AUGUST BLANCHE
Kotiopettajatar.
Tuskin mistään on niin paljon kirjotettu kuin sivistyksen ja varallisuuden suhteista. Varmaa on, että ne hyvästi sopivat yhteen tai kunnioittavat toisiaan. Sivistyneet, pitäen varallisuutta välikappaleena, pyrkivät siihen päästäkseen itsenäiseen asemaan; mutta tunnen sangen monia varakkaita, jotka, jolleivät juuri halveksikaan sivistystä, panevat sen hyvin alas hintaluettelossaan, vaikkakin heillä on siitä sekä huvia että hyötyä. Tietysti tarkotan rikkaita sivistymättömiä, sillä ihmeellistä kyllä ei sivistyksen puutteen ja köyhyyden suhde ole sama.
Ystävä-vainajani, runoilija Ingelman kertoi seuraavaa:
"Kerran tuli luokseni köyhä sukankutoja, joka asuu hökkelissä sivukaupungilla, ja pyysi minua kirjottamaan muutamia säkeitä hänen vaimonsa hautajaisissa jaettaviksi. Hän sai niin mukiinmenevät kuin kiireessä kokoon sain. Hautajaisten jälkeen tuli hän kiittämään runosta ja toi kuusi paria sukkia, puoliksi villaisia ja puoliksi puuvillaisia. Hän oli ajatellut kesääni ja talveani. En olisi ottanut niitä vastaan, mutta hän näytti pahastuvan niin että minun täytyi. Olin kirjottanut joukottain tilapäisrunoja leipureille ja oluenpanijoille, mutta en ollut saanut edes rinkilää tai haarikallista olutta. Tosin minut väliin pyydettiin illalliselle tai totia juomaan, mutta minä kutsuin heidät vuorostani ja siinä kaikki. Mutta runoistani olisivat he vielä saatavapuolella kirjoissani, jos joskus olisin semmosia pitänyt."
Toinenkin nuoruuden ystäviäni, runoilija ja hyvä, on kokenut samaa. Hän oli vuosien kuluessa kirjotellut lukuisia nimi- ja syntymäpäivärunoja erään rikkaan oluenpanijan perheelle. Samasta talosta haki hän pienen olutvarastonsa, josta vuoden vaihteessa raha tarkalleen karhuttiin. Lasku tuli ensin ja sitten kävi kirjanpitäjä patruunan käskystä karhuilemassa. Runoilija kun oli köyhä eikä hänellä niin muodoin ollut liikoja rahoja, niin pistikin hänen päähänsä kerran lähettää patruunalle vastalasku runoistaan, ja kun ei suoritusta kuulunut, meni hän itse karhuamaan, sillä hänellä ei ollut kirjanpitäjää.
Patruuna nauroi mahaansa pidellen. Ilo ei aina mene sydämeen, vaan väliin vatsaan.
"Kuinka semmosesta voi laskua lähettää", kysyi hän.
"Eivätkö tavarat kelvanneet", kysyi runoilija.
"Kyllä, kyllä, mutta sehän on niin helppo ja maisteri pudistaa runoja hiastaan kuin tyhjää."
"Onko helpompi pudistaa runoja hiasta kuin laskea olutta tynnyristä", kysyi runoilija.
"Mutta onhan tavarassa ero", muistutti patruuna.
"Mutta korkkipäisilläkö vain on rahallista arvoa", kysyi runoilija.
Patruuna loukkaantui enkä muista miten asia päättyi; mutta varma on, että patruuna kertoili huvittavan jutun tuttavilleen. Kaikki nauroivat ja jotkut pitivät suorastaan hävyttömänä ottaa maksua muutamista runopahasista. Mutta nuo pahaset olivat kumminkin olleet perhejuhlien loistonumerona, hankkineet huvia kaikille, vieläpä liikuttaneet patruunan rouvan kyyneleihin saakka. Patruunakin oli ollut syvästi liikutettu, kun hänen syntymäpäivänään vanhin lapsista sisarustensa puolesta oli lukenut hänelle omistetun saman runoilijan runon.
