SAKARISTOSSA JA PIISPANLINNASSA.
Nuori herra Sten paistatteli päivää akkunan loukossa Örebron linnassa alussa vuotta 1512.
Hän piteli käsiään koholla, jotta aurinko saisi oikein paistaa niihin. Jouluhämärä oli synkkänä ryöminyt maata myöten pitkine varjoineen, mutta heti kun uudenvuoden kellot olivat soineet, kirkastui ilmakin. Nyt kimalteli linnanhauta kuin kesäkuunpäivänä.
"Niin käy aina", sanoi hän. "Tammikuu, sinä olet talven kaunis kesäkuukausi, vaikka sinun onkin huurretta parrassasi."
Muuan munkki astui yli kynnyksen, kengät lumessa. Kaapu oli kireälle pingoitettu ja kankeaksi jäätynyt, ja sen alla kilahteli rautapaita.
"Vuosi käy vielä lapsenpaidoissa tammikuussa", sanoi hän ikäänkuin jatkaakseen herra Stenin ajatuksia. "Se luulee kaiken olevan leikkiä vain. Mutta sitten tulee helmikuu ensimäisine karvaine muistomarjoineen ja pistelee kuin naskalilla. Niin on myöskin sinun laitasi, herra Sten. Yhdeksäntoistavuotias, tuskin sitäkään! Ja jo linnanpäällikkö ja ritari. Mutta vedäppä rautahansikkaat käsiisi. Helmikuun sää on tullut."
Herra Sten kalpeni aavistavasti. "Koskeeko se isääni, valtionhoitajaa?"
Munkki katsahti ympärilleen, ollakseen varma, etteivät muut heitä kuulleet. "Valtionhoitajamme, herra Svante piti äskettäin kokousta vuorimiesten kanssa Västeråsissa", kuiskasi hän ja kumartui alas. "Yrittäessään juuri nousta pöydän äärestä, horjahti hän kumoon, ja kun me koetimme nostaa häntä seisaalleen, huomasimmekin hänet hengettömäksi. Asiaa pidetään toistaiseksi salassa. Tässä ei ole aikaa itkuun, herra. Ajattele, että sinä olet kaikkien ruotsalaismielisten toivo!"
Herra Sten pyyhkäisi silmiänsä ja nousi istualtaan, ja koko hänen olennostaan loisti se tyyneys ja viisas toimintatarmo, joka oli Stureille ominainen. "Kuka olet sinä, ja miksi et seuraa minua, vaan menet matkaasi?" kysyi hän munkilta, joka poimieli jäänpalasia harmaasta parrastaan.
"Kukako minä olen? Erakko, joka asun kuusten suojassa ja osaan vaieta. Siksi minut lähetettiinkin. Tieni kulki juuri tästä ohi. Ei, ei, minua ei lainkaan haluta seurata sinua, herra. Minä olen itse ollut nuori ja minä tunnen nuoret. Rummunpäristäjiä, pillipiipareita, tanssihulluja, ilveilijöitä ja suurien sanojen laskettelijoita, sellaisia ovat nuoret!"
"Meitä Stureja sinä et kuitenkaan tunne", ajatteli herra Sten satulaan noustessaan. Lempeästi ja kainouden vavahdus äänessään kehoitti hän palvelijoitaan, jos maassa sattuisi sota syttymään, pysymään Ruotsin asialle sydämestään uskollisina, jotteivät he taistelisi vain rahojen ja koreiden vaatteiden tähden. Eikä talonväen joukossa ollutkaan yhtään ainoata, joka ei olisi mieluummin tyytynyt ratsastamaan vaikka tyhjällä säkillä satulan asemasta kuin olisi tahtonut pettää sellaista isäntää. Mutta aikaa ei ollut menettää, ja hän valitsi muutamia heistä mukaansa ja kiiruhti matkalle.
Miekaniskutta sai hän vähitellen valtakunnan vahvimmat linnat haltuunsa, mutta ylimykset olivat kateellisia mahtaville Stureille ja mielivät valita vanhan, tanskalaisystävällisen Eerikki Trollen valtionhoitajaksi. Pidettiin sentähden monta, myrskyistä kokousta ja riideltiin paljon, mutta talonpojat huusivat herra Steniänsä, ja rauhan säilyttämiseksi hänet vihdoin valittiinkin ja asetettiin virkaansa.
Ensimäiset vuodet vierivät, ja harvoin oli nyt hänellä tilaisuutta istua akkunapenkillä päivää paistattamassa.
