Pyhän Birgitan vaellus

by Verner von Heidenstam

IV

Torventoitotuksia ja kavionkapsetta kuului hämärästä, ja oven avasi varovasti Kaarle-herra. Tippuen vettä ja puoleksi sulanutta lunta hän viittasi kynnykseltä maisteri Mattiakselle, mutta kun tämä ei huomannut, astui hän esiin, tarttui hänen käteensä ja vei hänet ulos. Yksinäisiä tuikkeita kimmelsi jo luostaririvissä, munkkien puuanturat pamahtelivat kivitystä vasten, ja koko mäki oli jääharmaa varustuksista ja aseista.

"Oletko puhunut äidin kanssa?"

"Olen Kaarle-herra. Olen pitänyt lupaukseni, mutta puhuessani tuntui jotain särkyvän minussa, ja minä luulen, että se oli itse elämänlanka. Hän ja minä emme kulje enää samaa tietä."

"Ole huoleti, maisteri. Munkitkin tuolla ylhäällä alkavat hymyillä hänelle, ja äsken kuulin veli Paavalin huutavan aivan kovaa jälkeeni, että jos akka Briitta edelleenkin asuisi miesluostarissa, silloin hänkin tahtoisi tulla sullotuksi Skeningen nunnien sekaan."

"Muutamat nauravat, Kaarle-herra, mutta jos seuraat minua makuuhuoneeseen, vien sinut ovelle, johon saat kolkuttaa kauan, ennenkun kukaan vastaa. Raskas ja ummehtunut on ilma siinä kammiossa, ja harmaana kuin sammaleinen tammenkanto istuu siellä vanha munkki, joka ei neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut vapaan taivaan alla ja on niin pyhä, että hän rukoillessaan saattaa nähdä kaikki yhdeksän enkelikuoroa. Hän on veli Gerechinus. Hän sanoo, että hän on se kauan odotettu nainen, joka kuin pilvenpatsas on nouseva yli maamme, ja että kukat, joita hän poimii vuorenjuurelta, antavat terveyden kansoille meren toisella puolen… Ne ovat sanoja, joita kannattaa kuulla, Kaarle-herra. Kaikki hyvä, kaikki suuri, se on minusta Birgitta."

"Miksis sitten koetat hillitä häntä?"

"Siksi että olen ollut hänen huonekunnassaan ja tullut teidän kaikkien ystäväksi. Se tekee minut heikoksi, ja sentähden minä toivon, että hän olisi hyvä ja hiljainen äiti, joka hoitaisi talojaan ja hankkisi lapsilleen edullisia naimisia ja rauhallisia virkoja kuningas Maunulta. Mutta soisivatko silloin milloinkaan uuden luostarin kellot yli Vadstenan lahden? Ymmärrä minua, rakas herra! Kun rakastaa jotain ihmistä, ei soisi näkevänsä häntä ylenkatsottuna ja viattomain itkun tahraamana. Kun äitisi puhuu kansamme puolesta ja ihmissuvun onnesta, unohtaa hän seisovansa jaloillaan raskaasti maassa. Minä osaan ja tiedän paljon enemmän kuin hän, ja minä tiedän, että jos revimmekin sydämen rinnastamme ja annamme sen vapaasti palaa hurmauksessaan jokaiselle, ken vain haluaa nähdä… yö pysyy yönä. Maailmalla murhaavat sotajoukot toisiaan, kirkot seisovat suljettuina pannaan julistettujen ruhtinaitten maissa, ja Avignonissa ilakoi Klemens-paavi nainen kummallakin polvellaan. Ja kotona… sinä tunnet kiiltävähaarniskaiset juoppolallit, jotka kestailevät toistensa taloissa. Sopuisia veljiä tuntikausia pitkitetyn pöytäpidon aikana, kademieliä ja miehentappajia, kun olut on lopussa ja kylmä arkipäiväaamu tulee! Kirkoissa he myös polvistuvat kerkeimmin kuvien eteen, jotka ovat rujomuotoisia ja rumia, ja arvelevat, että hiissä on väkevin ihmevoima, mutta että kauniit ja sirot ovat vain jonkun selkätautisen munkin syntistä työtä. Onko naisen asia pistää kätensä sellaiseen törkyyn! Rouva Birgitta tavottelee niin kunnianhaluisesti orjantappuraa, että piikit repivät nahan kaikilta, jotka ovat häntä lähellä. Niin kiivaasti hän sytyttää tulen rikkaruohoihin, että koko metsä menettää neulasensa."