Tätä muistettiin yhtä vähän kuin sitä, että runoilijankin on elettävä työstään. Eikä näy ymmärretyn, että tarvitaan joku määrä sivistystä hyvän tilapäisrunonkin laatimiseen, ja että semmosen hankkimiseen menee aikaa, työtä ja rahaa.
Mutta silloinkin kun sivistyksestä on ollut varallisuudelle suoranaista hyötyä, ei sitä ole paremmin arvosteltu, ja siitä minulla on moninaisia todisteita.
Vänrikkivuosinani — sillä ne ovat läpikäytävät vaikkei kruunua palvelisikaan — olin usein kutsuissa hyvin rikkaan porvarin talossa. Miehellä oli suuri tehdas, hän hoiti mainiosti asiansa ja ansaitsi paljon rahaa. Muuten oli hän hiljainen ja kiltti mies etenkin vaimoaan kohtaan.
Tämä, vaikkakin köyhä syntymältään ja kasvatukseltaan, eli komeasti ja näyttäytyi yhtä korskeana kuin konsanaan kreivitär vanhaan aikaan, vaikka ei hän, kuten vanha sukuaateli, ymmärtänyt näyttää ylhäisyyttään vähittäin, jolloin se on helpommin siedettävissä. Sukuylpeys on toki alentuessaankin kohtelias ja armollisen avulias. Se rakastaa, ainakin on rakastavinaan sivistystä, koska se pitää sitä yksinoikeutenaan. Mutta rahanomistaja ei semmoista käsitä. Joka paikasta pilkistää esiin raha ja samalla myös home. Ei se edes välitä muulta näyttääkään. Ettei sivistys huolehdi edes puutteittensa ja heikkouksiensa peittämisestä, se on paras todistus sen puutteesta. Toinen on muitten sivistyksen halveksiminen.
Kysymyksessä olevassa perheessä oli puoli tusinaa lapsia. Pojat kävivät parasta yksityiskoulua, mutta tytöillä, joista vanhin oli 15-vuotinen, oli kotiopettajatar. Suuremmissa pidoissa en koskaan nähnyt tätä; mutta pikkutanssiaisissa tuli hän myöhemmin soittamaan tansseja pianolla. Suurissa kemuissa oli soittamassa kaartilaisia, neljä messinkitorvea, jotka pitivät kauheaa melua, mutta maksoivat paljon ja se oli siis hienoa. Olin kerran jokapäiväispäivälliselläkin siellä. Kaksi pöytää oli katettu, kuului olevan tavallista. Toisen ääressä istuivat vieraat, isäntä, emäntä, vanhin poika ja tytär, mutta toisen ääressä opettajatar ja pienet lapset. Aterian aikana alkoi joku näistä ulvoa ja emäntä heitti vihasen katseen opettajattareen.
Kotiopettajatar ja lapsenpiika, kaksi tointa, yksi henkilö! Sitä pidin minä liikana niin hienosti esiintyvässä talossa. Väärällä ylhäisyydellä on epäjohdonmukaisuutensa.
Kun herrasväki oli vieraisilla, ei kotiopettajatar koskaan ollut mukana, ja kun mentiin näytäntöjä katsomaan, joka tapahtui ainakin kaksi kertaa viikossa, sai hän jäädä kotiin. Ainoa huvi, mikä hänelle suotiin, oli se, että sai ihailla rouvan hienoa pukua tämän huveihin lähtiessä.
Kerran kutsuin perheen oopperaan ja jätin lipun opettajattarellekin. Astuessani ensi riville loosiini, näin tehtailijan, opettajattaren ja kaksi tytärtä, mutta en rouvaa. Hän ei ollut hyvinvoipa, mutta oikea tauti oli se, että "armollinen rouva", kuten hän kutsutti itseään, ei katsonut arvolleen soveltuvan näyttäytyä lastensa opettajattaren seurassa. Hän piti tätä palvelusväkeen kuuluvana.
