KARL ERIK FORSLUND
Jouluyö.
Ihana yö. Taivas kaareutuu syvänsinisenä ja tähtikirkkaana yli vuorten; tummina ja äänettöminä ovat metsät ylt'yleensä, ja sieltä täältä niiden keskeltä haamottaa vaaleampia läiskiä, lumipeitteisiä niittyjä ja ahoja. Maahankin on loistavia tähtiä sirotettu, mutta ei niin paljoa eikä niin tuhatkimmeltäviä, vyöryviä joukkoja kuin tuolla korkeudessa on, vaan yksinäisiä valopilkkuja, jotka loistivat pimeän keskeltä lämpösin punasin hohtein, tuvan akkunoista tuikkivia kolmihaarasia kynttilöitä tai loistavia joulukuusia.
Janne nousee suksilleen ja sujuttaa ne rakennusten lomitse metsää kohti. Talossa nukutaan; vain maantielle päin antavissa akkunoissa on tulia joulukirkkoon matkaajien iloksi; muuten kaikki pimeää.
Navetan luo hän pysähtyy, on kuulevinaan hiljaista ammumista sieltä ja — pilkottaakohan tultakin? — Joulutonttu. — Lapsiloruja, mutisee hän ja lähtee liukumaan niityn rinnettä alas.
Lumi on syvää, mutta hanki kantaa, pakkanen on kipinöivä ja miljonat kristallit välkkyvät lumella. Ääneti sujuvat sukset ja hiihtäjä uppoutuu kohta syvien metsien helmaan.
Mutta pitkälle ei hän ennätä, kun hän on kuulevinaan ääntä hiljaisuudessa, on kuin kuiskisi kuusi koivulle:
— Kyllä hän nyt kohta tulee, hänen täytyy tulla tämän myrskyisen syksyn jälkeen.
Ja koivusta kohisee vastaus:
— Mutta hän viipyy niin kauan.
— Sinusta tuntuu vain siltä, kun niin kauan olet häntä kaihoten odottanut.
Janne on kysyä, kenestä he puhuvat, mutta samassa kuulee hän askeleita takaapäin. Kääntyessään huomaa hän kauhukseen karhun tulla kämpivän hankea pitkin. Hän hypähtää ja kohottaa sauvansa, mutta rauhallisesti laskeutuu kontio hänen jalkojensa juureen.
Janne ihmettelee eikä tiedä mitä uskoisi — onko metsä hereillä, onko lumous murrettu? Mutta kun hän näkee suden tulla jolkuttavan viidakosta ja laskeutuvan karhun viereen, nojautuu hän puuta vasten odotellen. Liikkeellä ovat kaikki maan elävät. Jänis koikkelehtii aivan tuossa edessä, kettu pujahtaa hänen ohitsensa; juhlallisesti taipuvat vesat tulevan hirven tieltä, ja mäyrä kaivautuu esille kiven kolosta. Ja kärmeitä ja sisiliskoja kiertelee jaloissa.
Ja ilmasta kuuluu siipien havina, pehmeästi ja tyyneesti; ilman ja vuorten siivekkäät asukkaat saapuvat. Kohtisuoraan ilmasta lennättää haukka asettuen metsästä tulleen punatulkun viereen, ja kaikki lähipuitten oksat täyttyvät linnuilla. Ja kaikki odottavat hiljaa.
Silloin kuuluu hiljaista suhinaa kaukaa metsästä. Kun hän kääntyy sinnepäin, näkyy heikko valon kajastus viidakoita pitkin lähenevän.
Ja valopolkua pitkin lähenee nainen. Hänen pukunsa on tummansininen ja musta päähine on liukunut alas päälaelta; hän pitää äskensyntynyttä lasta sylissään ja kumartuen sen yli lämmittää hän sitä henkäilyllään, ja valoisa loistava pilvi on hänen ympärillään, mutta se on vain hänen hymynsä aurinkoa ja hänen silmiensä lämmintä valoa. Hän kulkee keveästi läpi metsän, eivätkä hänen jalkansa jätä jälkiä lumeen, ja kivet ja kannot väistyvät, etteivät loukkaisi hänen jalkojaan.
Nyt lähenee hän valoisana. Kuin lempeä kevättuuli kulkee hän, ja kuin kukkain tuoksu kesällä. Ja metsän eläimet hiipivät valopolun vierelle ja linnut laskeutuvat alimmille oksille, on kuin koko metsä pyrkisi lähelle häntä.
