KARILAS MYYDÄÄN KAUPPAMIEHILLE.
Lumi alkoi sulaa. Jäiden lähdettyä soutivat kauppamiehet jokia ylös vaihtamaan turkiksia piikiveen ja meripihkaan. Ne olivat julmia, hurjaluontoisia miehiä ja yöt istuivat he nuotioittensa ympärillä alhaalla järven rannalla.
Eräänä iltana astui Ura-Kaipa aivan yksinään Karilaan luo ja otti hänet mukaansa. He kulkivat rantaa alaspäin ja olivat molemmat vaiti.
"Tämä poika on ainoa olento, josta olen eläissäni pitänyt", ajatteli Ura-Kaipa suruissaan. "En enää voi pitää parasta ystävääni orjana, sillä on kiellettyä puhutella lempeästi orjaa. En jaksa enää päivät pääksytysten kantaa moista taakkaa." Mutta ääneensä lausui hän vihdoin: "On vaikeata nähdä eteensä täällä tiheikön puolipimeässä, ja minun täytyy pitää sinua kädestä, Karilas".
Karilaan sydän löi ilosta, kun hän tunsi ystävän käden kädessään.
Sinä hetkenä olisi hän antanut henkensä Ura-Kaipaan edestä.
"Astu nopeammin", käski päällikkö, tehdäkseen lopun omasta sisäisestä taistelustaan. "Minulla ei ole mitään hyötyä sinun laskutaidostasi, mutta kauppamiehet voivat tarvita sinunlaistasi orjaa."
Kauppamiehet istuivat arkulla, jota he tarkasti vartioivat. Siinä arkussa kuljettivat he ainetta, joka oli niin kallisarvoista, että he tavallisesti myivät sitä vain rikkaimmille järven tuolla puolen. Kun Ura-Kaipa huomasi, että he tunsivat vielä hänet, sanoi hän: "Köyhä on se, jolla ei ole orjaa, sillä hänen täytyy tehdä itse kaikki. Mutta kenellä on orjia, hän saa kaikki tehdyksi, mitä hän vain haluaa. Minä tarjoan tässä teille paraan orjani, jos te annatte vaihteiksi minulle hiukan sitä ainetta, jota on tuossa kirstussa."
"Vaikka sinä tarjoaisit neljä orjaa, ei sittenkään vielä syntyisi kauppaa", vastasivat he. "Mutta koska sinun ystävyytesikin on meille arvokas, Ura-Kaipa, niin suostumme vaihtoon." He kohottivat kantta hiukan, juuri sen verran, että saivat raosta kourastuksi, mitä tarvitsivat. Se aine kilahti kirstunsyrjää vasten ja kimalteli, kuin olisi palanen kesäisen keskiyön aurinkoa ollut heidän käsissään. Aine oli kuparia ja tinaa, joita oli sulatettu yhteen pieneksi pronssiharkoksi.
Karilas tunsi ystävän hellittävän hänen kädestään. Siinä seisoi hän nyt yksinään, myytynä. Hän käänsi hiukan päätään, nähdäkseen Ura-Kaipaan niin kauvan kuin mahdollista. Päällikkö oli jo kotimatkalla ja kävellessään tirkisteli hän tuon tuostakin vaihtosaalistansa, jota hän käänteli käsissään. Mutta päästyään korkeimmalle kalliolle, pysähtyi hän omantunnontuskien kiusaamana ja heitti auringonpalasen veteen. Ei kukaan saisi luulla hänen myyneen Karilasta halpamaisen voitonhimon tähden. Kumarassa, veltoin askelin katosi hän vihdoin puiden sekaan.
Päivän koittaessa ja sumupilvien hajotessa soutivat kauppamiehet jo järven selkää äsken ostettuine orjineen. Eräs heistä kasti kätensä veteen ja tuhrasi sitä tulen avulla koverretun ruuhen hiiltyneisiin sisäseiniin. Sitten hieroi hän kädellään lujasti Karilaan tukkaa ja kasvoja ja kaulaa, niin että poika muuttui aivan mustaksi ja nokiseksi. "Kellankiiltäväin kansa ei osta ketään heimolaistaan orjaksi", puheli viekas kauppias kumppaneilleen, "mutta nyt saamme pojan helposti myydyksi, ehkä hyviin voittoihinkin, sillä nyt näyttää hän kuuluvan Ura-Kaipa-kansaan."
Karilas katseli vastaista rantaa, missä hän oli lapsena käyskennellyt, mutta minkä hän sitten oli melkein kokonaan unohtanut. Viljavainioiden ja aumojen ja pyhien saarnien välistä hauskasti pilkottavien talojen yllä lepäsi kesän kellertävä paiste. Talot olivat pyöreitä, saviseinäisiä, katot terävästi suippenevia. Ihmisiä vilisi rannalla, ja Karilaan silmiä häikäisi ja hän vavahti, sillä hän kuuli äänen, jonka hän heti tunsi. Hän kuuli pronssitorvien toitotuksen. Kansa vietti paraillaan juhlaa rannalla, ja keihäänkärjet ja sotakirveet kimaltelivat kuin värjätyt auringonsäteet, sillä kaikki oli pronssia. Vaatteet olivat pehmeätä, valkoista villakangasta, ja niitä koristivat keltaiset nauhat ja monenmuotoiset helyt. Suurimmat pronssisoljet oli silailtu mustahtavalla pihkalla. Naisten kaulassa komeili korkeita pronssikoristeita, ja tuuheaa tukkaa pitelivät sarvikammat ja villalankaverkot, jotka olivat hienoja kuin hämähäkin seitti.
