HJ. SÖDERBERG
Tappaminen.
Kirjotettu on: älä tapa.
Tosin tiedämme, että tappaminen joskus on välttämätön. Mutta kenties on jotain kuitenkin tuossa vanhassa käskyssä. Huolimatta siitä tomukerroksesta, jonka olemassaolon alituinen sotatila on vuosien vieriessä levittänyt omalletunnolleni, tapahtuu joskus vieläkin, että tunnen väristyksiä muistellessani muutamia tekemiäni murhia. Kaikkia en muista. Jotkut olivat välttämättömiä, enkä niitä kadukaan.
Mutta niiden joukossa, jotka olen tappanut ilkeydestä tai oikusta, muistan ennen muita pienen linnun, hämähäkin ja ketun.
* * * * *
Useimmat lapset ovat ilkeitä. Ollessani lapsi seurustelin jonkun aikaa pojan kanssa, joka oli vielä ilkeämpi kuin minä. Hän opetti minut ampumaan kumminauhapyssyllä. Kesäluvalla menimme joka päivä pyssyinemme metsään; emmekä voineet nähdä pikkulintua oksalla visertelemässä heti panematta kiveä pyssyyn ja ampumatta. Emme osanneet juuri koskaan. Linnut kuten muutkin eläimet ovat oppineet olemaan varuillaan ihmisen suhteen, ja me ennätimme tuskin tähdätä, kun lintu jo katosi pisteenä taivaan sineen. Tämä ainanen huono onni teki meidät yhä ilkeämmiksi, niin että lopulta pidimme kunnia-asiana tappaa jonkun pienen lintusen millä tavalla tahansa.
Niin siten eräänä päivänä tapasimmekin puutarhan pensaassa linnunpoikasen, joka ei vielä ollut opetellut lentämään, vaan hyppeli oksalta oksalle. Hetkeäkään ajattelematta hiivimme niin lähelle kuin mahdollista ja ammuimme. Linnunpoika putosi maahan, mutta se ei ollut oikein kuollut. Se makasi ruohossa nokka ammollaan, ja pieni kieli liikkui kidassa. Silmätkin elivät. Me seisoimme neuvottomina, punasina häpeästä, ja katselimme toisiamme. Mitä tekisimme? Tappaisimmeko sen? Ja sitten, mitä tekisimme kuolleella pikkulinnulla?
"Se kyllä kohta kuolee itsestään", sanoi toverini.
"Niin", vastasin minä, — "ei se voi kauan elää."
Tunsimme, ettemme kumpikaan uskaltaneet koskea siihen.
Päivä ei ollut mennyt pilveen, ja linnut lauloivat yhä puissa. Mutta me hiivimme pois katsomatta toisiimme, emmekä koskaan enää leikkineet siinä osassa puutarhaa.
* * * * *
Miksi tapoin hämähäkin? Se ei tapahtunut ilkeydestä, vaan vaistomaisesti, se kun säikäytti minua.
Olin Hampurissa. Istuin yksin hotellihuoneessani lukien. Sähkövalo lankesi valkeana ja kylmänä kirjani valkeille lehdille. Olin sytyttänyt kaikki hehkulamput. Kaikki oli hiljaa ympärilläni, ei kuulunut muuta kuin kellon tiksutus uunin reunustalla ja kirjanlehden kahaus kääntäissäni. Ilta oli syksysumuinen; kaupungin kaikki epäterveelliset höyryt tunkeutuivat huoneeseen ja myrkyttivät mielialani. Silloin tällöin heitin katseen kirjastani akkunan kautta ulos; kuollut ja tyhjä Alstern sumussa. Lombardsillan kaasut…
Äkkiä tunsin jotain liikkuvan kädelläni. Iso hämähäkki, karvanen ja lihava, ryömi käteni yli kirjalle. Nähdessään herättäneensä huomioni alkoi se juosta. Kalpeana kauhusta hyppäsin ylös heittäen kirjan kauas. Mutta hämähäkki oli jo ennättänyt juosta säärtäni pitkin lattialle; keränä se nyt vieri yli huoneen nopeasti kuin olisi ollut tuli takakoivissa. Minun täytyi tappaa se; tuntui kuin tarvitsisin hätäpuolustusta. Otin kirjan ja heitin sillä hämähäkin murskaksi.
Eikö vanha taika kiellä hämähäkkiä tappamasta?