Hän lähenee kuin kevättuuli, ja kuin kesän koitto? Kuusten tummat kasvot valkenevat, ja petäjät huojuvat hiljalleen kuiskaten: nyt on hän täällä, odotettumme! Ja hän hymyilee puita, kaikkia kohti. Ja eläimet katsovat häneen valoisin silmin.
Mutta Janne painaa kasvonsa alas uskaltamatta vastata katseeseen, jonka tuntee lämmittävän suljettujen silmäluomienkin läpi…
Kun hän jälleen avaa silmänsä on kaikki poissa. Metsä nukkuu ja kuusten ja honkien vaiheilla on pimeys jälleen painavana ja kylmänä.
Janne tarttuu sauvoihin lähteäkseen, mutta ajatuksensa pidättää häntä, hänkö on kuningatar ja kuka hän on? Vastaukseksi kuuluu kuusen kuiskaus:
— Juhlarauha on hänen nimensä ja Kodin-onni myös, ja mitä muuta on lempeää ja kaunista maan päällä! Kuka on hän? — Hän on äiti lapsineen, enempää en tiedä. Mutta ihmeellinen olento hän on; ei ole myrskyä sinä yönä, kun hän tulee luoksemme; hän on onnen rauha.
Janne ajattelee. Olihan tuo hänen lemmittynsä muotoinen, niin hänen piirteensä! Ihmeellistä, ihmeellistä…
Hän seisoo kauan siinä. Hän katsoo itää kohti, jossa tähdet kalpenevat valkenevassa taivaan kumussa.
Teeriemo.
Isotalon metsässä on vanha sysimiilun pohja monien muitten joukossa.
Löytyy paljon sellaisia yltympäriinsä metsissä.
Jo on vuosia kulunut siitä, kun miilun savu aaltoili puitten välillä ja harvapuheisia, nokisia vakavia miehiä istui sysimajassa tuijotellen nuotiovalkeaan pitkinä talvi-iltoina. Mutta maja on jälellä vielä, vaikka huonona ja ränstyneenä; tuuli pujotteleiksi esteettä sisään suurista raoista, savuaukko ja ovi ammottavat avoimina sadetta ja aurinkoa vasten, ruohoa kasvaa makuulavitsalla ja suuria leppä- ja koivupensaita seinissä ja katolla.
Myöskin ulkona miilupohjien mustalla sysimurskalla kasvaa ruoho yhä taajempana ja korkeampana, ja ympärillä on tiheä muuri kanervia ja pikkukuusia; se tunkeutuu yhä lähemmäksi ja kerran tulevina aikoina on metsän vihreä meri jälkeen sulkeutuva aukon yli ja hautaava sekä majan että pohjan tummiin syvänteihinsä.
Metsän asujamet ovat jo ottaneet paikan haltuunsa, kun ihminen on sen jättänyt. Niitä kävi siellä ennenkin, sen voivat sydenpolttajat kertoa; useilla heistä kävi yöllisiä vieraita ja oli heillä seikkailuja ihmeellisten naisolentojen kanssa toisinaan, niin että he tulivat hieman päästä vialle. Mutta velhot tulivat siihen aikaan hiipien yksi kerrallaan, hiljaa ja varovaisesti; nyt tulevat ne suurissa joukoissa tanssien metsäpolkuja pitkin ja metelöivät vapaasti ja hurjasti sysipohjilla. Ei tarvitse olla erityisen tarkkanäköinen nähdäkseen niiden jälkiä; kun kulkee aikasin aamulla ohi, näkee pienten jalkain merkkejä murassa, ruohoja on katkottu ja poljettu, ja sinne tänne on pensaisiin tarttunut pitkiä, loistavia kultakiharoita tahi palanen mitä hienointa hämähäkinverkkoharsoa.
Mutta eipä minulla ollutkaan määrä puhua sellaisista olennoista. Siellä löytyy koko joukko toisia sekä siivekkäitä että siivettömiä. Aivan miilupohjan vierellä kasvaa iso vanha mänty, jossa oravat mielellään istuvat kuorien käpyjään, ja tikat kiipeilevät runkoa ylös ja alas etsien toukkia. Siniset metsäkyyhkyset laskeutuvat usein ruohostoon kuhertelemaan; jänikset ovat ottaneet haltuunsa ruohottuneet miilupolut ja tehneet niistä itselleen julkisia kulkuteitä, ja kettu tulee joskus hiipien viidakon läpi ja asettuu vaanimaan sysimajaan. Lisäksi on ilma täynnä surisevia suvenkorennoita, ruoho kehrääviä heinäsirkkoja ja pensaat yltympäriin viserteleviä tiitisiä; kultarintakerttu istuu läheisessä kuusikossa ja soittelee hämärän tultua, ja syksypuoleen tulee teeripoikue kanervikkoon avoimen laitaan.
