OSCAR LEVERTIN
Kunnian miehiä.
On lauantai-ilta ja höyryvene kiitää saaristoa kohti. — Siinä ovat matkustajat vilkkaassa liikkeessä, tungetaan toisiaan ja hikoillaan, sillä päivä on lämmin ja kaunis, ja ilma semmoinen, että pinttyneinkin tukholmalainen, joka suorastaan on rakastunut käytäviin ja katuojiin, vetää helpotuksen huokauksen, kun saa kääntää selkänsä rakkaalle kotokaupungilleen ja jättää sen helteiset kadut, varjottomat torit ja asfalttihajuisen ilman oman onnensa nojaan.
Päättäväisesti heittää hän viittansa käsivarrelle, nousee reippaasti laivaan ja on sydämmessään tyytyväinen, kun voi lähteä tervehdykselle jonkun luo, joka on ollut "kyllin hupsu vuokratakseen kesä-asunnon." Mutta hänen ystävänsä, jotka koko viikon ovat konttori- tai myymäpöytäänsä sidotut aina k:lo kuuteen saakka iltapäivin, tempautuvat tämmöisinä päivinä puolelta päivää irti ja lähtevät koreineen, lainakirjastokirjoineen ja huolellisesti toimitetuin asioin perheittensä keskuuteen viettämään maaelämän autuutta sunnuntai-iltaan saakka, jolloin autuus loppuu, sillä maanantaina alkaa harmaa työviikko.
Vene on siis väkeä täynnä. Keulassa soittelee joku renttuinen soittoniekka sitraa lomalle lähteville herrasmiehille. Välikannella nukkuu kotiinmatkustavia talonpoikia, ja tupakkahytissä savuttelee täysin voimin joukko politiikkaa puhuvia, yhteiskuntaa parantavia tukkukauppiaita, kunink. majesteetin ja kruunun uskollisten virkamiesten välttämättömät salkut polvilla ja kakkulat nenällä tarkastellessa ohipurjehtivia aluksia.
Taajin joukko on kumminkin peräkannen aurinkokaton alla, jossa ostoksilla olleet rouvat istuvat; he istuvat siellä kesähattuineen ja puolisormikkaineen, lörpöttelevät ja kaikessa hiljaisuudessa kadehtivat ystävättäriensä pukuja.
Ja höyry kulkee edelleen koneen tukuttaessa, ja kevyitä kierteitä kiemurtelee savutorvesta, edelleen ohi vihreitten saarien ja metsäisten niemien, joista pilkottaa kesäasuntoja, ja ohi kaljujen kallioitten, joilla näkyy uimajoukkoja, kasvia tutkivia poikia ja huvittelevia seurueita.
Höyryvene kiitää edelleen pysähtyen vain silloin tällöin laiturin ääreen, jonka penkillä vanha virkamies märehtii lehteään, keittäjätär kädet puuskassa odottaa lihakoria, ja pitkä ylioppilasrojo, jonka oikeastaan pitäisi opettaa poikanahjusta, ottaa itse oppia parilta kesäpukuiselta neidiltä. Ja ennenkuin kone uudelleen ehtii käyntiin, saavat matkustajat kuulla, mitä äidillä on sanomista ruuhessa istuvalle Kallelle ja mitä Kalle vastaa, ja sitten lähdetään.
Muutoin tavallisesti tyhjässä ruokasalongissa istuu kaksi herraa juttelemassa edessään pöydällä kahvikupit ja liköörilasit. He ovat juuri syöneet ja huolellisesti tyhjennetyt pullot, joita tarjoilijaneiti korjaa pois, ovat jättäneet punertavan hohteen herrain kasvoille, joita sikarien sinisenharmaa sauhu kiertelee.
Nuorempi heistä on keski-ikäinen mies, hänen asentonsa on jäykkä ja hänen kasvonsa liikkumattomat. Hänen olentonsa teeskennellyn vakavaa arvokkuutta lisää musta pitkä takki, jonka kaikki napit ovat huolellisesti kiinnitetyt. Kasvojen kuolonkalpeus muistuttaa kipsinaamaria ja pitkät vaaleat viikset kätkevät hänen huuliensa hermostuneet värähdykset, jotka tuovat mieleen vanhan sananlaskun tyyneestä vedestä ja suurista kaloista antaen aavistaa tuon kiillotetun rinnuksen alla liikkuvan kuohuvampia intohimoja kuin ensi silmäyksellä luuleekaan.