Uppsalassa levisi eräänä päivänä suurten markkinoiden aikaan huhu, että valtionhoitaja lähestyi maantietä pitkin. Ostajat vetäisivät rahamassiensa suut umpeen, kamasaksat kasasivat kojunsa, ja viinituvat tyhjenivät yhtä nopeasti kuin tuomiokirkon edusta täyttyi. "Hän ajattelee rahvaan parasta eikä salli voutiensa harjoittaa väkivaltaa", sanoivat talonpojat. "Ja miten vilpittömänä ja yksinkertaisena hän istuukaan tuossa hevosellaan ruskeassa samettipuvussaan!" huudahtelivat eukot. "Ja kukaan ei voine kieltää, ettei hänellä olisi ollut oikeutta panna hiukan kärpännahkaa hihojensa suihin."
Herra Sten astui sakaristoon. Hänen poskensa olivat pyöreät, hänen päänsä pieni ja hänen vaalea tukkansa pystyyn kammattu, mutta hänen kädenlyöntinsä oli suorasukainen ja ystävällinen.
Toimihaluisia ja itsepäisiä olivat korkealla sijaitsevan akkunan valaisemaan sakaristoon kokoontuneet miehet. Oppineena ja iskuun valmiina seisoi pöydän yhdellä sivulla tohtori Hemming Gad, joka vanhan herra Stenin aikoina oli ollut lähettiläänä Roomassa ja ottanut osaa paavi Borgian hurjiin kemuihin. Hän nojasi leukaansa käteensä, siristeli eloisia silmiään ja hänellä näytti olevan omat ajatuksensa maailmasta. Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella hymyili viekas Brask, josta muutamia vuosia aikaisemmin oli tullut Linköpingin piispa. Ja kauvimpana perällä mahtaili arkkipiispa Kustaa Trolle, hoikka ja pitkä mies, kuivat, laihat piirteet, ja katse aina puoliksi maahan luotuna. Neuvosherrat ja tuomioherrat täyttivät huoneen, ja heidän takanaan kimalteli avatussa seinäkaapissa kultamaljoja, helmiä ja sinikiviä, todistaen kirkon ikivanhaa komeutta ja loistoa.
Herra Sten meni suoraan Trollen luo ja ojensi hänelle kätensä. "Tanskalaistaipuisat herrat olisivat mieluummin ottaneet teidän isänne valtionhoitajaksi kuin minut", kuuluivat hänen sanansa. "Mutta unohtakaamme vanhat vihat, ja muistakaa te, että minä tein parhaani hankkiakseni teille arkkipiispan sauvan!"
"Meidän sukumme ovat aina vihanneet toisiaan", vastasi Trolle jäätävän halveksuvasti ja kääntyi poispäin. "Tyrkyttäkää suosiota tavottelevaa kättänne talonpojille! Meidän Trollein iho on valkeata ja arkaa, ja se ei pidä niin sydämellisistä kädenpuristuksista. Ratsastakaa Tukholmaanne takaisin, minä ratsastan Stäketiin. Sitten käyköön huonosti tai hyvin."
Vaikka ovi oli suljettu, kuului sanasota kuitenkin kirkkoon. Teinit tunsivat sekä Sturen selvän, tyynen äänen että Trollen pitkäveteisen, melkein kuiskaavan puheen. Arkkipiispalla oli tapansa kuiskata niin, että jokainen sana helposti kaikui kautta tuomiokirkon.
Auringon laskiessa oli herra Sten jo matkalla Tukholmaan. Markkinaväki napisi ääneen, eikä tinatuoppi tahtonut oikein kulkea tavallista vauhtiaan parrasta partaan.
Seuraavana syksynä laski joukko veneitä Stäketin lahtiin, ja herra Stenin väki alkoi piirittää arkkipiispan linnaa. "Täällä se peikko pesässään venyy", huusi Trolle akkunasta, jäykästi hymyillen. "Luuletteko te talonpojat voivanne ampua Stäketin muurit rikki puunuolillanne?" Sitten istuutui hän tyynesti pöytään kultakankaisen kunniakatoksen alle. Valtakunnan arvokkaimpain sukujen pojat palvelivat häntä, oppiakseen hovitapoja, ja alhaalla linnan pihalla kesyttelivät asemiehet hänen jahtihaukkojaan tai harjoittivat aseiden käyttöä.