Siellä on teeriemo itse, sitten kolme pikku kanaa ja kolme kukkopoikasta. Niillä on siellä hyvä ja rauhaisa olo, tarvitaan ketunkuono vainuamaan ja haukansilmät huomaamaan heitä tuuhean kanervan keskeltä. Teeriemo kaakattaa ja lörpöttää, tämä on hänen mielestään koko hauska paikka; seuraakin löytyy, oravat ovat varsin puheliaita ja leikkisiä veitikoita, ja sinikyyhkyset ovat sangen rakastettavaa ja hienoa, tosin kyllä hieman kevytmielistä väkeä, ei koskaan muuta kuin suukkoja, hyväilyjä ja syleilyjä.
Toisinaan tulee nuori jänis koikkelehtien polkuja pitkin, hän on kauniisti vaalakanharmaa ja näyttää hauskalta ruohostolla. Hän pysähtyy keskelle miilupohjaa, nousee istualleen ja katselee ympärilleen; hänellä on pirteät silmät, jotka pyörivät ympäriinsä. Hän huomaa Teeriemon, tervehtii ja kysyy, kuinka voidaan; nuolasee käpäliään ja laskee muutamia kahvipapusia maahan; kääntää äkkiä päänsä, heittää korvat niskaan ja vierii keränä pois.
Hän kuuli kai jotain epäiltävää, mitä lieneekään ollut. On turvallista, kun kerttu on likellä koskaan pettämättömänä vartijana. Kuulkaapas — hän huutaakin kuusikosta. Tit, tit! kuuluu varottava viserrys ja sisii! piipittää hän. Joku tulee, kuka lieneekin; tikka lakkaa nakuttamasta ja viheltää — tys tys! — kyyhkyset lopettavat kuhertelun, orava painautuu runkoa vasten ja tekeytyy niin pieneksi kuin voi, ikäänkuin tahtoen uskotella olevansa kasvannainen punasenruskealla kaarnalla. Ja sii-sii! huutaa kerttu taas; kettu se ei ole, kenties haukka, tai mahdollisesti ihminen… Teeriemo sävähti — ihminen se on, ihminen kulkee läpi metsän; viserrys lakkaa joka pensaasta, säveleet ja huudot ilmasta ja latvoista, sipinä ja supina vaikenee mättäiltä ja viidakoista. Vavisten seisovat kaikki puut, lehdet ja havut värisevät; pikkulinnut ryömivät kauhuissaan lehdon pimeimpiin kätköihin, päästäjäiset ja metsähiiret lennättävät loukkoihinsa, ja liikkumattomina ovat kaikki maan matelijat. Kaikki on hiljaa, kaikki pitää henkeään ja kuuntelee vavistuksella — ihminen käy läpi metsän!
Nyt kuuluvat polulla hänen askeleensa — keveinä ja hiipien, mutta kyllin raskaina katkomaan kuivia oksia ja rapisuttamaan pudonneita lehtiä ja neulasia. Nyt lähenevät ne nopeasti — kyyhkynen lentää ylös, läpättäen siivillään yleisen lähdön merkiksi, ja toiset seuraavat kadoten kaikki puitten lomaan. Teeriemo on painava ja kömpelö ja hänen on vaikea saada ilmaa siipien alle; mutta se käy vähitellen, kun askeleet ovat aivan lähellä — hän nousee meluten ja vaivoin ja huutaa poikasilleen, hädissään änkyttäen: tu-tu-tul, tul! Pari seuraa häntä, toiset lentävät eri tahoille. Kat-katkat-sokaa! huutaa Teeriemo rak-rakkaat va-va-rokaa! Hän katselee tuskissaan ympärilleen, lentää sitten metsään ja piilottuu puolukanvarsiin.
