VICTORIA BENEDICTSSON
Tutkimusmatkalla.
Hän oli kauhea demokrati, tuo hyvä notario, s.o. teoriassa, käytännössä ei hän juuri ollut osottanut, kelpasiko mihinkään.
Hänen hienopintaisilla kasvoillaan ei näkynyt näivettymisen jälkeäkään, viikset olivat pikkusievät ja silmät syvintä ruskeaa.
Hän oli lempeä kuin kasvihuonekasvi ja näytti vielä hellävaraisemmalta reippaitten maatyttöjen rinnalla, joitten seurassa hän asteli maantietä pitkin.
Nuo kolme kävelijää keskustelivat vilkkaasti ja näyttivät ulkonaisista eroavaisuuksista huolimatta sopivan hyvin yhteen.
Notario oli tullut maalle "tutkimaan luontoa" — kuten hän sanoi — ja huomasi sen väärentämättömän skoonelaiseksi: aaltoilevia peltoja ja kukkivaa apilasta, joka tuoksui niin makealta, että luuli tuntevansa sen maun kielellään.
Toinen tytöistä oikeastaan piti puhetta yllä kummankin puolesta, ja notario oli tullut mieliaineeseensa: valtiollisiin asioihin.
"Enpä luule teidän täällä pitkälle pääsevän", sanoi neitonen.
"Kyllä, itse kansa on juuri se terve lähde, josta meidän teennäisen aikamme on ammennettava", sanoi hän innostuksella.
Tyttö nauroi.
"Tahtoisinpa nähdä, miten tulisitte toimeen talonpoikiemme kanssa", sanoi hän. "Minun vakaumukseni on, että tulee olla kasvanut heidän keskuudessaan voidakseen oikein heitä käsittää."
"Oh, sellaisten ihmisten luonne on vähemmän monimutkainen kuin meidän eikä niin vaikeasti tajuttava".
"Mutta karhea kuori voi alussa tympästä", sanoi tyttö vakavasti.
"Kuuluu, ettette tunne minua", väitti notario. "Ei mikään todellinen minua tympäse."
"No, sitte näette tuossa skoonelaisen maatyöläisen perikuvan", sanoi hän osottaen vähän matkan päässä tien vierellä istuvaa miestä.
He astuivat hiljemmin tehdäkseen huomioita.
Vanha mies istui ojan vierellä nauttien päivällistään. Se päättyi mustaan leipään ja piimään, jota hän sarvilusikalla söi saviruukusta.
Hän oli ojankaivuussa ja vieressä oli maahan pistettynä lapio; itse istui hän ojasta nostamallaan maalla ruukku polvien välissä. Hän oli mudan ja saven vallassa, housut kiverretyt puoleen sääreen, ja kesäkuumasta huolimatta oli hänellä yllään paksut villasukat, joiden pohjat olivat nahalla vahvistetut puukenkien hankausta vastaan.
Kasvot olivat ryppyset ja likasenruskeat, mutta ilme oli hyväntahtonen. Hän näytti suuresti nauttivan siitä, että sai hetken istua ja antaa auringon paahtaa selkäänsä.
Vartalo oli kulmikas ja vino, liikkeet kömpelöt; mutta nuo kankeat käsivarret nostivat suunnattomia kuormia, ja känsäset kourat olivat lujat.
"Hyvää päivällistä, Anders Hansson", sanoi puhelias tyttö pysähtyen seurueensa kanssa ukon eteen.
"Kiitos toivotuksesta", vastasi ukko ja kourasi lakkiansa.
"Kaunis ilma", jatkoi neiti, joka tiesi mistä oli lähdettävä.
"Niin on. Hyvä että se siunattu sadekin loppui", vastasi Anders Hansson ja maistoi lusikastaan.
"Kovaa työtä tuo", lausui notario osottaen painavaa lapiota.
"No eihän tuo nyt kesällä niin pahan vaarallista ole", arveli mies. "Mutta ei sitä tuommosilla persiljasormilla maksasi yrittää." Hän katseli säälien notarion hansikkaisia käsiä.
Mutta, herranen aika, mitä vetääkään ukko ruukustaan!
Pienen kuolleen rotan.
