PELLE MOLIN
Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.
Joulu ja uusivuosi ovat menneet, niitä on vietetty yhtä juhlallisesti kuin Ruotsissakin vähän huonommalla ruokavalikoimalla tosin ja ilman kirkkomatkaa.
Niin vanha joulukirkko! Mutta täällä Pohjolan rannikolla ei kernaasti purjehdita pitkiä matkoja kirkkoon, kun pimeys on mustana turkkina yllä, mustia kareja ei erota mustasta vedestä ja salakavala myrsky voi syöksyä alas tunturin rinnettä ja varottamatta kaataa kaikki purjehtijat vuonolla.
Äiti ja tytöt ovat vavistuksella odottaneet pyhien loppua. Tammikuun alku on heille — Helgelannissa, Norrlannissa ja Tromsössä — vuoden vaivaloisin aika. Isä väkineen on varustettava suurille turskanpyynnille Lofotille.
Tammikuun 16 p:nä alkaa turskanpyynti Lofotlain mukaan. Silloin ovat kaikki kalastusajaksi määrätyt: lääkärit, sähköttäjät, tarkastajat, tuomarit, poliisit, nimismiehet y.m. asemillaan ja kaikki kulkevat jännityksessä. Mitenhän kalastus käy? Onkohan turska lihava tai laiha? Siimatko vai rihmapyydykset enemmän tuottavat? Itä- vai Länsi-Lofotilleko mennään? Hinnat? Onkohan maksa lihava? Tulispa hyvä ilma! Jumala varjelkoon kylmiltä itätuulilta, tunturiviimoilta ja turskia karkottavilta myrskyiltä!
Jo joulun maissa voi tulla sähkösanoma lehtiin, odotetuin sanoma. Se koskee ensi turskaa. Tieto tulee Rostista, Lofotin uloimmalta saarelta, rosvojen piilopaikalta, haaksirikkojen ja laivaryöstöjen saarelta, jota ympäröi vaarallinen karikko.
Tänä vuonna on turska laiha! Siis muistellaan vuotta 1895, jolloin rihmamiehet valittivat, mutta siimalla pyytäjät olivat tyytyväisiä. Nälkäinen turska näet käy halusta koukkuun, olipa syöttinä sitten suolattua silliä, turskan mätiä tai kalan palasia.
Uudenvuoden jälkeen alkaa äiti palvelushenkineen liikkua. He juoksevat kuumeisessa kiihkossa rakennusten väliä. Isä on viislaidan omistaja ja väkeä on omaa ja vierasta. Äidin pitää leipoa leivät kaikille, täydentää villavarastoa, muistaa kaikkien tarpeet, voita, lihaa ja muuta, mitä vuosisatoina on kuulunut Lofotlaukkuun.
Köyhä kalastaja lähtee palkkamieheksi ja saa isännältä varustuksen.
Onpa osuusveneitäkin.
Mutta varakkaan kauppiaan talossa, jossa saadaan laittaa kuntoon useampia venekuntia, ei emäntä kahteen viikkoon jouda viipyvillä askelilla maata lämmittämään. Lofotmiehillä on hyvä ruokahalu. — Sellaisessa talossa on lehmiäkin talon tarpeiksi ja ylikin, kestikievari on näet usein yhdessä. Tuntureilla on runsaasti ruohoa ja kukkulain välisiltä suomailta saadaan suurella vaivalla hyvää heinää. Syksyllä täyttyvät drittelit voilla, joka kumminkin on rauhoitettua, sillä Lofotilla tarvitaan ainakin 5 kiloa mieheen. Joulun alla on teurastettu lampaita ja joka miehen kistussa on lapoja ja käpäliä suolassa, savustettuna ja kuivattuna. Vielä on 3 kiloa nuorta ja 3 vanhaa juustoa, 2 kiloa läskiä, 3-4 talikynttilää mieheen. Sillinelikossa on mailman parasta silliä, mutta sitä ei täällä sillin maassa paljon syödä. Kun ei ole punssia iltajuomaksi, ei myöskään tarvita paperissa paistetuita silliä aamulla. Etikkaan ja sipuliin sekotettuna sitä syödään tai keitetään siitä soppaa, n.k. silliryyniä — kauhea keksintö.
