KYNTTILÄJUHLA.
Muuan suuri laiva oli äskettäin lähtenyt Tukholmasta ja laskenut ankkurin äärimmäisten luotojen väliin. Oli syysyö, ja myrsky ulvoi köysistössä. Eerikki Pommerilainen seisoi kannella, silmiin asti mustaan viittaansa kääriytyneenä.
Miehistö oli maissa ryöstämässä ruokaa. Pimeys oli läpitunkematon. Ellei muuan palava talo olisi kuvastanut loimoansa pilviselle taivaalle, ei olisi kuninkaasta näkynyt vilaustakaan. Hänen takanaan välkähti teräshaarniska.
"Hahahaa!" nauroi hän, kylmästi ja ilkeästi kuin hurja kaappari. "Kaarle Nuutinpoika, nuori marskini, mitä tulet sinä sanomaan minulle jäähyväisiksi?"
Haarniska liikahti, ja soinnukas ääni vastasi: "Että ruotsalaisuus on taasen kerran tullut meille ruotsalaisille rakkaaksi… että minä itsekin olen taistellut Engelbrektin vieressä… että hän nyt istuu Örebron linnassa kuin omassa talossaan ikään, ja ettei hän äskettäin suvainnut saapua Tukholmaan tervehtimään Teidän Korkeuttanne."
"Minulla ei ole enää mitään tekemistä sen vuoristolaismoukan kanssa. Huomenna purjehdin minä takaisin Tanskaan. Muistakaa minun vanhaa neuvoani: Älä työnnä jalkojasi pitemmälle kuin nahkaset riittävät!"
"Vielä viimeisen kerran", jatkoi Kaarle Nuutinpoika kiihtyen, "olemme me luvanneet uskollisuutta ja kuuliaisuutta, jos vain Teidän Korkeutenne pitää lupauksensa ja valansa, mutta yhtä pyhästi olemme myöskin luvanneet alkaa uuden kapinan, ellei Teidän Korkeutenne hyvyys kestä kauvempaa kuin viimeinen kädenpuristus. Tuossa taas taloja ryöstetään meidän omilla rannoillamme, ja vieraita vouteja asetetaan jälleen virkoihinsa yhtä laittomasti kuin ennenkin."
Kuninkaan ainoana vastauksena oli hiljaisempi, mutta vielä halveksivampi naurahdus. Hetkisen mietittyään sanoi hän: "Maailma on ryöväriluola, missä piispat lukevat rahoja alttarilla ja lainrikkojat kiistelevät linnoitetuista taloistaan. Saisinpa häpeän hattuuni kuin narri, jos olisin heitä parempi."
Sitten laskeutui hän portaita alas peräsuojaan, mutta kääntyi viimeisellä askelmalla. "Jos joskus kyllästyn koko ilveilyyn, saatan minä välinpitämättömänä heittää kaikki kolme valtakuntaa käsistäni kuin tyhjät säkit. Toivotan sinulle hyvää talvea, marski! Nyt täytyy minun mennä toimittamaan iltarukoustani. Sitä en lyö koskaan laimin."
Kaarle Nuutinpoika haparoi laskuköydelle. Hänen reippaasta hypystään kuului, että hän oli notkea ja voimakas, ja airojen loiske häipyi pimeyteen.
Pian alkoivat torvet jälleen toitottaa, ja teillä oli aika hälinä ja melske. Läpi lumipyryn tulivat Engelbrekt ja Kaarle Nuutinpoika joukkoineen Tukholman edustalle. Portit suljettiin, mutta he kuulivat, miten ruotsalaiset porvarit ottelivat muurin toisella puolella tanskalaisten vartiomiesten kanssa. Vihdoin sysättiin telkeet syrjään, ja vartijat pakenivat linnaan.
Riemuhuutojen kaikuessa kannettiin Ruotsin lippua pitkin katuja, ja Kaarle Nuutinpoika nousi kaupungintalon parvekkeelle ja puhui kansalle.