Varastot olivat runsaat, ja pitkinä talvi-iltoina luki linnan kappalainen ääneen, ja pystyvalkeat rätisivät iloisesti takoissa. Trolle istui tuijottamassa tuleen, ohuet, pitkät sormet ojennettuina tuolin kaidepuuta pitkin. "Monta pientä liekkiä tanssii halkojen yllä", sanoi hän, "ja monta pientä kruunua Ruotsin kansan yllä, mutta mikään niistä ei ole kyllin loistava nielemään toisia ja muodostamaan yhtä ainoata suurta loimoa. Minä tarvitsen hyvän tanskalaisen miekan katkaistakseni viisikymmentä tai kahdeksankymmentä kaulaa, jotta täkäläiset herrat jälleen oppisivat puhuttelemaan arkkipiispaansa polviltaan."
Vasta kun kesä taas saapui maille ja vesille, alkoi linnanvouti salavihkaa lukea viimeisiä savustettuja ja suolattuja lampaita varastohuoneissa. Eräänä iltana oltiin juuri kattamassa pöytää, ja herra arkkipiispa suvaitsi pukea ylleen juhlavaatteet. Kamaripoika toi juoksujalkaa hänen helmikoristeisia tohveleitaan. Ovipoika suori hänen silkkikäsineidensä helttuja. Salissa virittelivät soittoniekat kojeitaan ja lirittelivät ja vinguttelivat, ja esileikkaaja kumarteli jo ovelta alkaen kunnianarvoisan isän tuolille, joka vielä oli tyhjä.
Aivan odottamatta kuuluivat silloin Trollen lyhyet, nopeat askeleet portailta. Hän kulki yhtä hiljaa kuin hän puhui, mutta juuri sentähden tunsivat kaikki heti, ken tulija oli. Leikkaaja peljästyi niin tavattomasti, että vyörähti kumoon ja virui siinä oikosenaan permannolla paksuna möhkäleenä. Hän olikin oikea suurmies palvelijaksi, ja hänen vyössään riippui hopeakovasin ja leikkuuveitsi. Lakki, jonka partaita koristi sulkakruunu, vieri puoliväliin salia. Mutta Trolle ei välittänyt leikkaajasta eikä hänen sulkalakistaan, vaan riensi tornin varuskammioon. Sieltä oli näkö-ala avarin.
Varuskammiota valaisi heikko, punertava hohde. Mustien haarniskain, säärisuojusten ja rautahattujen heijastukset välkkyivät kuin tulikielet himmeiden, puhdistamattomien sarvilyhtyjen valossa. "Tukholman edustalla palaa", sanoi varusmestari vierittäessään nuolitynnyriä ovelle. Trolle hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja vastasi: "Tiedätkö mitä, vanha palvelija! Sieltä tulee Sören Norby tanskalaisineen meitä vapauttamaan. Nyt ne hävittävät ja polttavat."
"Älkäämme iloitko liian aikaisin", vastusti varusmestari ja pyörähytti tynnyrin ulos kapeasta ovi-aukosta. "Täällä seisoo kolme tuntematonta miestä töllöttelemässä portailla. Heillä on varmaankin jotain sydämellään." Vieraat astuivat silloin ylemmäksi, osoittivat verisiä vaatteitaan ja sanoivat Trollelle: "Kunnianarvoisin herra isä, tanskalaiset ovat joutuneet tappiolle, ja me olemme vangittuja tanskalaisia. Herra Sten on lähettänyt meidät tänne näyttämään, mitä hänen vihollisillaan on odotettavissa."
Heidän sanansa kuuluivat linnan pihalle, ja miehistö alkoi nurista. "Hiljaa, hiljaa!" varoitti Trolle akkunasta puoliksi siunaavalla, puoliksi käskevällä kädenliikkeellä, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tuhkanharmaat. "Minä soudan tästä Tukholmaan ja vastaan itse asioistani herroille. Miten he tuominnevatkin, myöhemmin saavat he kyllä kokea, etten minä sentähden vielä haudassani makaa."
Ylpeämpänä ja kylmempänä kuin konsanaan ennen astui hän Tukholman valtakunnankokouksen eteen. "Sinä olet miehentappaja, sillä sinä olet aiheuttanut monen kuoleman vain saadaksesi hallita", huusivat herrat. "Vaikka meidät sitten kirkonkiroukseen julistettaisikin, revitään sinun linnasi ja sinä menetät arkkipiispansauvasi, sillä Ruotsin vapauttamiseksi uskallamme henkemme ja veremme."
