruotsalainen, kuinka on kirkkoni laita, ja pappini?
— Kirkon papit ovat maanviljelijöitä ja meijerinhoitajia; piispoilla on tulot 30 tuhanteen ja he kokoavat rahoja aivan kuin Westeråsin resessin edellä; muuten ovat ne kerettiläisiä kaikki, tai kuten me kutsumme vapaa-ajattelijoita. Odotetaan taaskin jonkunmoista uskonpuhdistusta, mitä tulleekin.
— Vai niin? Mutta mikä soitto ja laulu ylhäältä kuuluu?
— Siellä on Skansen! Vuori, jolle on koottu kaikki isänmaalliset muistot, niinkuin loppua aavistettaessa tehdään testamentti ja poimitetaan kokoon muistoesineitä menneisyydestä. Se osottaa kunnioitusta isien muistolle, muuta se ei ole.
— Esi-isien työt ja teot on ajan virta niellyt; toiset kelluvat pinnalla, toiset painuvat pohjaan. Täällä istumme varjoina vain ja teille eläville ei meidän tarvitse olla muuta… Sammuta tulet!
Jättiläinen sammutti tulet ja meni ulos kintereillä sotilas, jonka hän käski astumaan jonkunmoiseen häkkiin.
— Jos nyt puhut tässä, sanoi jättiläinen niin olet onneton.
— Ymmärrän, vastasi Kaski. Mutta mieleeni sen panen! Ajatteles sentään: kun ovat juoneet suuhunsa vanhan Ruotsin ja pantanneet sen ulkomaille!
— Sehän on hirmuista, jos se on totta!
Naps! kuului turbiinista; hissi meni ylös ja vei sotilaan Skansenille.
Ja siinä katseli hän auringonlaskua, juuri kun kello soi vanhassa
tapulissa, ja pukukulkueessa Kustaa Vaasa taalalaisineen marssi
Tukholmaan.