Ryhti oli rikkaan ja ylpeän ylimyksen. Varustus paistoi kuin hopea. Hän oli suuri kaunopuhuja, ja mitä raikuvampana suosion ukkonen vieri yli torin, sitä punaisemmiksi syttyivät kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaan miehen posket. Kunnia, kunnia, siinä johtotähti, joka kirkkaana paistoi hänen sielussansa. Hän olisi mielellään antanut nuoruutensa saadakseen olla pyhän Eerikin ruumiina Uppsalan arkussa.
Kun hän oli häikäissyt ja voittanut kaupungin ruotsalaiset porvarit sanoillaan, pääsi sotilas hänessä jälleen valtaan, ja hän käski miehensä rakentamaan etuvarustuksen kirkon ja virran väliin. Sinne asettui hän ritareineen ja ohjasi luotipyssyt linnaa kohti. Kirkon toisella puolella ja itäisellä kummulla seisoivat porvarit ja Puke joukkoineen. Puken riekaleisessa takissa oli tuskin ainuttakaan ehyttä kohtaa, ja miekka lensi joka hetki ilmaan. Mutta katse tähtäili valppaasti ja epäluuloisesti kunnianhimoista ritariparvea. "Te haluatte ruotsalaissyntyistä kuningasta, herrat", huusi hän yrmeästi ja uhkaavasti ja veti ärsyttävästi hatun yhä syvemmälle silmilleen. "Mutta sitähän haluaa rahvaskin. Nostakaa ensimäinen vastaantuleva talonpoika Moran kivelle ja huutakaa hänet kuninkaaksi!"
Porvarit olivat kuhnustelevaa ja uupuvaa väkeä, ja maavallien luominen kävi heiltä jotakuinkin huonosti. He istuivat mieluummin kotona ja laskivat riimusauvasta päiviä eteenpäin aina siihen merkkiin asti, joka esitti kynttilänjalkaa. Se oli Kynttilänpäivän eli suuren kynttiläjuhlan merkki. Sinä päivänä heittivät he lapionsa menemään ja pukeutuivat paraimpiinsa. Sitten hakivat he kauneimmat ja pisimmät vahakynttilät, mitä heidän vaimonsa suinkin olivat osanneet valaa, ja kantoivat ne kirkkoon. Ne kynttilät piti sitten vuoden kuluessa sytytettämän äskensyntyneen lapsen kehdon ja kuolleen kirstun ympärille, ja pappi pirskoitti niitä vihkivedellä. Sitten kiersivät he palavat kynttilät kädessä hautuumaan. Myöskin kaikissa taloissa paloi niin monta kynttilää kuin suinkin oli sytytettävissä, ja koko Tukholma hehkui valomerenä. Mutta tätä ennen oli paastottu, ja ruokien painosta notkuvain pöytäin ääressä kierteli juomasarkka ahkerasti.
Silloin kajahti sotahuuto. Tanskalaiset syöksyivät ulos linnasta ja ryntäsivät taloihin. Keihäät ja lyhyet miekat iskivät yhteen porttikäytävissä ja portaissa, ja leimuavia tulipalloja lenteli linnan valleilta katoille. Lihamyymälät kirkon alapuolella syttyivät palamaan, ja tuuli painui yli kaupungin. Tällaista kynttiläjuhlaa ei oltu vielä koskaan vietetty, ja milloin tahansa saattoi Tukholma joutua liekkien uhriksi.
Aivan odottamatta kääntyi tuuli. Kun tanskalaisetkin olivat vetäytyneet takaisin, menivät ruotsalaiset kirkkoon kiittämään Jumalanäitiä pelastuksestaan. Mutta sieltä palatessaan puhelivat he keskenään: "Missä on Engelbrekt? Hän on jälleen maaseudulla taalaalaisineen uusia vouteja karkottamassa. Me tarvitsemme häntä ja meidän täytyy valita valtionhoitaja."