Toinen lojuu huolimattomassa asennossa sohvalla. Hänellä on jokapäiväiset, raa'an metsäpeikon kasvot, punaset pöhöiset posket, kähnäinen nenä, punanen poskiparta ja punaset viikset, joitten alta näkyy turpeat huulet, paksut kuin mulatilla.
Herrain keskustelu on liikkunut siellä täällä, on puhuttu Anderssonnista ja Petterssonnista, ja jäykkä herra on koko ajan vastaillut arvokkaan lyhyesti toverinsa törkeähkön sanarikkaisiin jutteluihin. Nyt herkenee keskustelu. Päivällisen painostava velttous on tullut ja kuuluu vain astiain kolina viereisestä keittiöstä.
Punakampi alkaa taas puheen täyttäen lasit:
— Vai niin, paroni on niin vain voinut jättää maanviljelyksensä.
— Niin, mikäs auttoi, herra majuri. Oli tärkeitä asioita Tukholmassa ja kun kerran olin siellä, lähdin vähän tuulettumaan.
— Tietysti. Mitäpä siitä. Vanha tila kyllä hoitaa itsensä, sanoi ystäväni Ulf eläessään kapteeninpuustellistaan, ha… ha… ha… — Mutta suokaa minun kysyä, miten pikku rouvanne jaksaa. On monta herran vuotta sitten kuin näin hänet.
— Kiitos! Hyvin hän voi. Hiukan hermostunuthan hän on, mutta muuten voimissaan. Entäs teidän?
— Kiitos vaan! On kylpemässä tänä kesänä.
Taaskin väliaika. Paroni tuijottaa tylsästi eteensä; höyryvene viheltää, ja majuri Hjelm katsottuaan akkunasta ulos huudahtaa:
— No mutta sieluni autuuden kautta, tuollahan on Björkvikin laituri.
Niin kuluu aika hauskassa seurassa. Mutta tämähän on viimeinen laituri.
Herra jumala, meillähän on sama matkan määrä?
Majurin sanoessa tätä tavallisella korahtavalla äänellään olivat paronin kasvot käyneet jos mahdollista entistään kalpeammiksi ja hänen suupielensä värähtelivät kiivaasti.
— Niin kai, änkytti hän painaen pitkät kyntensä käsien velttoon lihaan, niin, niin, minä menen vieraisiin.
Huomatessaan paronin hämmennyksen katsahti majuri ällistyneenä häneen, pyörähti sitten hyräillen, kuten olisi saanut arvotuksen selväksi, vaikeni ja alkoi vetää ylleen sinistä päällystakkiaan aina väliin salavihkaa heittäen silmäyksen paroniin, joka nolona käännähteli ja oli järjestävinään kaulaliinaansa peilin edessä.
Sitten menivät herrat kannelle ja nousivat vaihtamatta sanaakaan laiturille. Paroni kohautti hattuaan päästäkseen pian lähtemään, mutta majuri tarttui hänen käteensä, puristi sitä lämpimästi ja toivoi, että pian tavattaisi.
Paroni nyökäytti päätään puristaen hampaansa yhteen ja lähti puolijuoksussa mäkeä ylös. Vihreän puutarhaportin luona odotti häntä nainen ja viisivuotias poika.
Nainen oli pitkä ja hänellä oli pitkät väsähtäneet kasvot, ruskeissa silmissä kostea kiilto ja huulilla puoliksi ärsyttävä hymy. Poika oli huomattavasti paronin näköinen. —
Majuri ei pitänyt kiirettä. Askel askeleelta kulki hän hyräillen ja tuumaili:
Vai niin, paroni siis on tuo herra, josta pikku Edla puhui, hänkin siis…
* * * * *
Kolmaskin henkilö oli noussut laiturille, vanha eläkkeellä oleva revisori, joka tuli tervehtimään kunnon ystäväänsä, entistä tehtailijaa, joka tyttärineen asui kesällä kalastajamajassa.
