KNUT HAMSUN
Blåmansö.
Norjalainen saaristolaiskertomus.
Ulkosaaristossa on monta saarta, joiden joukossa muuan pieni nimeltään Blåmansö ja asuu siinä tuskin sataa henkeä. Naapurisaari on suurempi; siellä asuu noin kolme neljä sataa henkeä, ja siellä on kirkko ja esivalta. Sen nimi on Kyrkö. Minun lapsuuteni jälkeen on tullut posti ja sähkösanomalaitos tälle saarelle. Missä ulkosaaristolaisia tuli kokoon, oli aina hienointa olla kotoisin suurelta saarelta, jonka asukkaat eivät pitäneet manterelaisiakaan sen arvokkaampina. Asukkaat ovat kalastajia monta peninkulmaa laajalti. Koko Atlanti huuhtoo Blåmansötä, niin kaukana se on meressä. Sen äyräät ovat äkkijyrkät ja kolmelta puolen mahdottomat nousta maalle, ainoastaan etelää, puolipäivää kohti ovat Jumala ja ihmiset rakentaneet polun, kaksi sataa askelta vuorta ylös. Myrskyllä ajaa meri puutavaraa, lankkuja ja laivanhylkyjä saarelle, ja näistä rakentavat saarelaiset aluksiaan. Ainekset kantavat he ylös kukkulalle, jossa tupiensa luona veistävät veneet ja talven tultua laskevat ne sinisileää pohjoisrinnettä pitkin köysien avulla mereen. Lapsuudessani näin kuinka tämä tapahtui: kaksi miestä oli kukkulalla köysiä laskemassa ja yksi ohjaili venettä, ettei se tarttuisi kallion halkeamiin. Varovasti ja rohkeasti se työ suoritettiin hillityillä huudoilla merkkejä antaen. Mutta kun vihdoin vene oli vesillä, huusi siinä oleva mies: seis nyt, ali right, kaikki hyvin. Enempää ei hän sanonut siitä suurtyöstä, että vene saatiin onnellisesti alas.
Suurin tupa saarella on vanhan kunnon veneitten rakentajan Joakimin. Hänen tuvassaan pidetään joulutanssit joka vuosi, ja tilaa kyllä löytyy neljälle ja kuudellekin parille kerrallaan. Soittokoneena oli viulu ja sen vierellä istui Didrik niminen mies rallattaen ja tahtia polkien. Pojat tanssivat paitahiasillaan.
Ja silloin kulki tavallisesti ympäriinsä nuori mies ja oli isäntää, hän oli veneitten rakentajan nuorin poika ja samaa ammattia itsekin. Hän oli suuressa arvossa käsityönsä ja hyvän päänsä takia, ja Marcelius! ajattelee tyttö, ja Marcelius! ajattelee toinenkin, eikä hänen nimensä ollut tuntematon suurenkaan saaren nuorison keskuudessa. Mutta itse ajatteli Marcelius vain Fredrikkeä, opettajan tytärtä, vaikka tämä oli niin hieno ja puhui kirjakieltä ja niin ylhäinen, että poika ei mitenkään voinut häntä saada. Opettajan talo myös oli iso, ja kun hän ei ollut kalastaja, vaan päinvastoin edistynyt mies, niin oli hänellä uutimet akkunoissa, ja oli tapana koputtaa hänen ovelleen, ennenkuin astuttiin sisään.
Mutta Marcelius oli luottava ja sokea lemmessään. Hän oli viime vuonna opettajan luona, ja tänä vuonna hän taas tuli astuen sisään kyökin ovesta. Ja: "hyvää iltaa!" sanoi hän, "saanko puhua vähän kanssasi, Fredrikke."
"Mitä tahdot minusta?" kysyy vastaan tyttö ja seuraa häntä ulos.
"Niin tuota, etkö nyt voi, tiedäthän?"
"En, minä en voi. Äläkä sinä enää ajattele minua, Marcelius, äläkä astu tielleni enää."
"Niin niin, tiedän kyllä, että uusi opettaja lähentelee sinua", vastaa
Marcelius. "Mutta mitähän tuosta hienoudesta oikein tulee."
Ja uusi opettaja todella lähentelikin Fredrikkeä. Hän oli kirkkosaarelta ja oli ollut seminaarissakin. Hänen isänsä oli vain kalastaja kuten muutkin, mutta hän oli mahtava ja rikas ja aina riippui turskaa ja kapakalaa hänen kuivuuhuoneessaan, ja voita ja silavaa ja vehnäjauhoja oli hänen aitassaan. Kun poika tuli seminaarista, oli hän yhtä hieno kun papinkin poika, joka tuli yliopistosta; hänellä oli poskiparta ja nenäliina taskussa, ja hänellä oli ylpeyttään pitkä kumminauha hatusta roikkumassa. Kansa teki pilaa hänestä nenäliinan takia ja sanottiin, että Simon Rust on tullut kovin säästäväiseksi mieheksi, koska pani talteen nenän antimetkin.