Siellä hän istuu hyvän aikaa höyhentäkään liikauttamatta. Hän vaan kuuntelee tuskin uskaltaen hengittää. Yhä on kaikki hiljaista, askeleita ei enää kuulu, mutta vaara ei ole ohi vielä, sen kerttu kyllä olisi kertonut. Hän katsoo varovasti ympärilleen, mutta poikasiaan ei hän näe; pysyisivät nyt vaan piilossa uskaltamatta liian aikasin esille, ne eivät ole paljoa kokeneet.
Hänen siinä juuri miettiessään, kuulee hän äänen sysipohjalta — tukahutetun tuskaisen vihellyksen. Jokohan joku pikku elävistä? — — — Niin, ääni uudistuu, kaiketi joku pikkukukoista, niille ei maksa saarnata varovaisuutta! Hy-u, hy-y-u, kuuluu yhä uudelleen. Teeriemo hiipii edelleen ja pysähtyy kuuntelemaan. Hy-y-u! — silloin vastaa hän puoliääneen ja pelosta änkyttäen — tu-tu-len, ko-ko-kohta! sanoo hän ja vaeltaa risukon läpi. Vähitellen sentään, hän painautuu likelle maata, kurottaa kaulaansa tähystellen ympärilleen suurin silmin ja kaakattaa silloin tällöin vastaukseksi. Mutta sitten pysähtyy hän jälleen; on kovin omituista, väliin on kuin ei hän tuntisi ääntä; se on toisinaan hieman karhea, toisinaan liian terävä. Mutta täytyyhän sen olla teerikukon; ei ole toista metsän elävää, joka viheltäisi juuri niin, nuo merkilliset vivahdukset kai johtuvat pelosta. Kun hän on tämän saanut selville, lähtee hän taas liikkeelle vastaten selvemmin houkutukseen.
Kohta kuulee hän rapinaa risukosta, kai pari pienokaistakin kuultuaan vihellysmerkin on matkalla kokouspaikalle. Hän kääntyy sinne päin ja kurkottuu katsomaan, jaha, tuolla näkee hän pienen ruskeatäpläisen ruumiin ruohostossa, se on pikkukana, ja tuolla mustan loistavin syvänsinisin vivahduksin, hän on koko komea veripunaisine täplineen silmien yläpuolella, pienin pikkukukko, niin isänsä näkönen nokasta pyrstöön! Emo nyykäyttää niille ja kotkottaa, katsokaa! ja ne nyykäyttävät takasin ja kaikki kolme kämpivät hiljaa edelleen. Teeriemo on levollisempi nyt, vaara tuntuu olevan onnellisesti ohi, kohta on koko poikue taas kyllä koossa.
Silloin pamahtaa laukaus — ja toinen. — Vuoret antavat kaiun, kohaus käy läpi latvojen, ja sininen pilvi häilyy miilunpohjan yllä.
Teeriemo vaikenee heti, painautuu sammaleeseen niin alas kuin voi.
Piiloon, piiloon! huutaa hän puoliääneen lähimmille poikasille.
Mutta myöhään. Tuolla lentää yksi ylös — pienin kukko — ja tuolla pikkukana. — Molemmat kohoavat hiukan — silloin kajahtaa taas kaksi laukausta — ja ne putoavat maahan, raskaasti ja jäykästi kuin kivet.
Teeriemo on poissa suunniltaan ja on juuri itsekin nousemassa, hän ei voi ajatella selvää aatosta. Silloin kuulee hän uusia ääniä sysipohjan puolelta ja jää liikkumatonna makaamaan; kuuluu äänekästä naurua, ja pari kovaa ääntä puhelee ja huutaa. Ne lähenevät ensin, hän odottaa joka hetki tulevansa ilmi; silloin vetäytyvät ne jälleen pois, kuuluvat yhä heikommin ja haihtuvat lopulta metsän hiljaisuuteen.
Hän makaa kauan hiljaa, nyt ei hän enää usko hiljaisuuteenkaan. Hän on väsynyt ja alakuloinen, ei rasahdustakaan kuulu risukosta, kenties hän on yksin jälellä, ei maksa toivoa.
Mutta hetken kuluttua sukeltaa lyhyt ja arka viserrys esiin hiljaisuudesta. Si si — tänne vaan, tänne vaan! sanoo se; kerttu se kuusikosta kutsuu. Teeriemo herää kuin raskaasta unesta; nyt voi olla rauhallinen, tissutus ja tassutus alkaa yltympäriinsä, ruohokossa ja männynlatvoissa, kanervikossa ja pensaissa ja puolukanvarsistossa. Heinäsirkka virittää viulunsa, orava tirkistää hakojen keskeltä, maiskauttaa kerran ja tarttuu uuteen käpyyn, ja tikka tulee lentäen ja asettuu nakuttelemaan männynrunkoa.