Läheni vaunu kuoloonvihittyjen sotavankien ympäröimänä. Kauppiaat vetivät kiiruusti ruuhensa maihin ja myivät enemmittä puuhitta Karilaankin uhri-orjaksi. Uhkaavasti väkipuukkojaan kalistellen kielsivät he häntä puhumasta ja näyttivät kansalle hänen olevan yhtä mustaihoisen kuin kaikki Ura-Kaipa-kansan miehet.
Kaksi seppelkoristeista tyttöä puki joutuisasti hänen päälleen erinomaisen pehmeästä villakankaasta valmistetun paidan ja sysäsi hänet kuoloonvihittyjen joukkoon vaunujen ympärille. Niitä veti pari valkoisia hiehoja, joiden valjaat olivat verenpunaista nahkaa ja pronssihelyin koristetut. Aisan etupäässä riippui auringonpyörän kuva neljine puolapuineen. Ylhäällä vaunuissa oli suljettu lehmännahkateltta. Siinä kuljetettiin maanhengen kuvaa, sillä kellankiiltävät eivät halveksineet maata, vaan nimittivät sitä auringon puolisoksi.
Kuoloonvihityt johdattivat vaunut pari askelta ruovostoon ja pesivät ne kunnioittavasti. Sitten sai kukin vuorostaan kohottaa hiukan teltan ovikaistaletta. Mutta se oli kielletty muilta eläviltä olennoilta, ja heti kun vanki oli katsahtanut maanhengen salaisuuksiin, täytyi hänen kuolla.
Karilas joutui viimeiseksi. Hän veti raskasta lehmännahkaa sivulle, mutta teltassa oli yhtä pimeätä. Hän luuli vain eroittavansa kaksi liikkumatonta, luonnottoman suurta silmänvalkuaista. Hän seisoi siinä hievahtamatta, kauhun jäykistämänä. Toinen seppeletyttö taivutti silloin vesililjat kahtaalle ja astui hänen luokseen. Lempeästi, sisarellisen hiljaa painoi tyttö jääkylmät kuolonsuudelmat hänen silmilleen, niin että hänen täytyi sulkea ne. Sitten taivutti tyttö hänet veden alle, asettui seisomaan hänen rinnalleen, ja kaikki virittivät synkeän laulun.
Mutta hetkisen perästä viittasi tyttö kiivaasti laulajia vaikenemaan. Hän kumartui alas tyystin tarkastaakseen hietapohjalla viruvaa Karilasta. "Heretkää, heretkää!" huusi hän. "Suuri ihme on tapahtunut maanhengen vaunujen ääressä. Me upotimme Ura-Kaipa-orjan veteen, ja hän oli niin likainen ja musta, että minun oli puolittain vastenmielistä sammuttaa hänen silmänsä kuolonsuuteloilla. Ja nyt vaalenee hänen tukkansa vedessä, niin että hän muuttuu aivan meidän näköiseksemme. Mutta ketään meistä vapaanasyntyneistä ei saa orjana uhrata. Ja kuitenkin on hän nyt nähnyt maanhengen kasvot."
"Hän on ainoa meistä elävistä, joka ne on nähnyt", vastasivat miehet, ja heidän aseensa kalisivat heidän nöyrästi kumartaessaan. "Koska meidän päällikkömme äskettäin peitettiin hautakumpuun, on tämä varmaankin merkkinä siitä, että tuosta muotoaan muuttaneesta nuorukaisesta on tuleva se johtaja, joka vie meitä uusiin voittoihin Ura-Kaipa-kansaa vastaan. Täällä alkaa jo tulla puute peltomaasta, mutta järven tuolla puolen löytyy avaroita aloja, joita on helppo panna viljelykseen."
Tyttö nosti silloin Karilaan vedestä ja laski hänet ruohikolle, mutta hän oli puolikuollut. — Hän oli nähnyt maanhengen liikkumattomat silmänvalkuaiset ja kaksi kertaa oli hän katsellut kuolemaa kasvoihin, ja kun hän nyt alkoi puhua jälleen, puhui hän kuin viisas, vakava mies.
Syntyipä nyt liikettä ja hyörinää näihin varakkaihin kyliin, sillä kaikki varustautuivat sotaretkelle. Torvet huhuilivat aikaisesta aamusta asti, ja kauppamiesten keltainen metalli tapasi innokkaita ostajia. Taitavat käsityöläiset valmistivat savimuotteja ja valoivat niihin sulatetun pronssin. Kun sitten lyötiin muotit rikki, saatiin mitä komeimpia aseita melkein täysivalmiina. "Ota, mitä sinulle kuuluu, päällikkö!" sanoivat he ja tarjosivat paraita tuotteitaan Karilaalle. "Kypärä ja miekka ovat nyt tulleet maailmaan. Kypärä ja miekka soturille, aura ja kuokka maanmuokkaajalle!"