En uskaltanut koskea kirjaan. En ole sitä sittemmin lukenut.
Minun täytyi nähdä joku ihminen… Menin ovelle ja soitin tarjoilijaa.
Kun hän tuli tuijotin häneen hämmästyneenä, kunnes sain keksineeksi:
"Hankkikaa minulle vähän whiskyä."
* * * * *
Ketun tapoin, koska oli pyssy kädessäni, kun sen tapasin. Se tuntui niin itsestään selvältä.
Oli talvi. Joka päivä satoi lunta ja joka päivä menin metsään mukanani vanha huono pyssy ja musta villakoira, nimeltä Kustaa. En metsästänyt. Joskus ammuin tähdäten kuusenkäpyihin joutessani ja Kustaan huviksi, joka laukauksesta ihastuneena hyppeli haukkuen. Se ei pelännyt, sillä se ei ollut oppinut tietämään, että pyssy on murha-ase.
Eräänä päivänä hämärissä tapasin pienen ketun. Se oli ollut asioilla kylällä ja tuli juuri kotiapäin kanapahanen hampaissa. Olin katajan takana ja se juoksi aivan läheltäni. Tähtäsin ja ammuin. Miksi? Niin on tapa.
Kettu juoksi vielä muutamia askeleita niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Sitten pysähtyi se äkkiä kuin olisi hämmästynyt ja laski kanan. Ja heikosti, tuskaisesti äännähtäen oikasihe se hangelle ja kuoli. Kustaa, tuo musta villakoira, joka vielä oli miltei pentu, ryntäsi esiin hurjana ihastuksesta ja ilosimmin haukahdellen näykäsi kettua leikkisästi korvasta. Mutta kohta ymmärsi se, että vieras eläin oli kuollut. Kuvaamattoman arka ja neuvoton katse tuli sen mustiin loistaviin silmiin. Lopuksi hiipi se häntä alhaalla minuun kiinni ja ulisi hiljaa.
Jätin ketun siihen ja menin kotiin, sillä minua paleli.
Seuraavana päivänä kuljin samaa polkua, sillä se oli mielitieni. Kuljin hiljaa vihellellen enkä ajatellut eilisiä. Äkkiä säpsähdin ja pysähdyin: maassa makasi jalkaini edessä kuollut kettu. Varikset olivat repineet sen silmää, joka nyt veristi.
Seisoin hetken ja tarkastelin kettua kuunnellen samalla, kuinka tuuli kitkutti kahta puunoksaa vastakkain.
"Elävä kettu on kauniimpi kuin kuollut", sanoin itselleni.
Ja sittemmin kuljin toisia teitä.
Huolia.
Upsala-novelli 1890-luvulta,
Lokakuun loppupäivinä oli odottamatta tullut talvi.
Paul kuljeskeli kirkkomaalla kädet taskuissa ja ohut kesätakki leukaan saakka napissa. Routainen käytävä oli kuihtuneitten lehtien peittämä ja nämät rapisivat jalkain alla; pilvet, joita myrsky koko päivän oli ajellut, alkoivat liukua hiljasemmin hämärissä, ajelehtivat verkalleen painavana, mustana joukkona puitten latvuksien yllä, kovin piirtein näkyen taivaan kylmää sineä vasten. Hautakappelissa oli valoa ja tuo lämmin, keltainen hohde oli omituisena vastakohtana lännen himmeää valaistusta vasten, joka häämöitti lehdettömäin puitten takaa. Paulia paleli kovin. Hän oli lähtenyt huoneestaan kävelemään lämpimikseen. Kylmä oli äkkiä tullut eikä hänellä ollut, millä puita ostaa, ei edes millä päästä kahvilaan lämmittelemään. Ja vielä voi kulua monta päivää ennenkuin hänellä oli odotettavissakaan rahoja; mutta oli epävarmaa, voiko hän ollenkaan odottaa. Tutkinnot viipyivät, hänen suojelijansa alkoivat väsyä.
Ei näkynyt kävelijöitä puistossa, pysyttiin sisällä, kun ei mikään pakottanut ulos lähtemään. Köyhä eukko vain poimiskeli risuja Karoliinanpuistossa. Tämä kokosi syysmyrskyjen satoa; kumarassa hän kulki ja näytti hyvin, hyvin väsyneeltä. Kapeana ja ohkasena pistihe nenä esiin huivin alta pilkistäväin hiusten välitse. Hän ojensi selkänsä hetkeksi ja veti muutamia huohottavia henkäyksiä nojautuen puuta vasten. Sitten painui hän kokoon taas ja katosi kantamuksineen puitten taa.