Nyt ei viivy kauan kuin Teeriemo taas on kanervikossa sysipohjan vierellä. Mutta hänellä on vain kaksi poikasta luonaan; kuinka he houkuttelevatkaan, kotkottavat ja viheltävät, niin ovat ja pysyvät toiset poissa.
— Nyt kävi huonosti, sanoo orava. Otan osaa suruunne.
— Kiitos, kiitos, vastaa Teeriemo synkän näkösenä. Sitten katsoo hän poikasiin ankarana ja surullisena ja sanoo: mutta kuka vihelsi, oliko joku teistä, niin tunnustakaa vaan!
Poikaset vaikenevat, mutta orava vastaa:
— Nyt iskette kiveen, Teeriemo, sanoo hän. Ei mikään teeri viheltänyt. Sen teki ihminen. Minä näin kyllä kuinka hän oli piilossa tuon kuusen takana ja soukensi kuonoaan; näin myös kuinka pienokaisenne tulivat kanervikkoa pitkin ja olisin kernaasti varottanut heitä, mutta en tohtinut suoraan sanoen. Kukin itseään lähinnä kuten tiedätte, sanoo orava ryhtyen käpynsä kimppuun uudelleen.
— Raukat, kotkottaa Teeriemo itsekseen ja katsoo polulle ja Ihmiselle olisi ehkä sen katseen näkeminen ollut hyödyksi.
Palkintokilpailu.
Koivikkomäellä, tuolla vainioitten takana kilpailu pidettiin ja osaa saivat ottaa kaikki linnut, jotka halusivat näyttää lentotaitoaan.
Lähtöpaikkana oli pieni aukeama koivujen keskellä kummun laella. Sen toista sivua kulki aita ja keskellä oli heinälato.
Palkintotuomareina olivat varikset. Ei heille kukaan ollut tätä tointa antanut, väittivät toiset linnut, vaan olivat he itse ottaneet sen, ja koska heitä oli iso joukko, joka itsepintaisesti pysyi koossa, ei ollut hyvä ottaa tuota oikeutta heiltä pois.
Muutamia oli jo saapunut vihreälle ja aurinkoiselle juhlapaikalle; he istuivat koivunlatvoissa ja heinäsuovalla odotellen ja pakinoiden. Ja toisia tuli kaikilta tahoilta; jo kaukaa kuului heidän vaakkuva huutonsa. Toisiakin lintuja houkutteli melu paikalle, suuria ja pieniä, ja asettuivat ne kaikkialle puihin, pensaisiin ja maahankin. Kilpailu näytti lupaavalta.
Useampia oli jo ilmottautunut ja istuivat he jo valmiina puitten latvoissa, toiset vielä koettivat siipiensä kestävyyttä.
— Ihana ilma, sanoi kottarainen, joka istui aidanseipäässä katsojain joukossa.
— Paras mitä toivoa voi, vastasi leivoemo, mutta eikö herra Keltanokka aio ottaa osaa?
— Olen liian vanha, entäs te, rouva Leivo, — tehän olette keskellä visertävää nuoruutta?
— Olen puoliso ja äiti, ja minun kunnianhimoni on kääntynyt toisaalle, mutta mieheni on mukana.
— Vai niin. Siishän otatte osaa tavallanne. Toivotan menestystä!
— Kiitos. Minulla on todellakin toiveita. Jos minkäänlaista oikeutta on, niin pitäisi hänen saada ensi palkinto.
— En luota oikein varisten oikeamielisyyteen. No, mitäs se ensi palkinto tuo sitten?
—- Oh, hupsu mies kulki läpi ha'an koristeltuna kukilla ja köynnöksillä. Näistä putosi lakastunut koivunlehti, johon on sidottu lankasilmukka, kohta otti sen varis ja se nyt ripustetaan voittajan kaulaan. Mitätönhän se on, mutta se loistaa kuin kulta ja kunniahan on pääasia.
— Totta. Sehän on vertauskuva — ja hyvin kuvaakin loistonsa pian kuihtuvaa kunniaa. Entäs toinen palkinto?
— Kuollut nokkahiiri. Ainakin kunniallisesti, ehkä hieman omituisesti valittu.
