KANSA NURKUU.
Lunta satoi satamistaan. Se kääri valkoiseen vaippaansa puut ja pensaat ja peitti kaikki polut. Kävi mahdottomaksi nähdä ja kulkea sakeassa tuprussa. Monia päiviä oli jo ollut aivan hiljaista ja kuollutta metsässä.
Vain iltaisin kuului väliin etäistä valitusta ikäänkuin sadoista rinnoista. Ja eräänä ehtoona kaikuivat äänet hurjempina, synkempinä kuin koskaan ennen.
Huuto tuli muutamalta peratulta metsänaukeamalta syvällä salon sisässä. Se oli pyöreä, valtavain kallionlohkareiden ympäröimä paikka, ja sitä sanottiin tavallisesti Ura-Kaipaan uhrikentäksi. Kivien väliin oli asettunut joukko orjia tulisoihdut käsissä. Tuulenpuuska tempasi hetkittäin mukaansa koko tuon sakean lumihiutalepilven ja lennätti sen kohti mäntyjen latvoja. Silloin osui valo silmänräpäykseksi selvemmin Ura-Kaipaan majaan kentän keskellä. Sitä koristivat joka puolelta ihmisen pääkallot ja kivikirveet. Pääkallot, jotka riippuivat hiustukoistaan, heiluivat edestakaisin tuulessa ja kalisivat kivikirveitä vasten.
Ovi-aukossa istui mies tuolintapaisella. Orjat huiskuttivat soihtujansa ja kirkuivat joka kerta, kun äkkäsivät hänen punaisen päähineensä ja hänen kaulaansa koristavat karhunhammasketjut, jotka useammin kiertein levisivät aina hänen olkapäilleen asti. Moisia koruja ei ollut kenelläkään muulla. Mies oli Ura-Kaipa. Naama oli parraton, mutta tukka siirrotti joka taholle, samoin kuin monista erilaisista nahoista neulotun turkinkin karvat.
Ura-Kaipa ja muutamat vanhimmista lopettivat parhaillaan uhriateriaansa. Taitavasti pienellä kurikalla iskien särkivät he edestään uhrikiveltä ydinputkia ja imivät sitten niiden sisällyksen suihinsa. Luut viskasivat he orjien kaluttaviksi. Lopulta alkoivat he heittää arpaa aseistaan ja koristuksistaan.
Sen heimon päällikön nimi oli aina Ura-Kaipa. Heimo oli ollut mahtavampi ennen, mutta ympäristössä asuva toinen kansa, jota loistavaan aseidensa takia sanottiin kellankiiltäväin kansaksi, ahdisti Ura-Kaipa-heimoa yhä ylemmäksi metsiin.
Päällikön istuimen takana seisoi poika, jonka kiharat olivat valkoista valkoisemmat. Näkyi hyvin, ettei hän ollut Ura-Kaipaan sukua, vaan kuului kellankiiltäväin kansaan järven toisella puolen.
Hänen nimensä oli Karilas. Päivänä muuanna kauvan aikaa sitten oli hän tavannut Ura-Kaipaan metsässä, ja heistä oli tullut ystävät. Molemmat olivat silloin lapsia, vaikka ei kumpikaan tiennyt, kuinka vanha oikeastaan oli. He osasivat laskea vain yhdeksään, sillä se oli suurin luku, mihin kukaan niissä metsissä osasi silloin lukea. Ihmisten oli siellä tapana laskea sormillaan, mutta he unohtivatkin peukalon, jolla laskivat. Ura-Kaipa vanheni kuitenkin pikemmin kuin muut. Siitä johtui, että kun päällikön ruskeat ja hiukan ryppyiset kasvot osoittivat jo miehuuden ikää, oli hänen ystävänsä yhä vielä keskenkasvuinen, hinterä poika.
"Karilas! Karilas!" huusivat vanhimmat ivallisesti ja halveksien, sillä he olivat kateellisia hänelle kaikesta siitä suosiosta, mitä päällikkö hänelle osoitti. "Miksi seisot siinä niin nopolla nokin? Tule heittämään arpaa kanssamme!"
Poika ei liikahtanutkaan tuolin takaa. Silloin rähähtivät he nauruun. "Ahaa, niin, sehän onkin totta", jatkoivat he, "mistä sinä pelaisitkaan, sinä vieras ja vanhemmiton raukka. Ehkäpä vaatteistasi, jotta sitten kuljeskelisit alastonna lumipyryssä?"
Karilas punehtui kiukusta ja kävi esiin. Hän tiesi, ettei hän omistanut mitään muuta maailmassa kuin itsensä ja Ura-Kaipaan ystävyyden. "Minä pelaan itseni orjaksi sille, joka voittaa", vastasi hän aivan suunniltaan raivosta. "Mutta jos minä voitan, vaadin minä uuden nahkapuvun vöineen ja puukkoineen".
Ura-Kaipa katsahti nuhdellen häneen. "Silloin käyn minä vastapelaajaksesi", kiiruhti hän lisäämään, sillä hän pelkäsi jonkun muun voittavan hänen parhaan ystävänsä orjakseen.
Samassa pisti hän kätensä pussiin ja otti sieltä kiviliuskan, jonka heitti eteensä maahan. Se havaittiin punaiseksi väriltään, ja se merkitsi, että hän oli voittanut.
Vanhimmat tarttuivat heti Karilasta hartioihin ja painoivat hänet maahan tuolin eteen, ja Ura-Kaipaan täytyi panna jalkansa hänen niskalleen. "Me olemme todistajiasi, päällikkö", sanoivat he peittelemättömän iloisesti. "Nyt olet ottanut kellankiiltävän muukalaisen orjaksesi".