Paul kadehti tuota: Eihän hänen juuri sopinut koota risuja puistosta.
… Ei, jalkoja ei hän saanut lämpimiksi. Puolijuoksua tuli hän kotiin.
Linnakadulla hän pysähtyi ja katsoi kummastuneena ympärilleen — — — lunta! Suuria hiuteita tanssi alas, keveinä ja pehmeinä tarttuen hänen silmäripsiinsä, laskeutuen hänen kaulukselleen, ja maa alkoi käydä valkeaksi.
— Kaunis, valkea lumi, kuiskasi Paul itsekseen. Hän ajatteli niitä kertoja, jolloin hän lapsena oli ensi lumesta ihastunut. Silloin ei häneltä mitään puuttunut.
… Portaat narisivat ja hän tunsi rotan juoksevan jalkansa yli kulkiessaan läpi ullakon.
… Hän sytytti lampun; otti tutkintokirjan ja yritti lukea. Silmät kiitivät yli sivujen, ajatukset jäivät jälkeen. Hän kääriytyi saaliin ja otti esille kevyempää lukemista. Neljänneksen se kiinnitti, ei kauempaa; silloin sytytti hän paperossin ja heittäytyi sohvalle.
Hänen täytyi hankkia rahaa ja ajatellen tavallista keinoa tarkasteli hän huonetta; voisiko noista jotain saada? Seinillä oli joitain piirroksia, taiteilijalta saatuja, pari etsausta, muutamia viuhkoja ja muuta kiinalaista, kaikki arvotonta. Pään alla oli hänellä kaunis samettityyny, sisaren koruompeluin somistama; siitä kai voisi saada. Mutta olihan hänellä vielä kello. Hän heitti paperossin pois. Ei maistunut kylmässä ja nälässä. Kello läheni 8.
Jos sammuttaisi lampun ja sytyttäisi lyhdyn. Hänellä oli katossa kaunis paperilyhty, joka muistutti keskiaikaista luostarilamppua. Halpaa romantiikkaa.
Hän sytytti sen, mutta sammutti samassa. Tyhmyyksiä! — Nyt oli hän pimeässä.
… Myrsky oli yltynyt. Lumi tuiskusi akkunaa vasten tarttuen siihen suurina levyinä, jotka sulivat vähitellen jättäen märkiä juovia jälkeensä. Väliin vihelsi tuuli nurkissa pitkän valittavan vihellyksen, joka turhaan koetti pysyä samassa säveleessä, ja joskus jysähti seinä ja akkuna helähti kuin tuskassa.
Ja kirkonkellot soivat, kuten tavallisesti. Oli kai hautajaiset — — — kuten tavallisesti.
Tunnit kuluivat… ja kuluivat.
Paul koetti nukkua ja hänen onnistui lopuksi vaipua jonkummoiseen uneen. Säveleet tunkivat ajatusten tilalle tyhjiin aivoihin: pyhiinvaeltajain kuoro Tannhäuserista ja kuningasten tulo Kauniista Helenasta…
Ja haaveita sukelsi esiin sekottuen muistoihin.
Tuntui kuin olisi kesä ja leikkuuaika parhaillaan; aurinko laskeusi länteen ja loisti lämpimänä tielle, joka juuri oli sateesta kuivunut. Hän kulki apilatuoksuisella niityllä, joka odotti toista korjuuta; hän oikasi yli peltojen, joille kuhilaat heittivät pitkiä varjoja ilta-auringossa. Ja seurana oli hänellä pieni vaaleakiharainen poika, joka uteliain sinisilmin seurasi kaikkea ja kyseli kaikemmoista, mihin ei voinut vastata, ja huvitteli kutsumalla Paulia sedäksi. Se kuului hauskalta ja Paul antoi sen tapahtua.
… Ojavierellä istui miehiä ja naisia syöden illallistaan: kaljaa leipää. Paul kääntyi hikeä pyyhkivään mieheen ja kysyi tietä: Tämä osotti oikotien seuraten pienen matkaa mukana.