Se oli yllätys Anders Hanssonillekin, joka muuten on hyvin karaistunut elämän vaihteluita vastaan. Hän punastui tehdessään huomion. Mutta skoonelainen ei niin vähästä tajuaan kadota. Ukko pyyhki maidon rotasta ja pani sen maahan viereensä.
"On niin paljon hiiriä aitassa", sanoi hän selitellen. "Hukuttavat itsensä maitoon ihan tämän tästä."
Ja niin jatkoi hän ateriaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Nuori tyttö heitti nopean silmäyksen seuralaiseensa. Tämä oli ollut liikaa, ja hän oli kalvennut, sillä häntä kauhistuttivat rotat ja oksetus oli likellä.
Neiti nyökkäsi hyvästit ukolle ja he menivät edelleen.
"Noo?" kysyi hän jonkun ajan kuluttua.
"Vaikka eläisin sata vuotta heidän keskuudessaan, niin en oppisi käsittämään moisia elukoita", vastasi notario enemmän voimakkaasti kuin hienosti. Hän voi pahoin ja hänen teki mielensä purkaa raivoaan jotakin, ketä hyvänsä vastaan. Nuori tyttö nauroi.
"Niin, kyllä tuo oli pahinta, mitä minä olen nähnyt", myönsi hän. "Mutta ukon on elätettävä perhettään eikä ruuasta saa mitään mennä hukkaan."
Hetken kävelyn jälkeen lisäsi hän:
"Vaimolla on keuhkotauti ja mies keittää kahvin hänelle joka aamu ennenkuin menee työhön. Tehkääpäs perässä."
Notario pudisti päätänsä. Hänen mieltänsä käänti eivätkä sovittavat sanat mitään vaikuttaneet.
Kahvin keitto ei sovittanut rottajuttua.
Joulu.
Kertomus Etelä-Ruotsista.
Ei lunta maassa, eikä huurretta puissa. Avuttoman alastomina seisoivat ne kylmästä väristen. Kuu ei valase maisemaa; on likasenharmaa hämärän hetki ja kenttien yli käy nihkeä tuuli, joka tunkee luihin ja ytimiin.
Tie on lokanen ja jalat tarttuvat saviseen maahan, joka on sitovan sitkeä. Pieni kivetön oikotie, polkemalla, ei ajaen tehty.
Ylös mäkeä nousee pieni ukko laahustaen rattaita. Kuorma on kova vanhalle miehelle. Läiskähtäen vaipuvat puukengät likaan ja imaseva ääni kuuluu, kun hän ne vetää ylös. Ylempänä on tie kovempaa ja kulku käy helpommin. Mäen päällä huoahtaa hän, lykkää lakin niskaan ja pyyhkii otsaansa lammasnahkaturkin hialla.
Se oli viimeinen ylämäki, mutta myös pahin. Hämärä tummenee. Olisipa jo kotona!
Hän sylkäsee kämmeniinsä, hierasee niitä toisiaan vasten ja tarttuu aisoihin. Nyt käy kulku helpommin, hän käy reippaasti — reippaammin kuin huomaakaan, sillä hän ajattelee kalaa ja puuroa. Siksi ikävöi hän kotiin.
Huomaamattaan alkaa hän hölkyttää ja kärryt tahtovat lisätä vauhtia. Mäki on jyrkkä. Ei ole helppoa hiljentää kulkua, ja niin täytyy hänen juosta, painavasti, kömpelösti. Se näyttäisi naurettavalta, sillä hänen polvensa vapisevat väsymyksestä. Mutta ei ole ketään auttamassa häntä, eikä nauramassakaan hänelle; missään tapauksessa ei hän välittäisi semmosesta. Hän mutisee pikku kirouksia, nykäyttelee rattaita kuin vikuri hevonen, saa lopulta vauhdin hiljenemään ja lönkyttää hiljaista tahtia edelleen. Kotia ennättää hän ennen puuron valmistumista.
* * * * *
"Joulukuvahan piti olla! Mitä on meillä tekemistä kärryjä vetävän ukon kanssa?"
"Köyhän joulu on väliin omituinen."
"Mutta moinen aihe! Ei, valoa — paljon valoa! Nyt on joulu-ilta!"
* * * * *
Kartanon asukkaat pukeutuvat. Salonki on tyhjä.