Kahden elivät he siinä — isä ja tytär — hiljaa itsekseen, kuten olivat eläneet aina siitä saakka, kuin tytön äiti oli kuollut. Sivussa he elivät eikä mikään erikoinen tapaus häirinnyt heidän rauhaansa. Hiljainen päivä toisensa jälkeen liitti tunnin tuntiin, ja illat tulivat ja aamut tulivat viikkojen vieriessä ilman että kumpikaan toivoi pois tästä yksitoikkosesta levosta.
He viihtyivät kumpikin, vanha mies oli väsynyt kulutettuaan voimansa lakkaamattomassa hyörinässä vuodet umpeensa. Surut ja taudit olivat osansa lisänneet murtaen hänen miehuutensa voiman ja nyt oli hän ukko, joka parhaiten viihtyi toimettomassa levossa. Tuntikausia voi hän istua laiturilla onki kädessä katsoen vuoroon saappaittensa kärkiä ja salakkain vilkasta kutua. Kuin rukousnauhan helmet kuluivat hänen päivänsä toisensa kaltasina; hän söi aamiaista ja lepäsi; kalasti, söi päivällistä ja lepäsi, söi illallista ja meni levolle herätäkseen jatkamaan samalla tavalla. —
Ei tyttökään kaivannut pois — ei ainakaan arkioloissa. Yksinäisyyteen oli hän tottunut pienestä pitäin. Hän oli nyt kuudentoista ikäinen ja niin kauas kuin hän taapäin muisti oli hän istunut yksin, aina yksin jossain nurkassa. Hän ei ollut koskaan käynyt koulua. Pienet tietonsa oli hän saanut yksityisillä opetustunneilla, sillä hänen isänsä ei ollut koskaan laskenut häntä luotaan. Kaikella tavoin oli isä häntä koettanut palvella. Hän oli tuutinut ja myöhemmin jutteluttanut hänet uneen, ollut hänen uskollinen leikkitoverinsa, jolle olisi saanut tehdä mitä tahansa, mutta tyttö ei koskaan ollut osannut olla vallaton.
Nyt oli hän käynyt rippikoulunsa, mutta vaikea oli pitää häntä täysikasvuisena.
Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen kasvonsa lapsekkaat, kokemattomat, niin että olisi tehnyt mieli hyväillä häntä kuin lasta, mutta samalla oli niissä jotain sairaloista, joka pani puhumaan ja liikkumaan hiljaa, kun näki hänen istuvan katsomassa kaukaisuuteen sielukkailla, kysyvillä silmillään. Kun häntä puhutteli, sai pehmeällä äänellä lausutun, lapsekkaan vastauksen, niin että teki mieli hymyilemään, mutta silloin katsoi hän niin kysyvästi ja silmät alkoivat kyyneltyä. Hänen erityisen tunteellinen mielensä ei voinut käsittää, että oli mitään naurettavaa siinä että värisevät lapsenhuulet lausuivat isältä opituita vanhanaikuisia mielipiteitä ja sanakäänteitä.
Hänen huoneensa oli hänen mailmansa, siinä oli hän uneksinut ja miettinyt; vähistä lukemistaan ja pienistä kokemuksistaan oli hän saanut elämästä omituisen käsityksen, joka muistutti sitä mielikuvaa, minkä matkailija tekee edessään olevasta sumun peittämästä maisemasta.