— Näyttää olevan aiottu vain variksille. Kai sitten koko joukko kunnialla mainitaan?
— Arvattavasti. Mutta nyt kai aletaan.
He katsoivat heinäsuovaa kohti. Iso varis, puheenjohtaja, piti pienen avausvaakkunan ja sitten alettiin.
Muuan vanha varis alkoi kilpailun. Hän kohosi kurkkuaan karauttaen, lensi pienen matkan koivunlatvoja pitkin, kääntyi ja tuli samaa tietää takasin. Hän oli ennenkin kilpailuja alkanut; aina lentänyt saman matkan samaan yksitoikkoseen tahtiin siipiään heilauttaen; ja aina oli hänet kunnialla mainittu, ja siitä hän nytkin näytti olevan varma.
Esiintyi sitten nuoria variksia. He lentivät aivan samoin kuin ensimäinenkin.
— Vähäinen vaihtelu ei haittaisi, arveli kottarainen.
Mutta palkintotuomarit olivat tyytyväiset, ja kaikki varikset rähisivät ilosta.
Sitten tuli harakka. Hän lenteli sinne tänne, heilautti häntäänsä ja nauroi kuin olisi tehnyt pilaa koko hommasta. Mutta varikset kutsuivat häntä humoristiksi ja olivat tyytyväiset.
Sitten tuli muutamia pikkulintuja. Suotiitinen ja hippiäinen lentelivät nokkelasti puusta puuhun, koti- ja metsävarpunen hyppelivät maassa tasajalkaa, lennähtivät hiukan ja hyppäsivät taas. Varikset näyttivät ikävystyneiltä.
— Sangen sievää; näyttää olevan taipumuksia.
Enemmän eloa tuli, kun kuikka ampui esiin. Hänen siiveniskunsa muistuttivat varista, mutta olivat nopeammat ja voimakkaammat; ja hänen äänensä oli myös kirkuva, mutta koko joukon puhtaampi.
— Lentää liian korkealti ja nopeaan, sanoivat varikset; huutaa myös niin hurjasti. Muutenhan — ei hullumpaa.
Kuikka laskeutui järveä kohti ja katosi. Metsäkyyhkynen lensi esiin, sitten suokurppa, räkättirastas ja muita.
— Eivät lennä huonosti, sanoi kottarainen. Mutta todellista taiteilijaa emme ole vielä nähneet.
— Nyt saamme nähdä, vastasi leivo. Samassa kuului iloinen viserrys ja kuin maasta nousi leivonen ilmaan. Hän kohosi suoraan taivasta kohti, nopeasti ja taidolla, avasi sylinsä ja katsoi kohti aurinkoa — siivet värisivät kuin haavanlehdet ja koko ajan soitteli hän mitä mutkikkaimpia lirityksiä.
— Se tietää taitonsa, sanoi kottarainen ja tuijotti ilmaan.
Leivo nousi äkkiä ylemmäksi, yhä ylemmäksi aurinkoa kohti, pieneni pisteeksi ja katosi kokonaan. Mutta liverrys kuului, milloin tipahti yksinäinen kirkas sävel, milloin vieri pitkä liritys kuin kuperkeikassa alas tai tuli kuin kirkkaita helmiä kultalankaa pitkin.
Hetkisen tätä kesti, ääni vaikeni äkkiä — ja yks kaks tuli ilmasta alas kuin pieni kivi. Mutta sillä oli siivet — se pysähtyi aivan maahan tullessaan ja mättäällä istui leivonen antaen kuulua helisevän naurun.
Suosionosotukset olivat myrskyiset, pikkulinnut vikisivät, tikat nakuttivat puunrunkoja ja kyyhkyset räpistelivät siipiään.
Vain varikset vaikenivat.
— Mikä noille tuli? kuiskasi leivonen. — Ovatko ne sokeita ja kuuroja — vai voiko kenkään olla ihastumatta semmoisesta.
— Ihastua! kertasi kottarainen. Älkää puhuko variksista ja ihastuksesta samana päivänä, rouva Leivo. Mutta nyt on pääskysen vuoro. Hänpä on hieman terävämpi kuin teidän herra miehenne, mutta vain lennossa.
— Se on totta, mutta livertää hän ei osaa.
