V.
LODBROKIN POJAT.
Kerran eli Itägötanmaassa muuan jaarlintytär, jonka nimi oli Tora Borgarhjort, ja hänen isänsä lahjoitti hänelle pienen valkoisen lohikäärmeen, minkä hän oli saanut permalaisilta noidilta. Alkuaan makasi se hyvin rauhallisesti käppyräisissään pienessä lippaassa, ja tyttö laittoi kultaa sen alle; mutta yht'äkkiä rupesi se kasvamaan ja kulta sen alla kasvoi kasvamistaan, kunnes se lopulta kiersi koko talon syleilyynsä. Lavealta ylt'ympäriinsä myrkytti se ilman henkäyksillään, eikä kukaan enään uskaltanut mennä sen luokse, paitsi vartija, jonka oli määrä joka päivä syöttää käärmeelle kokonainen härkä.
Eräänä aamuna päivän sarastaessa heräsi Tora siihen, että koko talo tärähti, ja kun hän pisti päänsä ulos naislutista, virui hirviö kuolonväreissään, katkenneen keihään lävistämänä. Hän tuskin tiesi, tuliko hänen pitää sitä solakkaa nuorukaista, joka näkyi astelevan tiehensä katkenneine keihäineen, peikkona vai ihmisenä. Hän oli ylt'yleensä karvojen peitossa ja vaikka käärmeen myrkky vielä valui hänestä, ei se näyttänyt tuottavan hänelle mitään vahinkoa.
Toran isä ilostui kovin ja viittilöi luttiin päin ja kertoi luvanneensa sekä hänet että hänen kultaiset aarteensa sille, joka voisi tappaa käärmeen. Heti kun kansa oli kokoontunut, palasi myöskin tuo solakka nuorukainen laivoiltaan. Hän osoitti, että hänen raskas keihäänvartensa sopi kärkeen, joka yhä vielä törrötti haavassa. Hän oli viisitoistavuotias kuninkaanpoika, hänen nimensä oli Ragnar, ja suojellakseen itseään käärmeen myrkyltä, oli hän tehnyt vaatteensa nahoista, missä karvat vielä olivat jäljellä, ja keittänyt ne pi'issä, niin että ne olivat muuttuneet kivikoviksi. Sentähden saikin hän nimekseen Lodbrok, mikä merkitsi samaa kuin karvakaatio.
Tora astui niin hänen laivaansa ja seurasi häntä Lejreen, missä hänen hovinsa sijaitsi. Hänen soturimaineensa kasvoi yhtä nopeasti kuin ennen hänen puolisonsa käärme. Mutta erään kerran, kun hän oli noussut maalle Englantiin kiskoakseen veroa kuningas Ellalta, joutuivat kaikki hänen miehensä surman omiksi ja hänetkin piirittivät viholliset. Ella, joka pelkäsi hänen poikiensa kostoa, oli ennakolta kieltänyt tappamasta Ragnaria ottelussa. Vaikka hänet oli jo rutistettu kilpien väliin, kieltäytyi hän yhä itsepintaisesti sanomasta, kuka hän oli. Hänet riisuttiin silloin alasti ja heitettiin käärmeluolaan. Mutta hän ei sittenkään ilmaissut nimeään, vaikka käärmeet kiertyivät hänen käsivarsiinsa ja kaulaansa ja purivat häntä. Vaan hymyillen kuolemaa päin silmiä lauloi, hän sankarilaulunsa, kutsuen poikiansa kostoon.
Kun pojat saivat kuulla isänsä surman, varustivat he laivansa ja purjehtivat Englantiin. He vangitsivat Ellan, nylkivät nahan hänen selästään ja kiskoivat ulos veriset kylkiluut, niin että ne törröttivät sivuille kuin kotkansiivet. Sitten laskettivat he jälleen meren ulapoita uusia seikkailuja ja uusia voittoja kohti. Urhoollisin Lodbrokin pojista oli Björn Rautakylki, ja hänen kasvatusisällään Hastingilla oli tavattoman suuri laivasto. Enimmät hänen miehistään olivat kotoisin Tanskasta ja Norjasta, mutta eipä heidän joukostaan puuttunut ruotsalaisiakaan sotureita. Useinkaan eivät he tienneet, missä olivat, kun he nousivat rannoille ryöstelemään, tai kun he öisin näkivät valojen tuikuttavan etäisistä kaupungeista. Mutta vähitellen lämpeni ilma ja rantoja peittivät puutarhat ja temppelimäiset huvilat. Vihdoin narisi hieno, keltainen santa heidän jalkojensa alla, kun he kävivät maissa ryöstöretkillä, ja orjat, jotka he ottivat vangeiksi, olivat pikimustia kuin kummitukset. He olivat Afrikassa!
Vaahto, joka nyt tyrskyi keulapuuta vasten, kimalteli jalokivinä. Näkinkengät olivat suuria kuin lapsenpäät, ja kummallisia kaloja, joilla oli vielä kummallisemmat sarvet ja väkäset, tarttui koukkuihin, sillä nyt olivat he Välimerellä. "Roomaan, Roomaan!" huusi Hastingin väki. "Se on kaupungeista suurin ja rikkain. Mutta missä on Rooma?"
