ARCIMBOLDUS.
Stäketin salmeen lipui vähän aikaa edellisen jälkeen komea laiva, jossa matkusti paljon ruotsalaisia ja ulkomaalaisia herroja. Arvokkain muukalaisista oli paavillinen anekauppias Arcimboldus. Hän oli paaville ja Kristian Tyrannille luvannut auttaa Trollea, mutta ruotsalaisten lahjat ja uskottelut olivat hänet siinä määrin pehmittäneet, että hän nyt olikin matkalla Arbogaan hyväksymään eroitetun arkkipiispan tuomiota. Kyyristyneenä tyynyjensä keskeen istui hän herra Stenin kanssa peräteltassa ja nojasi kyynärpäätänsä siihen valtavaan arkkuun, joka kätki kootut anerahat.
Hän ei huolinut mennä kannelle, mutta kun hän näki joukon talonpoikia vielä olevan koossa hävitetyn linnan raunioilla, pisti hän kyömynenänsä ulos teltan uutimien välistä ja lausui jonkun käskyn. Vilahdukselta näkyivät hänen kapeat, jauhonvalkoiset kasvonsa ja hänen musta kiharatukkansa. Lipokielinen, lihava munkki hypähti silloin laivan partaalle ja heilutti pyhän Pietarin kuvalla ja avaimilla koristettua ristiä. "Tänne, hyvät talonpojat!" huusi hän innoissaan. "Nuoret, vanhat, kilistäkääpä kolikoita sielun pelastukseksi! Pyhimykset ovat totta totisesti tehneet niin paljon ylimääräisiä hyviä töitä", jatkoi hän kaupastelevalla äänellään, "että paavilla on varaa antaa muutamille ylämaan talonpojille synnit anteeksi".
Laivaa vedettiin pitkin rantaa ahtaan salmen läpi, ja talonpojat kurottautuivat yli reunan ja pudottivat syntirahansa Arcimbolduksen uhri-arkkuun. Se istui lujasti lukottuna ja kahlehdittuna laivan kannessa kiinni. Muuan talonpoika osti munkilta pergamentinkin, joka oli täynnä painettua sanaa. Siitä saattoi ken tahansa lukea, että paavi vapautti hänet kaikista synneistä ja hairahduksista ja siirsi hänet samaan viattomuudentilaan, missä hän oli ollut kastepäivänään. Siihen luuli yksinkertainen talonpoika paavin kykenevän. Hän oli niin onnellinen kaupastaan, että hän tahtoi kiivetä laivaan suutelemaan Arcimbolduksen käsiä, mutta salmi ei ollut pitkä, ja laiva souti järven ulapalle.
Oltiin jo joulukuussa. Sorsat pitivät valtiopäiviä ruskeissa ruovostoissa ja pohtivat muutto-asiaa. Metsä näytti alastomalta ja paleltuneelta, sitten kun sen viimeisetkin keltaiset puvunriekaleet olivat pudonneet maahan, ja jokainen oksa ikäänkuin värisi ja hytisi kylmissään. Mutta Mälarin lahdet kimaltelivat yhtä kirkkaankauneina kuin kesäisenä iltana.
Pehmeällä ja mielistelevällä äänellään puheli Arcimboldus Roomasta, missä suuret taiteilijat Rafael ja Michel-Angelo koristivat oppineen paavin palatsia, saaden ruhtinaallista kunnioitusta osakseen. Rakentaminen ja koristaminen koski syvältä aarrekammioon, ja sentähden oli paavi lähettänyt Arcimbolduksen matkaan. "Kaikkialla tapaavat valtaherrat pistää osan anerahoja taskuunsa", sanoi Arcimboldus ja maistoi pari tilkkaa lämmitettyä viiniä pikaristaan, "mutta te ette ole muiden kaltainen, herra Sten. Te ette pidätä mitään itsellenne, lisäättepä vielä lahjan omastakin pussistanne. Riemuitkaa, riemuitkaa! Roomassa kohotamme me nyt Pietarin haudalle jättiläistemppelin, josta on tuleva koko kristikunnan pääkirkko. Ja sen katon marmoriruusuke on sanova: minun lehtieni kultaus on peräisin kaukaisesta, köyhästä Ruotsista."
Herra Sten istui vaiteliaana ja ajatteli kotoisia kylämaalareita, jotka sivellinkimppu taskussa, hyräillen ja vihellellen, jauhoivat värejään. Vaikka he saivatkin elää ja kuolla paikatuissa pukineissaan, tiesi hän siitä huolimatta heidänkin sydämensä osaavan lämmetä, kun he maalasivat jäykkiä pyhimyksiään ja enkeleitään. Hänen katseensa kulki yli veden, ja kaukana rannoilla soittivat pienten pitäjänkirkkojen kellot Ave Mariaan.