HENNING BERGER
Katu.
Kuvaus Tukholmasta.
Hän syntyi kadun varrella, joka pohjosesta etelään kulkien sisälsi kaikki elämän vaiheet. Se alkoi sotilaskasarmista ja päättyi satamaan, ja näiden kahden paikan välillä oli rikkaiden taloja ja köyhäin kortteereita, oli kouluja, kirkkoja, kapakoita, panttilainauslaitoksia ja kaikenlaisia kauppoja.
Toinenkin syntyi saman kadun varrella. Ero oli vain se, että toinen tuli mailman pohjoispuolen 6-kertaisessa kulmatalossa, jonka otsikkoa sulotarten kuvat koristivat. Se oli hieno talo ja pihanpuolellakin asui hienoa väkeä, joilla oli varaa pitää palvelijoita. Syntyminen semmoisessa graniittipalatsissa, jossa on asfalttipiha, porttivahti ja sähkövalo, merkitsi pääsylippua ensi riville elämän teatterissa.
Toinen aukasi ensi kerran silmänsä kulmahökkelissä halkosataman puolessa. Siinä talossa asui vahtimestareita, käsityöläisiä, apulaisvaimoja ja naisia, jotka tuoksuivat huonolta hajuvedeltä ja lähtivät illoin kaupungille puettuina huokeihin turkiksiin, ja heillä oli suuret, vinot hatut käherretyillä hiuksilla ja maalatut kasvot, jotka päivän valossa näyttivät rypistyneiltä talviomenilta. Porttikäytävä haisi ja emännän sijainen kuritti väliin miestään hiilikoukulla. Mutta Juho, joka leikki pihan viottuneella kivityksellä, vanhan kaivon ja rikkaruohojen luona, halkojen ja ulkohuoneiden edessä, piti tätä ränsistynyttä taloa ihmeellisempänä kuin linnaa, joka näkyi kaukaa rinteen matalien töllien yli.
Juho ja Sixten tutustuivat istuessaan rinnan alkeiskoulussa. He olivat ystävät ja jakoivat nekut ja tappelut. Kunnes Juhon isä, joka muitten vahtimestaritointensa ohella oli ollut tarjoilijana juhlissa ja kantanut ruumiita, itse kannettiin ruumiina pois ja Juho viimeisen kerran sai konvehtia surupapereissa. Vähän myöhemmin oli hän juoksupoikana kauppakonttorissa.
Niiltä ajoilta alkoi hänen rakkautensa kotikatuun. Ensi kerran kun hän lakkeineen, jonka samettinauhasta koulun merkki oli täytynyt ratkoa pois, tuli suuri pakka kainalossa pohjoista kohti esimiehensä asuntoon päin, ja tapasi Sixtenin merikadetin univormussa, syttyi myös hänen rakkautensa. Kuuluu kai omituiselta, mutta selvenee hiukan, kun saa kuulla että se oli vihan rakkautta. Sillä Sixten oli punastuen ja loukkaantuneena kääntänyt päänsä pois, kun toveri tervehdykseksi nyökkäsi. Ja kun se iski syvälle Juhon rintaan ja pisti silmiin ja poltti korvalehdissä, tuntui hänestä äkkiä kuin olisi katu avautunut, talot väistyivät kumartuen, maa keinui ja lyhdyt tekivät välähtäen kunniaa. Ja selkeänä, kuin olisi ääni hänen korvaansa sanonut, iski ajatus hänen aivoihinsa: katua ylös, askel askeleelta, maksoi mitä maksoi, kunnes itse asut tuolla pohjoisessa!
Hän alkoi tarkastella katua. Se oli kuin hänen kotinsa, jossa hän vapaasti liikkui. Keskipaikoilla katua oli vanha talo, rauta-aitainen ja maljat portin yllä — siellä katsoi hän voivansa asua ylisillä toistaiseksi. Hän katseli sitä kuin huonekalua, joka kerran oli oleva hänen. Ylempänä oli toinen talo, jokseenkin uusaikainen talo — siinä voisi hän asua toisena kirjanpitäjänä. Ja sitten — se ajatus huimasi — jos hänestä tulisi ensi mies, miksei naineena kulmatalossa, puiston vierellä? Hämärästi tunsi hän, että katu oli kuva elämästä, tie ylös- tai alaspäin.