Pääsky heittäytyi korkean kiven kupuralta alas, ampui maata myöten ja nousi sitten ihanassa kaaressa korkeuteen ja liiteli siellä hetkisen. Milloin häilyi hän hetkisen paikallaan miellyttävästi heilauttaen siipiään; milloin hän sivuttain nuolen nopeudella ampui alas, siivet painuivat kylkiin, avautuivat taas ja rohkealla keikauksella nousi hän ylös. Kuin sorea ja soleva pursi suipoin siipipurjein, pyrstö peräsimenä liiteli hän avaruuksien ääretöntä merta; kuin terävä nuoli tuli hän viuhuen maata kohti — ja lenti kepeänä pallona ylös sinistä taivaanlakea kohti tehden lyyryn rohkean ja kauniin kaaren. Ja nyt ajoi hän suvenkorentoa pitkin koivujen latvoja, nyt sieppasi hän hyttysen lennosta. Ja sitten teki hän muutamia sukkelia käännähdyksiä, lensi alas ja tarttui kuin ohimennen kiven huipulle.
— Ihastuttavaa, ihastuttavaa, vihelsi kottarainen ja maiskautti kielellään. Toiset katsojat yhtyivät ja kuorossa huudettiin ihastusta.
Vain varikset olivat vaiti.
— Mikä niitä vaivaa? kuiskasi leivoemo. Eikö tämäkään ollut hyvää lentoa?
— Heidän mielipiteensä tulee vähitellen esille, vastasi kottarainen, pelkäänpä arvaavani sen.
Oli jälellä vain muutamia kilpailijoita. Urosmetso, kömpelö ja hidas, lento ei ollut hänen vahvin puolensa, hän olisi mieluummin kuusenlatvassa soitellut, sillä sitä hän osasi. Mutta variksista oli hänen lentonsa mainio, hänen ääntään eivät he ymmärtäneet.
Kissapöllökin oli uskaltanut esille keskellä päivää näyttämään pehmeätä, äänetöntä lentoaan. Varpushaukka liiteli esiin ja tornihaukka ampui kapein, pitkin siivin ja pyrstö levällään kuin viuhka.
Heistäkään eivät varikset välittäneet. Mutta ääntä saivat he, kun joku heidän joukostaan taas esiintyi.
Se oli keski-ikäinen naaras. Ei hän erikoisemmin lentänyt kuin muutkaan sukulaisensa, sama tahti ja sama tie koivun latvuksia pitkin. Eikä hänen äänelläänkään omaa kaikua ollut, kenties oli se sentään karheampi, hävyttömämpi ja itserakkaampi.
Mutta siltikin, tai juuri sen tähden, tervehti koko varisjoukko häntä ihastuksen melulla. Hänen ympärilleen kokoontui joukko kumartelevia ja imartelevia sukulaisia.
— Se oli lentoa! sanoi puheenjohtaja. Voimakasta, kunnon lentoa!
— Mutta kuinka vienoa ja viatonta samalla! sanoi sihteeri ja katsoi lentäjään himokkain silmin; sillä tämä oli komea neito, kiihottavan komea.
— Se oli kotoista, tuttua lentoa, arveli toinen. Säännöllistä ja sopivaa. Kaikki siiven-iskut ihan yhtä pitkät.
— Vanhaa, jaloa lentoa, lisäsi kolmas. Ei mitään tarpeettomia ja hulluja uutuuksia, ei odottamattomia käänteitä eikä oikullisia heittoja tai muuta käsittämätöntä.
Ja neljäs:
— Aivan niin kuin pitikin. Hänelle kuuluu ensi palkinto.
— Hänelle ensi palkinto! huusivat varikset asettuen uudelleen koivuihin ja heinäsuovalle ja ryhtyivät palkintojen jakoon.
Mutta kun varikset vaikenivat, alkoivat toiset linnut. Olihan huutava vääryys tapahtumassa. Ei tyydytä. Kuka tahansa voi sen ymmärtää, eikä siihen tarvittu erikoisia tietoja lentotaidon salaisuuksista, silmillään sen näki. Ja jos tuolle palkinto annetaan, niin eivät toiset ikinä enää ota kilpailuun osaa.
— Ei kukaan, pahus vieköön! vakuutti vihreävarpunen uskaltaen heinäsuovan seipääseen.
Mutta ikävintä oli, kun ei voitu olla yhtä mieltä vastaehdokkaasta. Pääskyset ehdottivat pääskystä, leivoset leivoa ja haukat omaa ehdokastaan. Jos he olisivat yhtyneet, niin olisi kai varisten täytynyt taipua.