Ja he kulkivat ha'an läpi, jossa pieni paljasjalkainen tyttö paimensi lehmiä. Ja kuusen latvojen yllä oli kuu idän taivaalla, suurena, sumuisena, siniharmaana… ei, ei kuu, se on niin kylmä — — —
Paul kohottautui. Oliko hän nähnyt unta? Hän otti uuden paperossin ja heitti sen pois vedettyään pari savua. Ja tunnit kuluivat — —
… Ohut tytön ääni lauloi alakerrassa "Pikku nokikolaria", ja käkikello kukkui yhdeksän kertaa… illallisaika.
Nyt oli todella nälkä. Hän kaiveli laatikoitaan kunnes löysi pussillisen korppuja. Olihan se jotain. Syötyään ne tupakoi hän ja koetti olla kylläinen. Sytytti lampun ja yritteli jotain, mutta jäikin istumaan käsivarret ristissä.
Epäonnistunut kirja tuo, jota hän oli lukenut. Pari paikkaa etenkin oli noloa; kenties sopimattomuuksien esitys taiteessa vaati kypsyneempää kykyä kuin mikään muu. Tarvittiin taitoa semmoisiin aiheisiin puututtaessa…
Asuisipa lähellä joku, jolta saisi muutamia kruunuja.
… Tuollaiset paikat olivat vaikeita sivuuttaa; sekä kirjailija että yleisö tiesivät, mistä oli kysymys, tekotavasta se riippui. Ranskalaisia ei kyllin voinut tutkia sillä alalla…
Jos kääntyisi emännän puoleen? "Tilapäinen pula…"
… Häikäilemätön saisi tuommoinen epämoralinen paikka kernaasti olla, mutta ei poikamainen. Sen täytyi vaikuttaa varmasti, tietoisesti…
Paul hätkähti. Ovelle kolkutettiin, hiljaa ja kainosti.
Ei hänen haluttanut vieraita vastaan ottaa; ei ollut kotona. Mutta jos olisi… Lyötiin kovemmin. — Sisään!
Paul tuijotti tulijaan. Laiha honkelo, kasvot pitkähköt, hieman lammasmaiset, silmissä viekas ilme.
Hän pisti oikean jalan varovasti sisään. Veti sitten toisen jälessä.
Perhana — Paul hieroi silmiään — Housu-Jansson…
Hetkisen hiljaisuus.
— Vanhoja vaatteitako?
Paul esitti kysymyksensä hyvin välinpitämättömällä äänellä ja hän voi juuri ja juuri säilyttää unisen ja vihasen ilmeen.
— Niin — hän kiemurteli lakki kädessä — olisikohan kandidaatilla vanhoja joutavia housuja?
— Niin no — joutavia ne eivät oikeastaan ole — Paul otti parin esille.
Housu-Janssonin viekas ilme välähti osottaen että hän oli käsittänyt aseman. Hän tutki housuja lampun valossa vetäen varjostimen sivuun paremmin nähdäkseen. Olivat vähän kuluneet sivuista ja takaa kiiltävät, muutoin mukiin menevät.
Hän oli koko ajan seisonut sikarinpätkä peukalon ja etusormen välissä. Nyt soukisti hän huulensa, pisti sikarin suuhun ja veti pitkän, nauttivan savun. Tulta tuntui hänellä vielä olevan.
— 1:50 sanoo hän vihdoin lakoonisesti.
— Mitä?
— 1:50 kertasi Housu-Jansson.
Paul käveli edestakaisin. Hän tahtoi päästä miehestä ja sikarista mitä pikemmin. Hän suostui.
Housu-Jansson käänsi housut sanomalehteen, kaivoi lantteja taskustaan ja meni.
— Hyvästi, maisteri!
— Hyvästi, herra — herra Jansson.
Hän oli sanoa Housu-Jansson. Paul punnitsi puoltatoistakruunustansa. Ei se puihin riittänyt, mutta hauskan illan voi saada.
Hän oli syönyt ja meni Taddikseen, mihin ystäviä aina kokoontui. Lunta ei enää satanut. Ilma oli kirkas ja kylmä, kadut loistivat valkeina.
… Paul astui sisään, lyöttäytyi seuraan, sai kahvia ja sikareja. Viiden minuutin kuluttua oli hän keskellä keskustelua sopimattoman esityksestä taiteessa.
… Hänellä ei ollut huolia kun hän sinä iltana levolle meni.