Tämän yhteydessä kerron jutun, joka tapahtui päivää opettajattaren perheeseen tulon jälkeen. Tämä joka yksinkertaisuudessaan luuli, että hän jollakin tavoin voisi lähemmin seurustella oppilaittensa äidin kanssa oli päivällisen jälkeen asettunut rouvan huoneeseen pitääkseen tälle seuraa.
"Onko neidin huoneessa kylmä", oli rouva kysynyt.
"Ei, täällä on kylmempi", kuuluu opettajatar vastanneen eikä hän sitten enää rouvalle seuraa pitänyt.
Ja kuitenkin oli tämä neiti nuori, miellyttävä ja taitavimpia nuoria naisia mitä olen tavannut. Kunnioitetun virkamiehen tyttärenä ei hän ollut mitään maallista omaisuutta perinyt, mutta hyvän kasvatuksen oli hän saanut. Hän osasi vieraita kieliä, piirusti ja koruompeli, oli miltei taiteilija pianonsoitossa ja tietojensa puolesta opettajaksi mitä sopivin. Hänen keskustelu- ja seurustelemistapansa ilmaisivat hienoa ihmistä.
"Mutta kuinka ei neiti Liljendahlia", — se oli hänen nimensä — "useammin näy herrasväen seurassa", kysyin kerran rouvalta.
"Oh", vastasi tämä, "hän on mieluimmin yksikseen."
"En uskoisi sitä", huomautin minä, "sillä viime kerran tavatessamme oli hän iloinen ja ainahan hän on miellyttävä."
"Kenties ei hänen pukunsa salli hänen näyttäytyä suuremmissa seuroissa", lausui rouva.
"Se osottaa, että hänellä on liian pieni palkka", uskalsin huomauttaa.
"Hänellä on kylliksi", selitti rouva jyrkästi, "eikä muuten pidä pilata ihmisiä."
"Ei kai häntä pilaisi vähän runsaampi seurustelu herrasväen kanssa", sanoin.
Tehtailijan rouva käänsi minulle selkänsä ja meni vastaamatta.
Joka vuosi piti tehtailija loppiaisena komeat päivälliset, joihin kutsuttiin hänen parhaat vuokralaisensa. Semmoisissa kutsuissa tapasin ensi kerran oikeusneuvoksen, vapaaherra S:n. Äidit ne tällaisissa tilaisuuksissa näyttelevät lastensa taitoja, ja nytkin kaksi tytärtä soitti nelikätisesti pianoa ja hyvin.
"Kuka heitä opettaa", kysyi oikeusneuvos.
"Kotiopettajatar", vastasi äiti ja kiiruhti näyttelemään lastensa piirustuksia.
"Kenen opetusta he nauttivat", kysyi vieras.
"Saman opettajattaren", vastasi äiti.
"Oikein onnittelen herrasväkeä, teillä kun on niin hyvä opettajatar", lausui oikeusneuvos.
"Ja vanhin tyttäreni puhuu ranskaa ja englannin kieltä kuin ulkomaalainen", ylpeili äiti.
"Mutta kuka näistä naisista on herrasväen kotiopettajatar", kysyi neuvos, katsellen ympärilleen; "olisi todella hauskaa tutustua häneen."
"Hän ei ole tänään mukana", vastasi emäntä.
"Sairasko hän on?"
"En luule", vastasi emäntä, "mutta… mutta… en tiedä, kuinka hän…"
"Niin", autoin minä, "hänhän ei koskaan ole vieraitten aikana täällä."
"Pelkääkö hän ihmisiä."
"Ei suinkaan."
Emäntä heitti minuun vimmastuneen katseen. Oikeusneuvos katsoi kauan ja terävästi emäntään. Hän ymmärsi asian laidan.
"Jos minun lapsillani olisi sellainen opettajatar", lausui hän, "pitäisin joka hetkeä miltei hukattuna, jolloin hän ei olisi omaisteni seurassa."
Emäntä kävi tulipunaiseksi, mutta se ei auttanut. Tehtailija toi kiireesti opettajattaren seuraan, ja miltei koko illan seurusteli oikeusneuvos hänen kanssaan.