Valoa tulvii pöytälampusta, kattokruunusta ja kynttilöistä. Sitä tulee joka puolelta niin armottomasti, että varjoparat eivät tiedä mihin piiloutua, vaan saavat sikin sokin tuskin huomattuina langeta kaikkiin suuntiin.
Niin on oleva!
Kuusi, jonka oksilta tähdet ja kultakorut kimaltelevat, ei ole vielä sytytetty. Sen tummanvihreät havut imevät ahnaasti valoa ja levittävät vuorostaan pihkasta metsätuoksua huoneeseen. Se sanoo sanoja selvemmin, että nyt on joulu.
Hienolla pöytäliinalla loistaa hedelmämaljoja täynnään omenia ja pähkinöitä. Valonsäteet taittuvat pullojen särmiä vasten ja ohkasia laseja on ympärillä, kirkkaina kuin kaste, hauraina kuin onni.
Kaikki on odotuksessa.
Ulkona kyökissä on myös lämmintä ja valosaa. Padassa porisee hanhi, ja Liina seisoo juhlapuvussa liikuttaen puuroa. Hänen kasvonsa ovat sievät ja hän näyttää pikemmin neidiltä kuin palvelustytöltä. Hänen ilmeensä osottaa, että hän itsekin sen tietää, ja se näkyy siitä siroudesta, jolla hän kauhaa pitelee. Mutta hän onkin sisäkkö hienossa talossa. Hyväntahtosesti hän vain hoitaa keittäjättären tointa tämän pukeutuessa.
"Hyvää iltaa, Liina", sanoo nuorekas ääni oven avautuessa.
"Herranen aika kun säikähdin", sanoo Liina herttasimmasti hymyillen, eikä ollenkaan näytä säikähtyneeltä.
"Ymmärräthän, että olen märkä, sillä ilma on sumuinen, eikä minulla ole halua näyttäytyä sulhaselle ennenkuin olen hienoissa pukimissa." — Tulija on parinkymmenen vuoden ijässä oleva nuori mies.
"Missä on äiti?"
"Rouva on pukeutumassa, mutta kai hän jo on valmis, herra voi mennä salonkiin, siellä ei ole ketään ja rouva tulee kohta. Minä en voi lähteä puuron takia."
"Ei tarvitsekaan Liina. — Täälläpä on lämmintä ja hyvää! — tahdotko viedä nämät sitten huoneeseeni?" Hän asetti laukun ja päälysvaatteet tuolille.
"Heti kun Johanna tulee."
Nuori mies avasi oven salonkiin ja astui sisään. Hänet valtasi omituinen tunnelma; ei koko maan päällä ollut paikkaa näin ystävällistä, puhdasta ja iloista kuin tämä — hänen kotinsa!
Hän olisi tahtonut levittää käsivartensa sitä kohden kuin olisi se ollut elävä olento, jonka hän voi pusertaa onnen syleilyyn. — Ovi avautui ja sisään astui hänen äitinsä.
"Äiti", sanoi hän ainoastaan. Yksi sana voi sisältää paljon. Ja äiti, tämän kodin sielu, laski kätensä poikansa olkapäille ja katsoi häntä silmiin.
"Lapsi", sanoi hän hyväillen, "isä on pahoillaan, kun et päässyt ylioppilaaksi."
He suutelivat toisiaan.
"Äiti saa kysyä tovereiltani", sanoi poika, "kaikki sanovat että tehtiin vääryyttä."
Äiti katsoo häneen epäillen, mutta uskoo tietysti.
"Pelkään, että olet huvitellut liikaa, olet maksanut isälle paljon." Ihaillen ja varoen katsoo hän poikansa kauniisiin kasvoihin. Tämä painaa kätensä hänen poskilleen ja suutelee häntä jälleen.
"Ei nyt toruta jouluiltana."
"Mutta isä —?"
"Niin isä luulee, että voi päntätä latinaa, niinkuin hän tutkii numeroitaan, hiljaa ja varmasti, ettei erehdystä tule."
"Mutta hän suuttuu."
"Silloin lepyttää pikku-äiti hänet."
"Mutta, Otto, saat ajatella —."
"Minä olen ajatellut!" huudahtaa tämä iloisesti pyörittäen äitiään ympäri, "mutta nyt on joulu ja nyt iloitaan, ja minä olen ostanut niin sieviä joululahjoja siskoille, ja sitten on minulla pikku velkoja, joilla en nyt voi huolettaa isää, sillä autathan sinä minua vähän. Ja sinä olet kaikkein herttaisin pikku äiti!" Ja taas hän suuteli häntä.