Joka veneessä on vielä suolaa ja puol'ankkuri "hapanta", maidosta keitettyä, tai nyttemmin etikkaa. Kahvia on 1/2 kiloa viikoksi venekuntaa kohti.
Äiti ja tytöt siis häärivät, isä ja miehet astelevat aittojen ja venekodan väliä, jossa on teloillaan viislaita, kaunein ja merikuntoisin vene, mitä löytyy. Airoja ja köysiä heitellään että mäikyy. Kaiku kiirii pihan ja halkomäen yli tunturiseinää ylös, joka vastaa kumeasti.
Puita otetaan mukaan Lofotille, jonka kalliolla ei mitään kasva. Kivihiiltä siellä myös poltetaan. Vanhoja, kampuraisia vaivaiskoivun runkoja sovitellaan veneeseen perillä pilkottaviksi.
Tuleepa päivä, jolloin viislaita lasketaan vesille varusteineen. Parkitut langat pannaan tyhjiin tynnyreihin. Lasikuulat, joita kohoina käytetään, loistavat sinivihreinä. Kakstoistavanteisissa tynnyreissä ovat makuuvaatteet, korsipatja, ryijy ja vällyt. Matrassia ei käytetä. Ryijyt vaan kovalle lavitsalle ja siinä vedetään työstä väsyneen syvää unta.
Mutta äiti ja tytöt? Vielä on leipomus ja pesu. Uuni hehkuu. Naiset ovat jauhosta valkeita ja hiestä punasia. Toinen taikina nousee ja toinen paistuu — niin yötä päivää suurissa taloissa. Eukot tietävät elävänsä. Kudotaan pitkiä sukkia, parsitaan villapaitoja, leipojat saavat kahvia ja pesijät viinaakin. Nämät raukat pistelevät punasia käsiään veteen lakkaamatta ja hameet ovat jäykkiä kuin vanteilla varustetut.
Ruokakistut kannetaan sisään. Äiti sijottaa leivät ja eväät tarkalleen, ei ole liikaa tilaa. Vaatearkku on yhtä tärkeä. Siinä on yhdet pyhävaatteet, sukkia, viisi paria valtavia kintaita, kenkiä, öljyvaatteita ja paikkaustavaraa.
Kun kaikki on valmista, pistää nuori väki tanssiksi. Niin on vanha tapa. Siinä tytöt poikineen pyörähtelevät. Useinkin viimeisen kerran. Niin moni reipas poika jää Lofotille. Länsivuono on suuri hautuumaa, jonka pohjalla paljon luita valkenee. Mies putoo, laine lyö yli eivätkä nuo 30,000 seikkailijaa häntä muistele. Yhdessä tuvassa kenties itkee emo ja lemmitty.
Mutta kesken tanssia tulee tuuli. Johtajat kokoovat miehensä. Ei tuntiakaan armonaikaa. Pikku vene soutaa rannan ja viislaidan väliä. Tytöille tarjotaan korppua, lihaa, rinkilää ja lasi viiniä. Pojat lupaavat kirjeitä, odotettuja Lofotkirjeitä; ja tytöt uskollisuutta. Helppo luvata, sillä nuoria miehiä ei ketään jää. Sitten maihin, vene vedetään viislaidan kannelle ja purjeet nostetaan. Äiti katselee lähtöä, mutta kyyneleitä ei sovi näyttää.
Miehet purjehtivat vuonon jyrkkien rantojen väliä. Tuiman tunturin takaa yhtyy toisia Lofotveneitä. Niin aina edelleen ja lopuksi on 6 à 70 jopa 90:kin venekuntaa.
Naiset taasen ovat puhdistustyössä ja alkavat sitten kehruun ja kudonnan. Tytöt puivat jälellä olevat pari ohratynnyriä. Yksitoikkoisesti kuluu aika kevääseen.
Vain kerran, helmikuun 2:na päivänä, Kynttilänpäivänä, on pienet kestit, "akkaväen joulu." Mäkien yli polkuja pitkin käyvät eukot ja tytöt toisiaan tapaamaan, juovat kahvia ja lukevat Lofotkirjeitä.