Kun hän sentähden lähti unelmien retkille mielikuvituksensa heikoilla siivillä, jotka kokemattomina räpistelivät, niin tuli hän sangen pian takasin todellisuuteen ja oli tyytyväinen istuessaan sohvan nurkassaan talouskirja edessään ompelupöydällä. Vain harvoin, kun veri kiihkeämpänä virtaili hänen suonissaan, tunsi hän voimakkaampaa kaihoa pois elämänsä kiusaavasta yksitoikkoisuudesta ja antoi ajatustensa lentää rohkeammin. Mutta pian silloinkin kuvitelmien loistava onnela raukesi ja väsyneenä antoi hän unelmien tuudittaa itsensä sadun höyhensaarten rauhaisaan satamaan. —
Näitten kahden luo oli revisori tullut, ja tämä pieni tapaus oli muuttanut iltapäivän koko juhlalliseksi. Nyt istuivat ukot tehtailijan huoneessa pelaten whistiä, silloin tällöin maistellen totilaseistaan, mutta Ada istui keinulaudalla akkunan ulkopuolella.
Oli heinäkuun ihana ilta, jolloin tuhansia tuoksuja nousee hurmaten metsistä, mailta ja vesiltä, jolloin punertavia hattaroita purjehtii hiljalleen sinitaivaalla ja huvipursia kuin uivia joutsenia valkopurjein liitelee hiljaisen tuulen karehittamaa vedenpintaa pitkin. Lämpösesti löyhyttelee illan tuuli, aurinko on laskenut, mutta taivaanranta hehkuu vielä kullanpunasena, kaislat huojuvat hiljalleen ja laineet loiskahtelevat rauhaisasti laituria vasten.
Ada on antanut työnsä vaipua polville, hän on herkällä mielellä ja hänen silmänsä katsovat uneksien kauas merelle.
Ukkojen puhelu kuuluu hänen korviinsa, hän kuuntelee ensin hajamielisenä koneellisesti, mutta sitten tarkkaavaisena joka tavuuta.
Reviisori alkoi:
— Näin majori Hjelmin ja jonkun toisen hienon herran laiturilla.
— Vai niin! Silloin oli toinen paroni Stjernklo, luulemma.
.— Todellakin, aivan oikein! Sehän se olikin, vaikken heti tuntenut. Stjernklo, suuri maatilanomistaja ja valtiopäivämies — … Ruutu valttia. Nyt saan minä sormilleni, veli on antanut minulle aikamoiset lehdet.
Väliaika. Kortit vain kahahtelevat. Sitten alkaa taasen revisori:
— Mitä ne tuommoiset suurelävät täällä tekevät?
— Suurelävät todellakin! Siistiä poikia kummatkin! Hamejuttuja, tietysti!
— Mitä veli Jonsson sanookaan, nais-asioita, mutta nehän ovat kummatkin naimisissa.
— Naimisissa, herra paratkoon! Mutta ei ne niin käyttäydy kuin olisivat. Höyryveneen kapteeni on minulle kertonut.
— Niin, mitä majuriin tulee niin… hän on kyllä aina ollut sika kunniamerkeistä ja komeudesta huolimatta, mutta tuo toinen, paroni, valtiopäivämies, äh, ei uskoisi.
— Voi olla niin, jatkoi tehtailija pikkuporvarin vähän kuohuvalla, mutta rehellisellä ja oikealla suuttumuksella, voi olla niin, että se näyttää omituiselta, mutta totta se on. Nainen on ollut paronittarella kamarineitsyenä. Nyt rakennetaan hänelle hienoa huvilaa tänne. Et voi aavistaa, kuinka minua Adan tähden harmittaa nähdä noiden kahden lutkan kulkevan tässä, mutta olen koettanut välttää heitä. — Hienoja naisia, tietysti, ja heränneitä myös, itkevät ja ruikuttavat, kun vaan joku kolportöri sattuu. Roskaa, koko hieno mailma, roskaa! Annappas kortit.
— Niin, semmoista se on nykyajan avioliitto — tuossa on hyvä veli!
Keskustelu johtui toisille tolille, mutta Ada, joka keskustelun kuluessa oli istunut henkeä vetämättä, kuin kahlittuna penkkiin kiinni voimatta nousta ja välttää noita sanoja, jotka räikeinä, neulanterävinä olivat niin vastakkaisia koko sille rauhan tunnelmalle, minkä illan hiljaisuus oli hänelle antanut, nousi nyt hiljaa ja varovasti.
Hän oli kalpea, hän painoi käsiään rintaansa vasten kuin peläten jonkun suonen repeävän, ja hitaasti maahan katsoen kulki hän huoneeseensa.