"Mutta Otto!"
"Niin, ei sitä voi auttaa, on niin ihanaa tulla kotiin mailman melusta
—. Ja Emmi kun on kihloissa!"
"Niin, ja Herbert on hieno mies."
"Uskonpa kyllä — luutnantti! Ovat kai hyvin rakkaat?"
"Kuten vastakihlatut ainakin."
"Hauskapa nähdä siskoa! Hän on kai sievä morsian. Hän on niin hieno ja soma kuin konfekti. Äiti — Emmi on kaunis tyttö!"
Äiti hymyili. Hän oli onnellinen lapsistaan. Jos Otto nyt olisi ollut ylioppilas, niin olisi tullut liikaa. Sokea, jumaloiva äidin rakkaus oikein säteili hänen kasvoistansa.
Poika tarttui hänen käsiinsä. Ihailtuna oleminen on nautintorikasta.
"Missä on isä?"
"Tietysti konttorissaan, eipä häntä saa edes pukeutumaan. Oikein ikävää
Herbertin takia." Tyytymättömyyden varjo lennähti äidin kasvoille.
"Sellainen on isä aina."
"Ei mitään", sanoi poika lohduttaen; "olkoon puettu tai ilman, hänestä täytyy pitää."
Hän sai kiitollisen katseen näitten sanojensa takia, he puristivat toistensa käsiä; ei ollut pilveä perhe-elämän taivaalla.
* * * * *
Konttoripöytänsä ääressä istui isä kumartuneena yli ison kassakirjan ja nojaten päätään käsiinsä. Mutta hän ei työskennellyt.
Siinä oli kaunis pää, parta aaltoileva ja harmaa. Mutta kun hän nyt istui siinä yksin, oli hänen asennossaan jotain tuskastunutta painostusta — keskeymätön, kalvava levottomuus oli piirtänyt syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Ne olivat erikoisen hennot nuo kasvot.
Hän istui kokoon vaipuneena. Harvoin hän tätä ajatteli, oli paras haihduttaa nuo ajatukset. Hän oli aina toivonut, että saisi tilaisuuden suorittaa takasin, mutta ei ollut onnistunut.
Nyt oli tilinteko taasen.
Mitä kekseliäisyyttä olikaan hänen täytynyt käyttää peittääkseen vajausta —. Se oli onnistunut. Mutta se kasvoi kuin lumivyöry. Nyt ei voinut pitkälti viipyä. Sen täytyi vyöryä heidän kaikkien yli, nyt näki hän sen. Hän oli kaikin voimin vastustanut sitä, ja odottanut pelastusta — turhaan. Nyt loppuivat hänen voimansa.
Ennen ensi joulua — —. Niin. Ei kauempaa.
Tuntui kuin olisi säälimätön käsi tarttunut hänen kurkkuunsa.
Onnettomuus painoi häntä hautaa kohti. Jospa hän vaan saisi kuolla sitä ennen. Kuolla omaistensa ympäröimänä, viimeiseen saakka nauttien heidän rakkauttaan, jonka takia hän oli uhrannut niin paljon — senkin, jota ei kellään ole oikeus uhrata. Nyt oli vain yksi onni, se oli tämä.
Hän risti kätensä ja rukoili kuin lapsi tuskassaan, rukoili sitä ainoaa vedet silmissä.
Ennen ensi joulua — ensi joulua! Ja tämän viimeisen tahtoi hän tehdä niin valosaksi ja iloseksi, viime juhlanaan tahtoi hän ahmia heidän hellyyttään.
Hän ei moittinut itseään, tunsi vain tuskaa. Jos hän olisi saanut alkaa alusta, niin olisi käynyt samoin. Hän ei voinut sanoa: ei — heille; hän ei voinut kestää tyytymättömyyttä — heidän puoleltaan; ei sanoa totuutta — heille. Siinä kaikki.
Hän ei voinut elää ilman hellyyttä, siksi oli hän sen ostanut —- ostanut sitä niin kauan vaimoltaan ja lapsiltaan, että nyt oli kunniaton mies.
Kuinka hän olikaan vanha ja väsynyt? Hän nousi raskaasti. Nyt oli joulu. Häntä odotettiin.