Yksitellen astuivat he sitten painamaan sinettiänsä sen kirjallisen päätöksen alle, joka määräsi Trollen eroitettavaksi virastaan, mutta ovela piispa Brask kumartui syvemmälle pergamenttia tarkastamaan kuin muut. Huomaamatta kätki hän vahan alle pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu: "Tämän teen minä pakosta."
Kokoontuneen rahvaan kirousten saattamana souti Trolle sitten takaisin Stäketiin.
Nyt ei sadellut enää puunuolia yli muurien, vaan kivenjärkäleitä ja rautakuulia. Muuan vesiportti oli jätetty raolleen, ja heti kun yö oli pimennyt, alkoivat hyökkääjät ryömiä portista sisään. He saapuivat kapeaan käytävään ja ryntäsivät innoissaan eteenpäin. "Nyt me valloitamme peikon pesän!" lupailivat he. Mutta käytävä johti itseensä kehämuuriin ja kulki aina vain ympäri ja ympäri, kunnes se lopulta tuli ahtaaksi kuin satunnainen halkeama. Silloin ymmärsivät sisimmäiset, että heidät oli johdettu ansaan. Kauhistuneina pyrkivät he kääntymään takaisin, mutta perässätulijat tunkivat yhä eteenpäin, vaaraa aavistamatta. Kun koko käytävä oli täynnä, kuului ruostuneen raudan ratinaa, ja paksu rauta-ovi valahti katosta ja sulki käytävän. Siinä seisoivat nyt sotamiehet pilkkopimeässä, pääsemättä eteen tai taakse, kamalan, peloittavan linnan nieleminä. Heidän hätähuutonsa tunkeutui vain heikon tuulentohinan lailla läpi seinien, ja Trolle katsahti akkunastaan kehämuuria ja puhkesi puhumaan: "Vanha vyökäärmeeni, nyt olet syönyt kyllältäsi useiksi päiviksi."
Nälkä ja jano vaivasi sulkeisiin joutuneita, ja pian eivät he enää tienneet, oliko yö vai päivä, ja he valmistautuivat kuolemaan. Silloin huusi sisimmäisin, että hän oli jo kauvan kuullut veden lotinaa seinän toiselta puolen, mutta että hän oli jo repinyt kätensä niin verille yrittäessään irroittaa kiviä, ettei hän enää kyennyt mihinkään. Lähin mies ryömi silloin hänen jalkojensa välitse jatkamaan työtä niin kauvan kun hän jaksoi. Sitten teki seuraava samoin ja sitten taas seuraava, kunnes se, joka alussa oli seisonut sisimmäisenä, nyt oli ulommaisin. Aukko oli silloin niin suuri, että ihminen saattoi ryömiä sen läpi, mutta sen edessä oli syvä kaivo. Aikaisin seuraavana aamuna laskeutui suuri sanko vettä ottamaan, ja yksi sotamiehistä hypähti silloin sankoon. "Kelapa käy kovin raskaasti tänään", murisi vanha vartija, joka seisoi ylhäällä vääntämässä. "Jos henkesi on kallis, ukko, niin vaikene", kuiskasi sotamies ja kohousi vettä valuen sangosta. Vartija, joka vihasi isäntäänsä, auttoi silloin sotamiestä kelaamaan toisetkin ylös, ja päivä tuskin sarasti. Kun kaikki olivat koossa, vetivät he miekkansa. He kiiruhtivat torniportille, ja Trollen omat palvelijat, jotka olivat kokoontuneet hänen makuukammioonsa, pakottivat hänet antautumaan. Kun häntä vietiin leiriin, tahtoi kansa lyödä hänet hengiltä, mutta herra Sten, joka myöskin oli siellä, suojeli häntä jalomielisesti ja lähetti hänet Västeråsin luostariin.
Sillävälin nostettiin linnanportit saranoiltaan, ja talonpojat laahailivat multaisia puukenkiään tammilattioilla. Muurisavi pölisi heidän rautakankiensa tiestä. Olipa hauskaa työtä sen pesän särkeminen, mistä rauhattomuus ja turma niin pitkät ajat olivat lentäneet yli maan kuin mustat korpit. Tiilien välistä löysivät he pieniä pyhimyslippaita, joita he suutelivat ja jotka he sitten kätkivät vaatteidensa alle. Pian oli koko linna hävitetty maan tasalle, ja siinä, missä se oli seisonut, kuivailivat myöhemmin rauhalliset kalastajat verkkojansa ja laahasivat köysiänsä, kiskoessaan veneitään läpi peilityvenen salmen.