"Nyt on hän tilannut uuden veneen meiltä", sanoo Marcelius, "ja Jumala antakoon sen tulla hänelle siunaukseksi."
"Miksi niin sanot", kysyy Fredrikke.
"Sanonhan vaan. Hän haluaa saada laidat vihreiksi, — niin, voinhan maalata ne vihreiksi. Mutta hän tahtoo nimen veneeseen, sen hän saa maalata itse."
"Tahtooko hän nimen siihen?"
"Oletko kuullut mokomaa. Eihän se ole kannellinen vene, vaan tavallinen neliairoinen. — Niin että voisit ajatella, etkö voisi ruveta niin meikäläiseksi, että ottaisit minut, Fredrikke."
"Ei, en voi, kuuletko. Sillä hänellä on minun sydämeni."
"Vai niin, hänellä on sinun sydämesi", sanoo Marcelius ja menee.
Joulun alla tuli Simon Rust kirkkosaarelta maalaamaan nimeä uuteen veneeseensä. Hän oli asuntoa vanhan opettajan luona, ja Fredrikke kulki joka päivä kirkkopuvussa oikea silkkinauha kaulassa. Ja kun nimi oli maalattu, ei ollut monta, jotka osasivat lukea nuo latinalaiset kirjaimet, mutta siinä seisoi: Superfin. Niin oli nimi oleva. Eikä niin hienoa nimeä monet ymmärtäneetkään.
Niin tuli korkea ja tähtikirkas ilta, aaton aatto. Marcelius meni opettajan talolle ja pyysi puhutella Simon Rustia.
"Nyt on nimi kuiva", sanoi hän.
"Sitten laskemme veneen vesille huomenna", vastasi Simon Rust.
Marcelius jatkoi:
"Niinkö on, että sinä saat Fredrikken?"
"Se kai ei kuulu sinuun", vastasi Simon.
"Samapa se, mutta jos todella sanot, saatko Fredrikken, niin annan veneen ilmaseksi."
Simon Rust ajatteli asiaa, hän oli hyvin etuansa katsova kuten isänsäkin oli ollut. Hän kutsui Fredrikken ulos ja kysyi:
"Eikö olekin niin, että me kuulumme toisillemme?"
Ja Fredrikke myönsi, sillä hänen sydämensä oli Simonin.
Ja taivas oli tähdessä ja tytön silmät loistivat ilosta hänen sanoessaan sitä.
Kotimatkalla katui Marcelius sitä, että oli tehnyt veneen ilmaseksi Simonille. "Mutta hän sen saa surkeassa kunnossa", ajatteli hän, "minä vien sen itse alas."
Ja hän harhaili tuvalta tuvalle, ei mennyt mihinkään, kuljeksihan vaan revontulten ja tähtien valossa. Hän asteli saaren pohjoispäähän saakka, jossa hänen köytensä riippuivat valmiina laskemaan uutta venettä syvyyteen. Atlanti kohisi alhaalla.
Hän istuutuu.
Merellä loistaa kaksi tulta purjelaivasta, kauempana oli taas kaksi valoa höyrylaivalla, joka mustana ja painavana kulki itää kohti. Hän kai ajatteli: nyt on paras lähteä tuommoisella laivalla pois. Fredrikke on ainaiseksi mennyt, ei ole helppo jäädä tänne, kun hänkin on jättävä saaren… No, isä Jumala taivaassa olkoon hänen tukenaan ja apunaan elämässä! Ja mitä tuli siihen että hän ajatteli turmella Simonin veneen, niin pyysi hän anteeksi tämän pahan ajatuksensa, ja päätti tehdä parastaan, että se hyvin tulisi alas. Semmonen mies hän oli.
Hän nousi ja alkoi astua kotiinpäin, kun kuului hiljainen huuto, ja hän kuunteli. Joku tuli häntä vastaan.
"Fredrikke, sinäkö siellä?"
"Niin. Minä vaan tahdon sanoa sinulle ettet tekisi mitään pahaa itsellesi, Marcelius."
"Minä tässä vaan kävelen", vastasi Marcelius.
Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja jatkoi:
"Ei sinun tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Enkä minäkään ole vielä niin varmasti päättänyt."
"Olet kai?"