Heikko ilon heijastus kuvastui hänen kasvoistaan, kun hän ajatteli valoa ja iloa ja kiitollisuutta joululahjoista. Hän oli kärsinyt niin paljon, että hänestä tuntui, kuin olisi itse kärsimys sovittava.
Rikkaan joulu voi olla omituinen.
* * * * *
Rattaat olivat vajassa ja isoisä itse istui juhlapuvussaan puhtaana uunin vieruspenkillä, hänellä oli yllään tummansininen sarkatakki, joka näyttää kankealta ja uudelta kolmenkymmenenkin vuoden vanhana. Isä istuu pöydän ääressä ja lukee rypistynyttä sanomalehteä, joka on kulkenut kädestä käteen, kunnes on tullut tahraiseksi ja pehmeäksi kuin vanha seteli.
Pöydällä loistaa lamppu. Puhdas liina peittää pöytää ja särvinvati on jo esillä, vierellään leipää.
Ruokaa laitetaan tuvassa, säästyy siitäkin. Sängyssä on perunavati peitettynä päänalusella lämmön säilyttämiseksi. Kala kiehuu parhaillaan, ja äiti sekottaa puuroa, niin että lämmin höyry leviää ympäri huoneen kiihottaen ruokahalua. Isoisän silmät seuraavat kauhan kiertoliikettä sillä nautinnolla, jota toimeton tuntee työtä katsellessaan.
Äiti on tuskin kolmenkymmenen ijässä mutta näyttää vanhemmalta, jos häntä vertaa ylemmän luokan naisiin. Hän on iso ja voimakas, posket ovat sileät ja punaset ja hän pyhkäsee kasvojaan silloin tällöin esiliinallaan, sillä lieden ääressä on lämmintä.
Pienokaiset pyöriskelevät pitkin lattiaa, hyvin levottomina, mutta ääneti ja hartaina, sillä äiti pitää järjestystä. Yksi heistä seisoo lieden ääressä, ja kun luulee, ettei häntä huomata, koettaa hän etusormellaan varovasti kalanpalasta tunnustellakseen, onko se kiehunut.
"Paavo annas olla!" huudahtaa äiti ja pukkaa häntä päähän toisten salaa virnistäissä.
Mutta nyt on ruoka valmis. Puuropata nostetaan tulelta — — kolistellaan hellan renkaita ja sitten merkitsevä äänettömyys.
"Hanna! otas perunat esiin!" käskee äiti ja määräys täytetään täsmällisesti. Itse asettaa hän lipeäkalan kivivatiin. Se levittää höyryä hänen ympärilleen. Odotus on jännittynyt ylimmilleen. Ainoastaan isä näyttää välinpitämättömältä; se kuuluu hänen arvokkuuteensa. Vasta kun kala asetetaan pöydälle, panee hän lehden pois.
"Kas niin, nyt on ruoka pöydässä", sanoo äiti lapsille ja vilauksessa ovat he paikoillaan.
Ja nyt on joulu tuvassa. Ei lahjoja ja vastalahjoja, ei kuusta makeisineen, mutta ateria niin vankka, tyytyväisyys niin sydämellinen, että sen muistaa koko vuoden.
"Isoisä, nyt on puuro pöydässä", sanoo isä. Ja "isoisä" kömpii pöydän ääreen.
Ei ajattele hän enää, että rattaat olivat painavat ja tie pitkä, tai että nuorempain jalkain olisi ollut se matka tehtävä. — Ainoastaan puuroa — puuroa!
Kansanystävä.
Uusi maaseutulehti oli hyvin kannattanut loppuun kuluneena vuotena ja sen toimittaja oli hienon käytöstapansa ja pienten samppanja-aamiaisten kautta tullut hyvin "muotiin." Hänen lehtensä oli maltillisesti kansanystävällinen eikä astunut kenenkään varpaille; oli kevytsisältöinen ja huokea ja nähtiin se niin köyhän töllissä kuin rikkaan talossakin.
Yritys oli onnistunut.
Uudeksi vuodeksi aikoi toimittaja muuttaa Tukholmaan ja tehdä lehdestään työväenliikkeen äänenkannattajan, ja häntä onniteltiin yleiseen tuuman johdosta, sillä hän tuntui valetulta johtajaksi, eikä hän koskaan tekisi itseään syypääksi liioitteluun. Siihen mieheen voi luottaa, siitä oltiin yhtä mieltä.
