VERENIMIJÄT.
Ahdas oli mökki ja vain kova savi oli permantona, mutta Tolv Ula oli itse rakentanut asuntonsa. Kylästä oli hän tuonut ensimäisen lehmänsä. Saadakseen sen koteutumaan, oli hän vienyt sen tupaansa ja syötteli sille nyt heiniä polveltaan takkavalkean räiskyessä. Mutta äkkiä alkoi turvekatolta kuulua jyskettä, ja savu-aukosta pistivät näkyviin hivutustaudin tapaisesti laihtuneet kasvot. "Ei, mutta siellähän on herra Matti Kustaanpoika!" huudahti Tolv Ula ja päästi heinät putoamaan. Hän tiesi, että herra Matti oli lyönyt Linköpingin piispan kuoliaaksi Linderåsin kirkolla ja että hänet siitä oli julistettu pannaan. Minne hän menikin, missään ei käynyt olut-amme eikä kiehunut pata, ja jos lapsi makasi kätkyessä, ei se päässyt vanhaksi.
"Pian, talonpoika, ojenna minulle leipäsi!" huusi herra Matti. "Ei minun maksa vaivaa tirkistellä sinun tyhjiin käsiisi. Menetin väkeni tuolla metsässä, ja hevoseni on yhtä nälissään kuin minäkin." Hän nosti joutsen siimalleen, ja Tolv Ulan oli ottaminen leivät vartaasta ja ojentaminen hänelle.
"Avaa ovesi säppi yhtä kernaasti vast'edes kuin nytkin", jatkoi vainottu murhamies, hilautuessaan alas katolta ja noustessaan hevosensa selkään. "Verenimijät ovat aivan kintereilläni."
"Verenimijöiksi" nimitettiin pöyhkeitä saksalaisia palkkasotureita, jotka silloin kuningas Albrektin onnettomina aikoina kuljeskelivat ympäri maata. Jos he vain osasivat sätkytellä säärtä ja pistää tanssiksi, saivat he muitta mutkitta kuninkaalta sata täysipainoista markkaa ja kulkusvaatteet. Käherretyin hivuksin, viini nuolia täynnä, teräspanssari reiden suojana ja miekka tuppeen ruostuneena lähtivät he sotaan talonpojan jyvä-aittoja vastaan.
"Viisainta lienee avata hyvällä", ajatteli Tolv Ula, kun verenimijät alkoivat jyskyttää ovea. "Pois tukit tieltä!" huusivat he. "Vai niin, moukka, täälläkö sinä olutnassakkaasi paloittelet!" He joivat ja laulaa loilottelivat aika humussa, keksivät munakorin penkin alta ja pudottivat kanan orrelta keihäänvarrella. Se tapahtui niin perinpohjaisesti, että turpeita ja tuohia sateli liedelle ja lattialle ja syttyi tuleen. Silloin tarttuivat he lehmääkin sarvista ja raastoivat sen mukaansa.
Tolv Ula sieppasi kirveensä ja kiiruhti ulos palavasta tuvastaan. Mäenrinne oli täynnä ratsumiehiä ja jalkasotilaita, mutta siellä oli etenkin yksi, jota kaikki väistivät. "Varikset karttavat menemästä haukkaa liian lähelle", ajatteli hän, sillä hän näki, että tuo pelätty mies oli Bo Juhonpoika Grip, jolla oli melkein koko Ruotsi läänityksenä. "Auta turvatonta", rukoili hän ja heittäytyi maahan hänen eteensä. "Metsässä en voinut asua rosvoilta. Ja niin rakensin itselleni tuvan tähän tien poskeen. Mutta tässäkään en saa rauhassa asua. Minne pitää minun siis menemän?"
Bo Juhonpoika istui välinpitämättömänä ja leveänä ratsullaan ja katsoi häneen raskain silmin. Olihan hän itse omin käsin iskenyt erään ritarin hengiltä itsessään Tukholman harmaiden munkkien kirkossa, pääalttarin edessä ja sitten armossa suvainnut hyvitykseksi myöntää hänen heimolaisilleen talon, hiukan rahaa ja turkiksia! Oli hänellä muutakin ajattelemista kuin talonpoikaismoukan ruikutukset. Tupa paloi jo loimottaen, ja Tolv Ula heitti kirveen olalleen ja vaelsi matkaansa.
Ilta oli kirkas juhannus-ilta, ja taivaanranta hehkui koko yön metsän yllä. Viljapeltoja ja naurismaita koristivat pienet tuomen- ja pähkinäpuun oksat, joita oli pistelty pientareihin hyvän sadon saamiseksi. Juhannuskukkavihkoja riippui luuvan ovissa, ja avatussa kirkossa olivat kynttilänjalat täynnä kieloja. Köyryselkäisiä eukkoja kuljeskeli keräämässä kastetta taikinatiinuun ja lääke-yrttejä, ja nuoret tytöt unohtivat hetkiseksi huonot ajat ja sitoivat seppeleitä yhdeksistä erilaisista kukista, pannakseen ne vuoteeseensa ja uneksiakseen sitten tulevasta mielitietystään. Kisakentillä asui nuoriso lehtimajoissa ja karkeloi verenimijäin kanssa juhannussalon ympärillä, jota koristivat värjätyt munat ja tulipunainen kukko, auringon lintu.