Sitten kuulin neuvoksen lausuvan emännälle:
"Tiedättekö, armollinen rouva, olen ihan ihastunut herrasväen kotiopettajattareen. Minun talossani olisi hänellä kunniapaikka. Ei koskaan voi kyllin kunnioittaa ja kiittää niitä, jotka tekevät lapsemme hyviksi ja valistuneiksi ihmisiksi, ja tällä naisella on todella tuo harvinainen taito. Vielä kerran kadehtien onnittelen herrasväkeä."
Tämä semmoisen henkilön lauselma ei suinkaan parantanut opettajattaren asemaa tehtailijan talossa, päinvastoin kävi se yhä vaikeammaksi ja lopulta niin sietämättömäksi, että neiti Liljendahl eräänä päivänä jätti talon. Vähän ajan kuluttua oli hän oikeusneuvoksella lasten opettajana ja otti tämän perhe hänet avoimin sylin vastaan.
Muutamia kuukausia myöhemmin kävin tehtailijan talossa.
"Voin tavallani sanoa terveisiä neiti Liljendahlilta", sanoin rouvalle.
"Vai niin, no kuinka on hänen laitansa nykyisin", kysyi tämä halveksuvalla äänellä.
"Luullakseni hyvin. Näin hänet eilen oikeusneuvoksettaren rinnalla teatterissa. Tyttäret istuivat heidän takanaan."
"Oho, sepä oli hienoa."
"Ja eilen", jatkoin minä päättäneenä antaa niin että tuntui, "eilen näin hänet Kuningattarenkadulla oikeusneuvoksen komeissa ajopeleissä. Hän istui oikeusneuvoksettaren vieressä, ja heidän edessään neuvos itse tyttärineen."
"No oli kai hänen nenänsä pystyssä", huomautti rouva.
"Sivistyneillä ihmisillä ei ole tapana istua nenä pystyssä", väitin säälimättä, "ja neiti Liljendahlilla on koko kaunis nenä. Paljoa rumempain nenien olen nähnyt olevan pilviin päin."
Tehtailijan rouva oli harmistunut ja sen kerran meni minulta hukkaan päivällinen, joka oikeastaan ei ollut halveksittava, eikä minua siihen taloon enää kutsuttu.
Kaksi sulhasta ja yksi morsian.
Eräänä syysiltana n. 25 vuotta sitten tuli luokseni äsken nimitetty kirkollistoimikunnan kopisti Gustaf Holmerz, ylioppilastoverini. Hän oli tosin palvellut vain ylimääräisenä, mutta oli siksi etevä, että sivuutti monta vanhempaa toveria ilman että näistä kukaan ohimennenkään ilmaisi tyytymättömyyttä, paras todistus nimityksen oikeudesta. Hän oli niitä, jotka eivät näytä tekevän mitään, mutta ennättävät olemaan kaikessa mukana. Hänet nähtiin jokapaikassa, näytännöissä, konserteissa, tanssiaisissa ja nuorten miesten illanvietoissa. Hän voi viettää suuren osan yötä iloisissa seuroissa, mutta kotiin tultuaan kuinka myöhään tahansa istuutui hän kirjoituspöytänsä ääreen eikä lähtenyt siitä ennenkuin oli työnsä tehnyt. Kahden tunnin unta vuorokaudessa piti hän täysin riittävänä.
"Mitä vähemmän unta, sitä enemmän elämää", oli hänellä tapana sanoa, "ja uni kuuluu haudalle. Sinä päivänä kun olen elänyt viisikymmentä vuotta voin sanoa eläneeni sata."
Paitsi lupaavaa virka-uraansa oli hän lahjakas kirjailija. Hän oli kirjottanut useita artikkeleita politiikasta ja kirjallisuudesta viralliseen lehteen, jonka julkaisija vakuutti, että Holmerzin kynä oli lupaavimpia nuorten sanomalehtiin kirjottelijain joukossa.