Monta vuotta astui Juho katuaan. Illoin kauppakoulutuntien jälkeen, kun kaasu loisti ja puodin akkunat valasivat katua. Hän näki sen aamuisin, kun tuli pienestä kahvilasta ja joustavasti asteli konttoriin. Siitä tuli hänen rakkain kävelypaikkansa ja pian tunsi hän joka kulman ja talon, pelastusarmeijan ja yhtiökapakan, kirjakaupat, sikaripuodit, ruokamyymälät, panttilainastot, torin kojut ja talojen numerot. Hän osasi kyltit ulkoa. Täällä revittiin kansan vaatimatonta teatteria ja tuolla rakennettiin kuninkaallista näyttämöä. Tuolla kiipeili töllejä kallionrinteellä ja täällä rakennettiin uusia palatseja. Kaikki tunsi hän; tuossa asui tehtailijan tytär, jonka kanssa hän oli ajanut hiihtoseuran rekiretkellä, ja tässä kaunis norjalaisnainen, joka ei neulonut eikä kehrännyt, vaan hohtavassa puvussa paljain hartioin tuli öisin ajurilla kotiin Sixtenin seurassa.
Muutamana vuonna tapahtui odottamaton tapaus. Sixtenin isä porasi pienen läven ohimoonsa paukahtavalla ja kiiltävällä metalliesineellä. Komea hautajaissaatto alaspäin katuja kellojen kumahdellessa. Mutta Sixten erosi laivastosta. — Juho arveli sen ehkä tuntuvan samalta kuin hänen ratkoessaan koulumerkkiä lakistaan.
Tapahtui outoja asioita. Eräänä iltana oli Juho saattanut tehtailijan tytärtä tanssiaisista ja tapasi kotimatkalla Sixtenin. Tämä tunsi heti hänet, pysähtyipä vielä ja puheli vanhoista kouluajoista. He kävelivät katua edestakaisin ja nyt kävi selville, että Juho asui hieman pohjosempana kuin toverinsa. Hän asui nimittäin uusaikaisessa talossa ja Sixten tuon vanhan talon yliskamarissa. Miten olikaan, hän lainasi tälle 25 kruunua. Ei voinut kieltää, sillä oli kihlaustuulella.
Aika nielasi vielä pari vuotta. Juho oli ensi mies ja käveli tehtailijan tyttären kanssa katselemassa huonekaluja, taloustarpeita ja asuntoa. He pitivät siitä kadusta.
Sixteniä ei Juho enää tervehtinyt. Entinen upseeri alkoi mennä rappiolle. Hän seisoskeli usein risasena kapakoiden edustalla. Ties herra missä lienee majaillut.
Tähtikirkkaana syysiltana kun ensi pakkanen kylvi huurrettaan kuutamoiseen maisemaan, ajoi vahtimestarin poika kotiinsa morsiamineen. Vaunut kulkivat ohi synnyinhökkelin ja ohi kadun tuttujen talojen ylös kulmarakennukseen, jossa pari akkunaa loisti ruusunpunasena syvään, kirkkaaseen yöhön. Katukäytävällä, nostaessaan vaaleapukuisen olennon vaunuista näki Juho sekunnissa elämänsä, joka kuvastui kadun pituudelta. Ja kiertäessään käsivartensa notkean vartalon ympärille, heitti hän kiitollisen katseen katua alas. — Sinä olet elämäni kuva, ajatteli hän.
Hän olisi sen kenties selkeämmin huomannut, jos olisi tiennyt, että samaan aikaan värisevä olento oli hiipinyt aidan viertä eteläisessä päässä olevaan satamaan, katsonut kauan öljyiseen veteen ja heitettyään vihanvimmastuneen katseen katua ylös heittäytynyt syvyyteen.