Kukaan ei tahtonut ajatella surujansa, mutta siitä rupesi Tolv Ula kaihtamaan ihmisiä ja poikkesi metsän pimentoihin. Siellä vallitsi omituinen hämärä, mutta lintuja ei sinä yönä nukuttanut, ja kaikkialta kuului siipien räpytystä ja kuin rukkien ja kerinpuiden surinaa. Pikimusta tarulintu lenteli siellä myöskin, niin että kitinä kävi, mutta ei koskaan korkeammalla maasta kuin härkä iestänsä kantaa ja aina Jerusalemia kohti. Matka kävi hitaasti, sillä syvällä maan sisässä oli sen asuttava ja vain suurina juhla-öinä pääsi se lentämään.
"Sinä olet minun sydämeni lintu, yön salaperäinen lentäjä", sanoi Tolv Ula miettiväisenä. "Korkeammalle kuin härkä iestänsä kantaa en minä koskaan maasta pääse, mutta miten ikävöinkään valonkaupunkiin, rauhankaupunkiin, jonne en myöskään milloinkaan saavu! Jerusalem, missä sinä olet?"
Vähän ajan kuluttua taivalsi hänen ohitsensa aseellinen, laulava joukko. "Tule mukaan, yksinäinen vaeltaja!" huusivat soturit hänelle. "Kansan sortaja Bo Juhonpoika on kuollut, ja herrat nousevat nyt kuningas Albrektia vastaan."
Tolv Ula ei ollut hidas tottelemaan, sillä verenimijöitä vihasi hän yhtä syvästi kuin kuka kelpo ruotsalainen tahansa, ja suuria uutisia sai hän kuulla. Herrat olivat kääntyneet Tanskan kuningattaren Margaretan puoleen, joka oli Maunu Liehakon pojan Haakonin leski. "Albrekt oli silloin vannonut", väittivät soturit, "ettei hän pane ennen hattua päähänsä, ennenkuin on voittanut kuningas Housuttoman", ja kaupanpäällisiksi piti hänen lähettäneen Margaretalle useampia kyynäriä pitkän kovasimen, koska hänen tuli hioa neulojaan ja saksiaan eikä hallita valtakuntia.
Falanissa, Mössebergistä etelään, tapasivat sotajoukot toisensa erään rämeikön vastaisilla puolilla. Tolv Ula ryntäsi kuumimpaan kahakkaan kirveineen ja hyppi mättäältä mättäälle, mutta saksalaisten hevosille oli maa liian mutaista ja pehmeätä, niin että ne vajosivat liejuun. Keskellä ruhjottujen höyhentöyhtöjen pakenevaa sekamelskaa näki hän kuningas Albrektin, joka oli menettänyt hevosensa ja joka nyt koikkelehti sinne, tänne, huitoen hoikkaa keppiään. Hän oli kapea sääriltään, kapea käsivarsiltaan, kapea rinnaltaan, kapea kasvoiltaan. Kaikki oli hänessä kapeata, yksinpä kaksihalkoinen partakin. Vain kihara tukka oli tuuhea ja pitkä. Hänen oli vaikea tulla vieraalla kielellään toimeen voittoisain ruotsalaisten kanssa, jotka ympäröivät hänet, peloittavat kirveet käsissä ja veivät hänet vankina kuningatar Margaretalle Bohusiin.
Talonpojat rakensivat itselleen havumajoja linnan lähettyville, ja sinne tuli Margareta herroineen. Hän oli varttansa vähäinen, hänen ihonsa oli ruskea, mutta hänen nenänsä kaartui kauniisti ja hänen leukansa osoitti tarmokasta tahtoa. Varovasti ja viisaasti kehitteli hän ajatuksiaan, milloin hän vain pysähtyi ja alkoi puhua. Mutta usein vaikeni hän tykkänään ja antoi jonkun toisen haastella puolestaan.
Miten sattuikaan, lopuksi voitti kuitenkin aina hänen mielipiteensä. Nyt vallitsi hän Ruotsia. Kun herrat yöllä soihtujen valossa tulivat linnasta neuvottelusta, puhelivat he nauraen kansalle: "Oletteko kuulleet, miten kuningatar rankaisi kerskailevaa kuningas Albrektia? Hän pani miehen päähän hatun, josta roikkui yhdeksäntoista kyynärää pitkä laahus."
"Te herrat vain pilailette meidän talonpoikain kustannuksella", vastasi Tolv Ula ja heitti jälleen kirveen olalleen. "Vaikka taisihan se sille miehelle oikein ollakin. Mitä minuun tulee, niin olen minä nyt tehnyt tehtäväni täällä, ja minun on nyt lähteminen etsimään onneani muualta. En voi enää koskaan rauhassa levätä kahta yötä perättäin. Nyt on juhla-ilta, ja yölinnun lento alkaa."
Tällä kertaa oli hänen kodittoman vaelluksensa määrä tornikas
Tukholma.