Emme tosin olleet läheisemmin tutut, mutta yhteinen rakkautemme kirjallisuuteen lähensi meitä, ja muuten kunnioitin hänessä kykyä, joka voi nousta yhteiskunnan ylimmille asteille. Hän oli sitäpaitsi taloudellisesti riippumaton.
Kun hän tuli luokseni tuona syysiltana, en ollut nähnyt häntä useaan viikkoon. Huomasin että hänen silmänsä eivät olleet niin kirkkaat eivätkä hänen poskensa yhtä kukoistavat kuin ennen, sillä olematta kaunis mies oli hän kumminkin edullisen näköinen. Ei hän ollut tavallisella hyvällä tuulellakaan, vaan oli synkkä kuin vuodenaikakin.
"Oletko ollut sairas?" kysyin.
"Joutavia!" vastasi hän; "syksy sitä tuo… Vai tätä sinä luet?" lisäsi hän ottaen kirjan pöydältä. Se oli Voltairen kirja optimismista.
"Omituista että juuri tapasin tämän kirjan jota niin usein olen lukenut ylioppilasaikanani", lausui Holmerz. "Tunnetko uljaampaa mailmanivaa? Kuka on terävämmin kuin Voltaire kuvaillut houkkamaisuutta tai mailmaa semmoisena kuin se on? Ja samalla, kuka on epäonnistuneempi kuvatessaan mailman onnea? Mitä hän tietää onnelastaan muuta kuin että lampailla on punaset villat ja maantiet kultahietaa, puhumatta kapakoista, joissa saa syödä ja juoda ilmaiseksi?"
Sitten heitti hän kirjan pois ja istui hetkisen kyynäspäät pöydällä ja pää käsissä. Kyselin häneltä yhtä ja toista, mutta hän vaikeni itsepintaisesti. Tavantakaa otti hän kellonsa esille pannen sen lopuksi pöydälle. Puolen tunnin kuluttua nousi hän mumisten: "Se on nyt seitsemän." Sitten kysäsi hän: "kuules, huvittaako sinua morsianten näkeminen?"
"Tiedän hauskempaakin."
"Omansa näkeminen?"
"Niin kai, selväähän se on."
"Mutta mitä sanoisit jos näkisit morsiamesi toisen vieressä vihillä?"
"Eipä se hauskaa olisi."
"Kaksi sulhasta ja yksi morsian!" jatkoi Holmerz; "siinäpä olisi ainetta teatterikirjailijalle."
"Mutta olinhan unohtaa asiani", sanoi hän ojentaen minulle paperilapun, jossa oli nimikirjotukseni. Se oli velkakirjasta, johon olin kirjottanut takauksen Holmerzille. Oli omituista saada nimensä pois paljoa ennen lankeamispäivää. Sitten lähti Holmerz luvaten mennä aikaisin levolle.
Hetkisen kuluttua lähdin minäkin liikkeelle ja tapasin erään Holmerzin tuttavan, jolle kerroin tämän käynnin.
"Holmerz parka!" huudahti toveri, "hänellä on kova päivä. Tuskin neljä viikkoa sitten oli hän kihloissa mamseli S:n kanssa ja tänä iltana menee tyttö erään tyhmeliinin kanssa naimisiin."
"Holmerz kai eron teki?"
"Ei, ihme kyllä teki sen tyttö", vastasi toveri, "mutta nainen näkee nerokkaassa miehessä vain hänen vikansa ja tyhmässä tämän ansiot."
Menimme Holmerzin asuntoon, mutta hän ei ollut kotona. Emme tavanneet häntä myöskään paikoista, missä hän tavallisesti vietti iltansa. Emme tavanneet häntä enää koskaan.
Muutamia tunteja myöhemmin astui valaistuun äsken kalustettuun asuntoon Hallituskadun varrella mustapukuinen herra valkein kaulaliinoin ja hansikkain. Kummassakin kädessä oli hänellä suuri kimppu mitä valituimpia kukkia. Salissa oli palvelusväkeä toimiskelemassa pöydän ympärillä, jolla oli laseja rivissä; nurkassa oli kori samppanjapulloja.