Hän seisoi peilinsä edessä ja täydensi pukeutumistaan huolellisesti, tarkasti kuten kaiken mitä teki. Viimeiset päivät olivat olleet pelkkiä juhlia ja kutsuja, sillä kaikki tahtoivat nähdä hänet, kaikki tahtoivat sanoa hänelle jäähyväiset ennenkuin hän jätti kaupungin.
Täksi päiväksi oli työväenyhdistys komeaan huoneustoonsa laittanut juhlan, ja toimittaja itse oli sepittänyt vaikuttavan runon, jolla hän jätti hyvästit yhdistykselle.
Hän ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt, mutta näytti vanhemmalta; tukka oli otsanrajasta harva, tumma ja sileäksi kammattu. Solakka vartalo oli aika soma, etenkin mustissa, ja koko ihmisessä oli jotain silkosta sievistettyä: saavuttamaton, kohtelias tyyneys, joka pakotti kaikki kohteliaiksi.
Lyhyt talvipäivä oli jo lopussaan ja kaasu sytytetty hänen sievässä kaksikamarikossaan. Kello soi ja kohta sen jälkeen avautui ulommaisen huoneen ovi. Toimittaja heitti viimeisen silmäyksen peiliin, pyyhkäsi viiksiään ja astui esille. Hän näki aivan nuoren miehen, joka kumartaen seisoi oven pielessä. Tuo oli tavallaan tuttu, oli näet avustanut lehteä. Enempää ei toimittaja hänestä tietänyt. Hänen toimeentulonsa näytti olevan vaikea. Esiintymisessä oli jotain joka sen sanoi vaikka vaatteet olivat siistit ja moitteettomat. Hänen aikomuksensa oli ottaa ylioppilastutkinto, mutta hän ei koskaan ollut käynyt missään kunnollisessa oppilaitoksessa, vaan luki yksityisesti ilman suuria onnistumismahdollisuuksia. Hän kirjotti kuitenkin luontevasti ja tuntui lukevan paljon.
"No, hyvä herra Andersson", sanoi toimittaja hyväntahtoisesti. "Mitäs on sydämellä? Pyrkiikö joku pieni kynänpiirros päivänvaloon?"
"Ei, ei nyt", vastaa puhuteltu hämillään ja hänen kasvojensa väri vaihtui. "Tahdoin vain kysyä, voisinko saada jotain korvausta kirjotelmistani."
"Ei, paras herraseni, sitä saamme vielä hiukan aikaa odottaa", sanoi toimittaja hymyillen. "Te olette vielä liian kypsymätön voidaksenne saada korvausta. Olen ottanut lehteen koelmanne tehdäkseni teille palveluksen."
"Olen teille hyvin kiitollinen", sanoi nuori mies anteeksi pyytävästi.
"Suokaa anteeksi kysymykseni."
"Ei vaaraa. Päivä tulee, jolloin kokoatte rahaa kirjotuksillanne", sanoi toimittaja iloisesti.
Hänen suosikkinsa näytti aikovan sanoa jotain, mutta sitten voitti kainous, hän kumarsi hätäisesti ja meni. Eteisessä hän pysähtyi ottamaan päällystakkiaan, ja juuri hänen lukkoon tarttuessa lykättiin ovi ulkopuolelta auki.
Hän peräytyi askeleen, kun oli saada oven otsaansa vasten.
"Herran nimessä, en kai sinua kuoliaaksi lyönyt?" sanoi tulija reippaasti.
"Et. Mutta ei se sinunkaan ansiosi ole", sanoi nuori mies nauraen ja vaihtoi lujan kädenlyönnin tulokkaan kanssa.
Tämä näytti työmieheltä, kädet olivat valkeat, mutta kovat, kasvot kalpeat, mutta tarmokkaat. Hän olisi ollut kaunis mies, jos hänen vartensa olisi ollut parempi. Hän oli nuoren ystävänsä täydellinen vastakohta, ja pitäen tämän kättä vielä omassaan katseli hän tutkistellen tämän kasvoja.
"No, saitko rahaa?" sanoi hän.
"En", vastasi toinen hiljaa.
"Ei äyriäkään?"