"Mitä siitä tulee?" huudahti tyttö. "Nyt ei tunnu siltä kun hän välittäisi minusta… Luotan sinuun enemmän kuin Simoniin. Hän pyrkii poispäin; sanoin tänään: odotetaanhan nyt."
Marcelius ei vastannut mitään. He kävelivät. Mutta Fredrikke oli viisas ja käytännöllinen kesken epätoivoaankin ja sanoi äkkiä:
"Älä sinä missään tapauksessa anna hänelle venettä ilmaseksi."
"En en", vastasi Marcelius.
Tienhaarassa ojensi tyttö kätensä ja sanoi:
"Nyt täytyy minun lähteä, muuten hän loukkaantuu, hän taisi nähdä, mihin minä menin."
He sanoivat hyvää yötä ja menivät kukin taholleen.
Seuraavana päivänä ei tuullut ollenkaan, ja meri oli aivan tyyni. Kunnon veneitten rakentaja Joakim oli poikiensa kanssa jo ennen päivän koittoa vienyt veneen köysien luo, heillä olivat olleet kaikki saaren miehet apuna, ettei hieno vene vikaantuisi. Nyt riippui se soreana hienona köysissä.
Vanha opettaja oli saanut hienon virkaveljensä lykkäämään kotimatkansa iltapäivään, ja nyt oli vene laskettava alas. Kihlattujen kesken ei näkynyt olevan parempaa sopua kuin eilenkään, he kävivät happaman näköisinä kaukana toisistaan polulla, ja se, jonka oli määrä olla morsian oli täynnä epäilystä. Kun he tulivat köysien luo, olivat miehet siellä koossa. Kaikki miehet paljastivat päänsä opettajalle ja hänen seurueelleen.
"Onko kaikki valmiina?" kysyy Simon.
Joakim vastaa: "Kaikki on valmiina. Mikäli me käsitämme."
Silloin sanoo äkkiä Fredrikke epäilyksen kiusaamana:
"Älä sinä mene tänään Marcelius. Eikö joku toinen voisi mennä puolestasi?"
Kaikki kuuntelevat.
"No, hän on niin tottunut", sanoo Joakim, pojan isä.
"Silläpä sitten on nimi", sanoo Fredrikke.
"Se on päinvastoin hyvin hieno nimi", sanoo hänen isänsä anteeksi antavasti.
"Sitä et sinä ymmärrä, Fredrikke."
Silloin sanoo Simon Rust lyhyesti:
"Minä menen itse veneseen."
Kaikki koettavat pidättää häntä, mutta Simon kiipee veneeseen ja istuutuu. Häntä pyydetään kauan, mutta Simon vastaa ylpeästi ja raivoissaan:
"Saakoon Fredrikke sielulleen rauhan."
"Sido itsesi ainakin kiinni", sanoo Joakim ja ojentaa hänelle nuoran.
"Laskekaa!" huutaa Simon ärtyisesti.
Köydet irrotetaan, vene alkaa laskeutua. Simon tarttuu lakkinsa kumminauhaan ja kiinnittää sen pään nappiin.
Joakim huutaa, Simon vastaa yhä kauempaa, mutta he eivät enää näe toisiaan. Marceliuksella ei ole mitään kuunneltavaa ja hän seisoo kauempana.
"Hän on puolitiessä", sanoo Joakim. "Mies kelpaa kyllä."
Silloin kuuluu huuto syvyydestä. Kukaan ei ymmärrä sitä. Se ei ole: pysähtykää hetkeksi, eikä: all right, vaan: ai, ai, ja merkkinuoraa nyitään kovin. Ylhäällä luulevat kaikki, että on vedettävä ylös. Silloin kohoaa terävä ja läpitunkeva huuto kuilusta, kuuluu veneen kolahduksia kalliota vastaan, tuntuu kun koko saari yskähtelisi.
Kaikki kalpenivat. Köydet kevenivät samassa. Kysytään ja huudetaan, Joakim sanoo: "laskekaa!" sitten kohta: "vetäkää!" Mutta kaikki ymmärtävät, ettei mikään auta, vene on tyhjä, Simon on kaatanut sen ja pudonnut vuorta pitkin alas.
Niin alkaa kesken tätä kaikkea kirkonkello soida joulua.
Mutta Fredrikke oli yhä viisas ja käytännöllinen, hän sai käsiinsä Marceliuksen ja sanoi: "Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta minä olen iloinen, ettet sinä ollut siellä. Mitä tässä seisot? Etkö juokse alas eteläpuolelta ja lähde veneellä katsomaan, miten on asian laita."
Ja kun kaikki ymmärsivät, että hänellä oli oikein, lähdettiin juoksemaan saaren toiseen päähän. Vaikka kaikki tiesivät, ettei se mitään hyödyttänyt.