"Olen sulhaspoikia", sanoi herra, "ja olen tullut katsomaan että kaikki on järjestyksessä. Hääsaatto tulee kohta. Mutta eikö ole torttuja ja makeisia viinin kanssa?"
"On", vastattiin, "mutta vadit ovat ruokakaapissa."
"Asettakaa ne pöydälle!" komensi herra.
Vadit tuotiin ja herra asetteli laseja niiden ympärille.
"Pullot pannaan keskeen", määräsi hän järjestelyssään. Määräys täytettiin ja hän katseli kaikkea mielihyvissään.
"Kas niin", sanoi hän, "nyt on kaikki hyvin, menkää nyt, ystäväni, portille odottamaan. Minä vien kukkavihot makuukamariin. Kiirehtikää, vaunut kuuluvat tulevan!"
Herra hävisi sisähuoneisiin, palvelijat menivät vastaanottamaan vieraita, joita pian vilisi sali täynnään.
Morsian oli kaunis kukkineen, kultineen ja jalokivineen. Sulhanen, pitkä mies, nauroi kaikelle, mitä sanottiin. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen käyntinsä oli epävarma. Hän näytti maistaneen liikaa hääaterialla, mutta se ei estänyt häntä tyhjentämästä lasia kunkin vieraan kanssa. Eräs sulhaspojista piti runomittaisen loppupuheen toivottaen kodin onnea nuorelle parille ja houkutellen kyyneleitä morsiamen ja toistenkin naisten silmiin.
Hetken kuluttua katosi morsian neitoineen. Odoteltiin morsiamen sukkanauhaa ja sitä tuovan morsiusneidon suuteloa. Maisteltiin myös ahkerasti ja joku oli juuri pitämässä puhetta onnelliselle sulhaselle, kun sisältä kuului useista suista lähtevä tuskanhuuto, joka ajoi samppanjahumalan sulhasenkin päästä. Herrat juoksivat sisähuoneisiin. Mikä näky! Oli kuin lumivyöry yhtäkkiä olisi haudannut kukkaisen ilotarhan. Kaikkialla liidun valkeita kasvoja. Morsiuskamarin edellisessä huoneessa oli morsian kouristuksissa sohvalla ja sanattomina osottivat neidot makuuhuoneeseen. Rynnättiin sinne.
Morsiussängyn vieressä oli pöydällä kynttiläjalka palavin kynttilöin ja sen kummallakin puolella komea kukkavihko. Nämät olivat heti herättäneet morsiamen huomion.
"Kukahan on antanut minulle nämät?" oli hän kysynyt.
"Sulhanen tietysti", arvasivat neidot.
"Hst! mitä se on!" huudahti morsian tuijottaen kalpeana sänkyyn.
"Mitä tarkoitat?" kysyivät neidot.
"Joku sanoi nimeni", änkytti morsian… "ettekö kuule mitään?"
Sängystä kuului korisevaa ääntä. Kaikki katselivat toisiaan.
"Onko kissa hiipinyt sinne", sanoi joku, "katsotaan!"
Neito juoksi sinne, mutta katsahdettuaan verhojen taa vetäytyi hän kauhistuneena takaisin.
"Mitä sinä pelästyit?"
"Kauheata!"
Nyt ryntäsi morsian vuoteen luo ja vaipui sanatonna maahan.
Kiljahtaen juoksivat neidot apuun. Se huuto oli kuulunut saliin. Sisäänryntäävät herrat tempasivat vuodeverhot sivuun ja silkkivuoteella makasi mustapukuinen herra kuolleena. — Holmerz! — — —
Onneton Holmerz ei siis saavuttanut ikää, jolloin olisi voinut sanoa eläneensä sata vuotta. Mutta kenties saavutti hän sittenkin tämän ijän. Onneton rakkaus lukee päiviä, niinkuin toiset vuosia. Ja niin tulee Metusalemiksi elonsa keväimessä ja kenties tappaa itsensä pelosta, ettei muuten voisi kuolla.