Nuorukainen pudisti päätään. "Olisit ottanut nämät mukaan", sanoi toinen eloisasti. "Sinä olet liian pelokas, se ei kelpaa. Tule sisään, niin puhun hiukan sille miehelle."
"En mistään hinnasta."
Varjo vetäytyi toisen kasvoille.
"Ei kelpaa", sanoi hän heittäen tämän käden, joka retkahti alas. "Et kelpaa, olet pelkuri."
"Engberg", sanoi toinen moittien.
"Niin, ei se ole helppo sanoa", sanoi Engberg tyynempänä, "mutta totta se on. Päätä sinulla on, mutta pontta ei kylliksi. Tahi, jollet ole arka, mikset uskalla mennä sisään?"
"Tiedät, että olen semmoinen; se tarttuu kurkkuun, en voi puhua."
"Ei tarvitsekaan, minä puhun."
Engberg astui rivakasti sisään ja toinen seurasi. Toimittaja oli mennyt makuuhuoneeseensa.
Engberg meni ovelle, joka oli auki.
"Anteeksi, kenties häiritsen", sanoi hän kohteliaasti.
Toimittaja käännähti pöytänsä äärestä. Kohtaus ei näyttänyt tervetulleelta.
Engberg oli hänen ent. suutarinsa.
"Olisin kiitollinen, jos Engberg toisten tahtoisi naputuksella ilmaista tulonsa", sanoi työväenystävä hieman ylhäisesti.
"Olisin sen tehnyt, jollen olisi tiennyt että toimittaja oli tavattavissa. Tapasin juuri tämän nuoren miehen eteisessä", hän katsahti yli olkansa seuralaiseensa, joka seisoi puoleksi uteliaana puoleksi arkana. "Ja minä lupasin puhua hänen puolestansa."
"Kai hän sen itsekin osannee."
"Ei. Se hänen vikansa juuri onkin, mutta kirjottaa hän osaa. Nyt pyytäisin herra toimittajaa antamaan jotain hänen työstään. Hän tarvitsee sitä."
"Ei ollut koskaan puhetta maksusta, kun kirjotukset jätettiin, eikä lehti nyt voi maksaakaan."
"Miksei?"
"Sitä ei herra Engberg ymmärrä."
"Ymmärrän vain, että kun jonkin työ on täysikelpoisena vastaanotettu, niin hän myös on ansainnut maksun siitä." Näkyi, että työmiehessä kohosi viha, vaikka hän vielä hillitsikin sen.
Hän oli juonut; ei niin että olisi ollut päissään, vaan kuitenkin niin että veri liikkui nopeammin suonissa ja sanat lähtivät liukkaammin.
"Kuka on sanonut, että olen pitänyt herra Anderssonin työtä täysikelpoisena?" sanoi toimittaja.
"Ei kukaan, mutta en luule teidän tahtoneen tarjota maksaville lukijoillenne semmoista, mitä itse piditte ala-arvoisena. Jos me, käsityöläiset, tahtoisimme tehdä samoin pidettäisi sitä petollisena menettelynä kaupanteossa."
Engberg hymyili, hän luuli antaneensa oikean surmaniskun vastustajalleeen, mutta tämä seisoi välinpitämättömänä, vieläpä hän näytti pidättävän hymyäänkin.
"Ensiksikin puhutte, mitä ette ymmärrä ja toiseksi puututte asioihin, jotka eivät teihin kuulu", sanoi toimittaja.
"Laskuni, jota ette ole maksanut, ei kai myöskään kuulu minulle!" jatkoi toinen hänen tyyneytensä ärsyttämänä.
"Jos olisitte alusta pitäen esiintynyt vähemmän pöyhkeästi, olisi tuo ylioppilasvelka kai nyt maksettu."
"Minä haen sen ulos."
"Olkaa hyvä, teillä on kai velkakirja?"
"Aiotteko kieltää olevanne minulle velkaa 87 kruunua ja 97 äyriä?"
Toimittaja ei vastannut, kohautti vain olkapäitään säälivästi; koko hänen asennossaan oli teatterinaisen väsynyttä siroutta, joka oli toisen kasvoissa hehkuvan vihan täydellinen vastakohta.
"Jos teillä on vielä jotain sanomista minulle, niin pyydän teidän puhumaan lyhyesti", sanoi toimittaja katsoen kelloaan. "Minulla on ainoastaan 10 minuttia jäljellä."