Karilaasta tuntui aivan kuin olisi hänet iskemällä eroitettu omasta ruumiistaan. Mitä oli hän nyt, kun ei hän kerran enään ollut oman itsensä herra! Kun kiukku nyt oli asettunut, ymmärsi hän, kuinka tyhmästi hän oli käyttäytynyt. Jonkunlaista lohdutusta tarjosi edes se tieto, että hän oli joutunut Ura-Kaipaan valtaan. Ura-Kaipa huokasi hiljaa, mutta pelkäsi näyttää heikkouttaan. "Kas niin, nousehan ylös nyt", sanoi hän, "ja käy orjien joukkoon".
Sinä iltana ei päällikkö puhunut paljoa enää. Mutta lunta satoi yhä, ja myöhään yöllä kokoontuivat vanhimmat jälleen uhrikiven ääreen.
"Me olemme mumisseet loitsuja ja uhranneet", nurkuivat he, "ja lumi ei sittenkään taukoa satamasta. Vaikka kevät on lähellä, ja yöt lyhenevät, on lunta kaikkialla vielä seinän korkuiselta. Se on lisäksi raemaista ja auhtoa, niin ettei se kannata edes suksia, emmekä voi lähteä metsälle. Orjat näkevät nälkää, ja kohta ei ole pienintäkään kuivaa puunpalasta, millä pitää tulta majoissa yllä. Tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua. Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt? Etkö enää palaakkaan takaisin?"
Ura-Kaipa kohotti kätensä. "Ei, tämä ei ole sovelias maa ihmisten asua", sanoi hän. "Aurinko, oletko kätkeytynyt varjojen laaksoon maan alle, lähettääksesi sieltä meille vain harmajan hämärryksen päivän asemasta? Päällämme ei ole enää tähtiä, vain tuiskuavaa, viuhuvaa lunta, Kylmänkuolema, nälänkuolema, nyt sinä meidät saavutat!"
Kun orjat kuulivat päällikön valituksen, survoivat he soihtunsa lumeen ja huusivat hekin: "Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt?"
"Sinun tulee vielä koettaa yhtä uhria, Ura-Kaipa", neuvoivat vanhimmat. "Mutta sinun täytyy nyt valita orjistasi kaunein ja arvokkain. Sinun täytyy valita Karilas. Sillä välin lähetämme me miehiä vuorelle katsomaan, eikö aurinkoa jo näy tulevaksi."
Ura-Kaipa ei puhunut mitään, mutta hän kääntyi poispäin, kun uhrimorsiot ojensivat Karilaan kivelle. Sitten ottivat he kaksi tukevaa salkoa ja asettivat yhden pojan kummallekin puolelle. Vahvasti ja huolellisesti sitoivat he sitten hänen kätensä ja jalkansa, yhden käden ja yhden jalan kumpaankin salkoon. Ne olivat kumaraselkäisiä, hyvin vanhoja akkoja. Kuten kaikilla muilla, oli heilläkin nahkavaatteet, mutta niissä ei ollut karvoja, vaan olivat ne koristellut mustin ja valkein ympyröin ja viivoin. Uhrimorsioista arvokkain pisti Karilasta olkapäähän kiviveitsellä, mutta vain hyvin lievästi, niin että muutamia veripisaroita valahti piiterälle.
Ura-Kaipa otti veitsen hänen kädestään ja astui majaansa vanhimmat mukanaan. Majan lattia oli paasien peittämä, ja ne paadet oli huolellisesti lakaistu, sillä mitään ei Ura-Kaipa-kansa niin halveksinut kuin multaa. Päällikön kädet eivät milloinkaan saaneet koskea maahan, eikä kukaan halunnut muokata maata. "Me, jotka metsästämme ja kalastamme ja palvelemme aurinkoa", oli heidän tapana sanoa, "mekö kunnioittaisimme maan multaa! Sehän on muodostunut mädäntyneistä eläimistä ja kasveista, ja siksi se on saastaista."
Keskellä lattiaa oli nahka pyhän kaivon peittona. Ura-Kaipa kääri sen kunnioittavasti sivulle ja valaisi vettä palavalla tervastikulla. Toisessa kädessään piti hän veripisaraista veistä. Kylmä, kostea viima leyhähti kaivosta, ja vanhimmat värähtivät ja vetäytyivät hiukan taaksepäin.
"Näetkö sinä sitä", kuiskivat he, "ukkosenvasaraa, jolla taivaantuli iski jättiläisiä, auttaakseen Ura-Kaipa-kansaa?"
"Minä näen sen", vastasi päällikkö ja kumartui alemmas. Syvällä vedessä häämötti kivilohkare, joka näytti aivan vasaralta ja oli kooltaan kuin käppyrään paneutunut, nukkuva susi.
"Avaako se silmänsä, vaatiiko se verta?" jatkoivat he kuiskimistaan. Ura-Kaipa liehutti tervastikkuaan nähdäkseen, kiilsikö varrenreijässä, joka oli hakattu keskelle lohkaretta. Mutta mitään kimallusta ei ottanut syntyäkseen, ja kaikki oli yhtä pimeätä kuin ennenkin.
Päällikkö hengitti helpommin, sillä hän ajatteli ystäväänsä uhrikivellä. "Ukkosenvasara nukkuu", sanoi hän. "Mutta huomenaamulla aikaisin!"
"Huomenaamulla, huomenaamulla!" toistelivat vanhimmat ja katosivat majoihinsa kivikehän ulkopuolelle. Koirat juoksentelivat vielä hetkisen leirin ympärillä, valittavasti ulvoen, mutta lopulta nekin ryömivät ihmisten luo majoihin.