Mutta sinne päästyään, istuutui hän akkunan ääreen, painoi pään käsiinsä ja itki. Ääretön surumielisyys oli vallannut hänet, sellainen, jolle kyyneleet eivät lohtua tuo, tuollainen raskas tunne, jota vain voi tuntea silloin kuin nuoruuden hienoimmat toiveet äkkiä menettävät perhossiipensä ja putoavat rikkaläjälle.
Muutamain minuttien kokemus oli vanhentanut hänet, hänestäkin oli tullut vanha ja viisas, jommoisiksi mailma meidät tahtoo. Ensi kerran oli paha välittömästi koskettanut häneen, ja samassa olivat murskautuneet ne asiat, joitten ympärille hän oli punonut sydämensä rakkaimmat säikeet.
Rakkaus, avioliitto, koti, nämät sanat, joitten nimikin oli kaikunut hänen korvissaan hienoimpana soitantona, kaikki, mistä hän oli lukenut ja kuullut, ja minkä piti antaa ravintoa hänen ajatuksilleen, sisällystä hänen janoavalle sydämelleen ja vuodattaa todellista elämää hänen varjo-oloonsa, kaikki tuo ei ollut muuta kuin himokkuutta, valapattoisuutta ja valhetta — ei mitään muuta.
Mikä ennen oli loistanut kuin kimalteleva taikaverkko kesäpäivänä metsässä, niin hienona ja salaperäisenä, sen oli nyt todellisuuden raaka likanen koura repinyt rikki, ja raunioina oli onnen silta, joka ennen oli johtanut tulevaisuuden vain puoliksi aavistettuun onneen. —
Nyt ymmärsi hän, miksi jotkut olivat hänelle nauraneet; hän oli ollut yksinkertainen, lapsellinen, typerä. No, nyt se oli loppuva; ei kenenkään enää tarvitse hänelle nauraa. Nyt tiesi hän, ettei ollut mitään uneksittavaa eikä toivottavaa — ei, lohdutonta oli kaikki ja tyhjää. — Ja hän itki katkenneita kieliään, uskoaan ihmisiin, joka oli kuihtunut, toivoaan, joka oli riistetty. Hänen mielensä täyttyi katkeruudella ja surulla, ja kun hän tuli illalliselle tavallisuuden mukaan hiljaisena, katsoivat ukot hämmästyneinä häneen. He eivät voineet käsittää, missä heidän lemmikkinsä oli saanut silmänsä punasiksi ja turvonneiksi.
* * * * *
Paroni Stjernklolla ei tällä kertaa ollut odotettua huvia käynnistään Björkvikissä. Hän oli koko ajan ärtysä ja vihoissaan siitä, että majuri oli saanut pilkistää hänen kortteihinsa. Ja sunnuntai-iltapäivänä kyyditytti hän itsensä saaren toiseen päähän ja tuli toisia teitä Tukholmaan. Hän ei millään muotoa tahtonut tavata tuota tunkeilevaa herraa, jonka toivoi sinne, missä pippuri kasvaa.
Sitäpaitsi oli kiire kotiin. Oli näet papin virkaanasettajaiset tulossa ja hänen tietysti pitäjän arvokkaimpana miehenä tuli pitää päivälliset piispalle ja muille ylhäisille ja pitihän valmistautua arvokkaaseen vastaanottoon.
Majuri sitävastoin odotti tyynesti maanantaiaamuun. Hänellä ei puolestaan ollut mitään vastaan tavata paroni taaskin. Herranen aika, hieno ja sivistynyt mies, järkevä ja arvokas, ei mikään poroporvari.
Hän oli viime aikoina kokonaan lakannut hämmentymästä. Ja siinä hän teki oikein, sillä kokeneena miehenä tiesi hän kuinka suvaitsevainen mailma on kaikkia gentlemanneja kohtaan, ja että hän kuului tähän hienoon seuraan, sitä olivat hänen ystävänsä jo niin kauan toitottaneet hänelle, että hän yhä enemmän alkoi uskoa sen olevan totta.