"Niin, minulla olisi halu sanoa teille jotain", sanoi työmies astuen kokonaan huoneeseen. Hetkisen näytti siltä kuin aikoisi hän hyökätä vastustajansa kimppuun, mutta tämä ei muuttanut ilmettäkään, ja kylmässä katseessa, jonka hän heitti vastustajaansa, oli yhtä vähän vihaa kuin pelkoa.
"Engberg, Engberg, älä tee itseäsi onnettomaksi!" varotti toveri oven takaa.
"Ole huoletta, mäkijänis, en koske häneen", vastasi työmies pakottaen ääntään tyveneksi. "Mutta totuuden saa hän kuulla ennenkuin lähtee niin totta kuin nimeni on Kristoffer Engberg."
"Älkää kursailko, herra Engberg", sanoi toimittaja nostaen käsivarret ristiin rinnalle, nojasi pöydänlaitaan ja näytti voivan seista siinä kuinka kauan tahansa.
"Täällä olen minä juossut kuukausia", alkoi työmies kumealla äänellä ja käsi kouristeli vaistomaisesti lakkia. "Täällä olen juossut kerjäämässä sitä, mikä on minulle oikeudella tuleva, ja herra on elänyt humussa ja sumussa minun elättäessäni vaimoa ja lapsia." — Ääni paisui kuin vähitellen yltyvä raju-ilma. — "Ja kaiken aikaa kirjotti herra leveästi ja laveasti työmiesten oikeuksista ja köyhyyden auttamisesta tehden itsensä kansan mieheksi. Niin, sellaisia sitä ollaan! Ja työmiehet lukevat ja maksavat" — hän hymyili ivallisesti. — "Minäkin luin ja maksoin, vaikkakin oma laskuni oli täällä suorittamatta. Mutta semmoisia me olemme. Löytyy monia, jotka kirjottavat mustan valkeaksi, kun ovat opin saaneet", ääni laskeutui taasen.
Hän oikasi lakkinsa poimut ja jatkoi alas katsellen: "kun makasin lavantaudissa, tuli vaimoni tänne, hän joka yksin meidän puolestamme raatoi", ääni tarttui kurkkuun ja hänen täytyi levähtää liikutuksen tähden, mutta siten purkaantui viha leimuavaan ponteen, "ja sinä annoit hänen mennä — — — heittiö!"
"Suus kiini lurjus!" ärjäsi sanomalehtimies sävähtäen. Hän ei ollut korskea muulloin kuin oikein vihastuessaan, mikä harvoin tapahtui.
Työmies nauroi uhittelevasti, otti askeleen taapäin ja ojensi vartalonsa niin että se täytti oviaukon.
Nyt oli hän sanonut pahimman, sen mikä oli ollut syvimpänä käyteaineena hänen mielessään. Nyt tulivat sanat nopeasti ja äänekkäästi, kuten olisivat ne olleet valmiina varastossa.
Nuorempi toveri oli lähestynyt toista ovea valmiina pakoon, mutta joka sana tunkeutui ulos hänen luokseen, selkeänä ja terävänä ja itse kauhistus poltti ne kiinteiksi hänen mieleensä.
"Vihata kapitaalia — tyhmyyksiä! Sitä me juuri tarvitsemme. Hallitus? Puh — laki ja oikeus ovat tarpeen. Mutta pois nämät tuulenpieksäjät, joilla ei ole äyriäkään, mutta tahtovat elää kuin olisi heillä miljoonia! Raukat, jotka juhlivat ja pitävät kemuja ja petkuttavat työmieheltä hänen ansionsa: jotka pelaavat korttia satakruunusista ja ovat velassa vaatteistaan. Vastaa, mikä ui pinnalla! Kerjäläisylpeyttä, joka häpeää vanhaa takkia! Päivä tulee, jolloin me työmiehet emme anna pettää itseämme lörpötyksillä, jolloin me opimme näkemään, ja jolloin me näemme teidät. Silloin puhaltaa tuuli koruherrojen korttirakennuksiin, ja teidät pyyhkäisee pois vedenpaisumus, sillä te olette rakentaneet sannalle — ja meitä on paljon."
Hän heristi nyrkkiään, painoi lakin päähänsä ja meni.