Mutta heidän riidellessään katsoi kottarainen taivasta kohti ja vihelsi. Tuolla se tulee koivunlehden ottaja! huusi hän.
Kaikki nokat nousivat. Kyyhkyshaukka siellä purjehti kaukana maan yläpuolella. Hän liiteli leveitten siipien nojassa, sininen ilma näytti kantavan häntä, tyyneenä hän tuli ja ylpeänä kuin joku jumala.
Hän saapui kukkulan kohdalle, teki kierroksen, kohosi näkymättömiin, laskeutui taasen, pysähtyi liikkumattomaksi mustaksi pisaraksi sinitaivaalle.
Linnut tunsivat, että hänen terävät silmänsä vartioivat heitä. Varikset alkoivat äristä, jotkut pikkulinnut hädissään piipittivät, mutta kukaan ei liikkunut.
Silloin irtautui pisara — putosi nopeasti maata kohti ja heilauksella oli se korkeimman koivun tuuheassa latvassa.
Siellä istui tuo pelätty tulokas tuimana ja ääneti. Neulanterävät koukkuiset kynnet kouristivat paksua oksaa, suuret pyöreät silmät tuijottivat suoraan eteenpäin kuin rypistyneiden silmäkulmain takaa, ja lyhyt, voimakas koukkunokka oli painunut rinnan paksuun viiruiseen höyhenverhoon.
Hiljaisuutta kesti kotvan. Sitten kokosi kottarainen rohkeutensa ja korotti äänensä.
— Siinä on ensi palkinnon ottaja, sanoi hän. Ei kukaan voi kilpailla hänen kanssaan lentämisen taidossa.
— Hän on nopein avaruuden alla, myönsi pääskynen.
— Ei kukaan lennä korkeammalle, lisäsi leivo. Hän on ryöväri ja raakalainen, mutta se ei muuta asiaa. Hän lentää kaikista kauneimmin. Hänelle kuuluu koivunlehti.
— Hänelle kuuluu koivunlehti! kertasivat monet äänet, hienot ja karheat.
Varikset pitivät melua, ei ollut helppo kuulla mitä he puhuivat. Enemmistö kyllä piti kiinni varisneitosesta, mutta toiset tuntuivat kallistuvan kyyhkyshaukan puolelle.
Ja lopuksi lensi muuan tämän luo, sopivan välimatkan päähän tietysti, ja kysyi, oliko tämä ottanut osaa kilpailuun — siinä tapauksessa…
Varis oli näet nuori naaras, joka itsekin oli lentänyt ja kadehti tuota ihailtua.
Turha vaiva.
Kyyhkyshaukka kiitti kunniasta: — En kilpaile varisten kanssa, sanoi hän. En myönnä teidän kykenevän arvostelemaan minua ja lentoani. En myöskään välitä palkinnoistanne. Elävä kana tai jänis olisi toista. Lakastunut lehti ja hiirenraato, mitä roskaa se on.
Hän lennähti ylös sysäten siivellään variksen alas, kohosi ja katosi.
Nyt voittivat varikset. He antoivat koivunlehden tuolle keski-ikäiselle immelle, kunnialausuntoja nuorille variksille ja nokkahiiren nielasi vanhus, joka oli kilpailun alkanut; ei hän kenenkään mielestä ollut sitä ansainnut, mutta eihän hänelle ijän kaiken voitu kunnialausuntoakaan antaa.
Palkintoja jaettaessa lentivät pikku-linnut aidalle, toiset lentelivät mutisten ympäriinsä.
— Tämä on hävytöntä, sanoi kottarainen.
— Olisivat nyt voineet sinut kunnialla mainita, sanoi leivoemo ukolleen.
— Olen mieluummin ilman, vastasi tämä. Kunnian käsite on minulla ja heillä erilainen.
Vanha varismuori kuuli mutinan ja lensi sinne.
— Älkää nyt mukisko, pakisi hän. Piti lentää paraiten, ei ollut kysymystä kauneimmasta tai nopeimmasta, eikä laulun lirityksistä.
— No, mutta millainen on sitten paras lento? kysyi pääsky.
— Luonnollisesti variksen lento, vastasi varismuori. Opetelkaa nyt sitä ensi kerraksi, niin kyllä tekin voitte saada palkinnon. —
Mutta ensi kerralla saivat varikset lentää yksin, eikä kukaan taiteilijalintu heidän kilpailuihinsa enää osaa ota.