Engelbrekt tulikin jonkun ajan kuluttua, mutta jurompana kuin tavallisesti. Hän tunsi itsensä vieraaksi pitkien talorivien ja ylhäisten kauppiasten keskellä, jotka nauroivat hänen vuoristolaismurrettaan. Hän meni mustien veljesten luostariin, minne määrätyt valitsijamiehet ja useat muut olivat jo kokoontuneet. Ulkona piteli Matti hänen hevostaan.
Puke kävi häntä vastaan, tuimasti elehtien, ja painoi hänen kätensä sydämelleen. "Huomaatko", sanoi hän, "miten herrat kumartuvat toistensa puoleen ja kuiskailevat! Pelkäänpä, että se koskee sinua." Engelbrekt vastasi: "Missä kansasta kuiskaillaan pahaa, siinä on ainakin yksi seikka varma… että se, joka kuiskaa, itse ei kuulu parhaimpiin ihmisiin."
Hän katsahti ympäri salia. Ylimykset, jotka pelkäsivät talonpoikien kasvavan heitä pitemmiksi, tervehtivät häntä epäluuloisesti. Salissa oli kylmä, ja monet olivat sentähden nostaneet kauluksensa pystyyn, niin että heitä oli vaikea tuntea. "Keitä ovat nuo miehet tuolla nurkassa?" kysyi hän. "Ne näyttävät niin nyrpeiltä."
Puke vastasi hiljaa: "Ne ovat sinun kadehtijoitasi, omia naapureitasi Närken seuduilta. Göksholman Pentti Steninpoikaa ja hänen poikaansa Maunuahan sinä rankaisit heidän ryöväyksistään. Ole varuillasi, jalomielinen ystäväni! Engelbrektin ympärillä on aina paljon sellaisia nyrpeänaamoja."
Nyt oli äänestys tapahtunut, ja muuan ritari pyysi valoa. "Kaksi on äänestänyt Pukea", julisti hän, "kolme Engelbrektiä, ja" — tässä pysähtyi hän hetkiseksi ja kumartui tarkemmin katsomaan — "viisikolmatta Kaarle Nuutinpoikaa, jalosukuista marskiamme. Hänet on valittu valtionhoitajaksi."
Puke loikkasi lattialle, kiihkeänä, hillittömänä. Takki roikkui napittomana, ja jalkineet olivat savessa. "Voi teitä, kiittämättömät ruotsalaiset, jotka aina hierotte kauppaa, ettekä koskaan tee mitään kokonaista!" huusi hän jyrisevin äänin. "Tässä seisoo nyt Engelbrekt, teidän taitava johtajanne, maan vapauttaja. Ja mitenkä te palkitsette häntä! Älkää unohtako, että hän on totuttanut talonpojat pitämään valtakunnankokouksia, ja että rahvaan sotajoukko on yhä aseissa!"
Hän sieppasi miekkansa ja ryntäsi ulos ikäänkuin heti alottaakseen taistelun uudelleen.
Herrat veti miettiväisiksi, ja he antoivat Engelbrektin edelleen olla yhden sotajoukonosaston päällikkönä. Poistuessaan pysähtyi hän Kaarle Nuutinpojan eteen. Hänen täytyi nousta varpaisilleen ylettyäkseen käsillään hänen olkapäihinsä, ja hän katsoi häntä silmiin murheellisesti, mutta rehellisesti ja lempeästi. "Nuori taistelutoveri ja ritari", sanoi hän, "nyt saat sinä surut. Ehkäpä sinun tukkaasi niiden takia ilmestyy monikin harmaa kihara, ennenkuin makaat haudassasi."
Sen sanottuaan lähti hän luostarista, ja hetkisen kuluttua kuului eteläiseltä sillalta poistuvain talonpoikain säkkipillien piipatus.