"Luulenpa kerkiävämme sinne illalliselle", vastasi keulamies, joka seisoi etumaisessa laivassa lohikäärmeenpään takana. Ja hän osoitti sormellaan kaupunkia, joka etäällä näkörajalla nousi aalloista ja jonka muurit ja tornit kohosivat toistensa harteille.
Asukkaat olivat juuri kokoontuneet kuuntelemaan joulumessua, kun he äkkiä kuulivat kaupungin porttien kiristen sulkeutuvan. Pelästyneinä syöksyivät he ulos kirkoista ja näkivät sataman olevan täynnään lohikäärmelaivoja, jotka olivat laskeneet purjeensa ja liikuttelivat nyt airojaan kuin neljiäkymmeniä eväpareja.
Laivansa perässä seisoi viekas Hasting karhuntaljaan kääriytyneenä. Päässä oli hänellä pyöreä kypärä kaksine kullattuine häränsarvineen, ja hänen paljaiden käsivarsiensa valkoisen ihon oli aurinko polttanut tiilenkarvaiseksi. "Menkää", sanoi hän muutamille miehilleen, "menkää sanomaan heille, että minä olen voittoisa Hasting ja että minä olen väsynyt synteihini ja purjehtinut tänne asti kastettavaksi".
Kaupungin asukkaat lähettivät hyvässä uskossa hänelle ruokavaroja sekä pappeja, jotka kastoivat hänet, mutta he eivät päästäneet häntä muuriensa sisäpuolelle. "Nyt täytyy teidän sanoa heille", neuvoi Hasting lähettejään, "että minuun, katuvaan miesparkaan, on tullut kamala tauti. Miekkani, kultarenkaani ja kaikki aarteeni lupaan minä heille, jos vain saan hautasijan johonkin luostariin." Piispa tuli silloin kaupungista ja voiteli häntä pyhällä öljyllä, ja kun yö saapui, alkoi laivaväki päästää vihlovia valitushuutoja merkiksi, että heidän päällikkönsä nyt oli kuollut. Heti päivän hämärtäessä paneutui Hasting arkkuun, ja pitkässä hautajaissaatossa seurasivat niin hänen soturinsa häntä kaupunkiin, komeimpaan kirkkoon, ja välissään kantoivat he luvattuja lahjoja.
Vahakynttilöiden keskeen kuoriin laskettiin arkku mustiin verhotuille paareille. Mutta juuri kun piispa parhaillaan mongersi latinaansa, heitti Hasting läsnäolevien silmien edessä äkkiä kannen päältään ja hypähti ylös makuusijaltaan, miekka valmiina iskuun. Samassa suhahtivat ilmaan muidenkin normannien aseet, joita he olivat piilotelleet vaatteidensa alla, ja siinä silmänräpäyksessä syttyi tulinen ottelu.
Rahat ja kalleudet raastettiin vähän ajan kuluttua taloista ja kannettiin laivoihin. Kaikki naiset, joita saattoi myydä orjattariksi, ja kaikki miehet, jotka kykenivät pitelemään airoja, otettiin mukaan, ennenkuin viikinkilaivasto viimein souti pois. Mutta pian saivat normannit hämmästyksekseen tietää, ettei kaupunki, jonka he olivat ryöstäneet, ollutkaan Rooma, vaan pieni italialainen rantakaupunki Luna.
"Lodbrokin pojat" muuttui vähitellen kunnianimeksi, josta urhoollisimmatkin pitkät ajat kilvoittelivat. Normanneilla oli nyt mahti merellä, ja sadoissa laivoissaan soutivat he Seine-virtaa ylös ja nostivat ryntäystikkaansa Pariisin muureja vasten. Heitä oli mahdoton vastustaa, vaan missä he näyttäytyivätkin, siellä valtasivat he kaupunkeja, linnoja ja luostareita, ja lopulta ei Ranskan kuninkaalla ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa heille osa maastaan herttuakunnaksi.
Heidän arvokkaimman päällikkönsä nimi oli siihen aikaan Astuja-Rolf, koska hän oli liian suuri ja raskas ratsastamaan hevosella. Ja hänestä tuli ensimäinen Normandian herttua. Mutta Rolfia ei millään keinoin saatu suostumaan vanhaan tapaan: suutelemaan kuninkaan jalkaa. Hän käski kuiskaten lähintä miestään toimittamaan tempun hänen asemastaan, mutta viikinki kumartui vain puoliksi ja nosti kuninkaan jalan huulilleen.
Vasta vanhoilla päivillään alkoi Rolf käydä ahkerammin kirkossa, ja Rouenissa näytetään vieläkin hänen hautaansa kunnianarvoisassa suippokaariholvissa. Normannien jälkeläiset perustivat sittemmin loistavalla urhoudellaan omia valtakuntia sekä Englantiin että hamaan Sisiliaan asti, ja puhuupa muutamissa seuduin sveitsiläisten Alppienkin rinteillä vapautta rakastava kansa pohjoismaisesta syntyperästään, ja monissa paikoin pidetään vieläkin aatelisveren merkkinä kuulumista normannein sukuun.