"On honka, joka vielä seisoo vankkana juurillaan", sanoi Kaarle-herra, "ja se olen minä. Surunlapseksi minua senvuoksi moititaankin. Heti kun äiti on ottanut pyhiinvaellussauvan, autan minä Cecilian ulos Skeningen luostarista, vaikka minun pitäisi iskeä miekkani portinrakoon. Pahempi on Kaarinan laita, sillä hän horjuu jo. Ajatteles, maisteri, hän ja hänen miehensä makaavat oljilla kumpikin nurkassaan, ja perjantaisin he käyvät paljasjaloin… Nyt on kuningas Maunu vielä kerran nöyrtynyt ja ratsastanut tänne. Hän ei uskaltanut lähteä laivastolla ja uskoa itseänsä Jumalan huomaan. Hän tahtoo, että äiti ensiksi siunaisi ristinlipun, jonka kuningatar Blanka on omin käsin ommellut. Siksi hän on tullut, ja useat sukulaisistani ovat seuranneet häntä, taivuttaakseen äitiä jäämään tai myös sanoakseen hänelle hyvästi."

Ylös luostariin johtavan tien molemmin puolin istui rautaratsastajia peitsineen, ja vaakunakilpien jalopeurat ja kotkansiivet kimmelsivät pitkissä hevosloimissa. Eräässä sotilasryhmässä oli Birgitan veli Israel-herra, Finstan voimallinen ja vakaa ritari. Kypärin suojaröydät laskeutuivat harmaan pensasparran kummallekin puolelle, ja hänen lyömämiekkansa oli niin pitkä, että hän nojasi kyynärkoukullaan sen kahvaan. Hänen vieressään seisoi Birgitan poika Birger-herra ruskeassa yksinkertaisessa vaatetuksessa kuten puhtaastieläjä vaaleine partoineen ja kapeine kasvoineen hän muistutti jotakuta matkailijaa Englannin kuninkaan valtakunnasta. Hän piteli kädestä pientä Ingeborgia, jonka noviisipuku oli liian pitkä ja painui laskoksiksi maahan. Hänen takanaan seisoivat Birgitan toiset tyttäret, ankara Märta-rouva lesken surupuvussa, Cecilia mustassa kaavussaan ja Kaarina punaisine hilkkoineen, ja viimeksimainittuun pysähtyivät rautaritarien silmäykset mieluimmin. Hän ei ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta ja vetäytyi miehensä selän taa, nuoren ritari Egard von Kyrenin, joka tuki itseään kepillä, vaikka häntä jalasta leukaan verhosi rauta-asu, ja mustan kypäritöyhdön alla näkyi hänen poskillaan kuolonkalpeus.

"Menkäämme nyt äitinne luo, lapset", sanoi herra Israel kumealla äänellä. "Sinun, Kaarle, pitää myös tulla. Pyytäkäämme häntä vielä kerran malttamaan mielensä, mutta jos hän yhä pysyy halussaan saada kokonaan palvella hyvää tahtoa, silloin on meidän vaiettava. Se on sanani. Ja sitten taisteluun, kilpimiehet, ristinmiehet!"

Hän kohotti miekkansa, ja se salamoi niin, että rautaratsastajat kalistellen kavahtivat taaksepäin.

Maisteri Mattias jatkoi yksin kulkuansa ylös tietä luostarille, minne uteliasta rahvasta jo alkoi kokoontua. Alijohtaja, jonka nimi oli Pietari, istui muuten enimmäkseen kammiossaan ja käänsi Birgitan ilmestyksiä latinaksi, mutta kun hän kuuli käskevät äänet portin ulkopuolelta, rypisti hän leveitä, yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja tuntui vieraista sekä kopealta että vähäsanaiselta vastauksissaan. Hän tuli ulos, kädessään palava vahakynttilä, josta hovipojat sytyttivät soihtunsa, mutta palasi sitten makuuhuoneeseen, ja melkein kaikki veljet seurasivat häntä. Muutamat jäivät kuitenkin palvelemaan suuria herroja. He kantoivat ympäri juomia, ja ritarit, joilla oli punaisenkeltaiset parrat ja kylmän ahavoittamat kasvot, kiroilivat ja nauroivat, jotta seinä kajahteli.

Kivipenkillä oven vieressä istui kuningas Maunu, punoen hiuskiharaansa sormensa ympäri, ja ristinlippu oli hänen polvellaan. Nähdessään kansan jätti hän lipun ja astui joukon keskeen.

Hänellä ei ollut haarniskaa eikä rautapaitaa, vaan siniset turkit, jotka melkein peittivät hänen tasaiseksi typistetyn partansa. Hetkeksi hän kokonaan katosi pörröisten päitten sekaan. Hän nipisteli talonpoikia poskesta ja taputti heitä päälaelle ja kyseli heidän vuohistaan ja taloistaan. Vihdoin palatessaan herrasmiesten luo jatkoi hän samaan tapaan, lähestyen milloin ketäkin ja taputtaen heitä, jotta heidän rautahihansa helisivät.

"Siinäpä liehakko-kuningas!" mutisi kansa. Hän pysähtyi ja kuunteli.

"Herra", sanoi maisteri Mattias ja tervehti häntä. "Kansa on epäluuloista, ja se pitää hauskempina ritareitasi, jotka osaavat sadatella."

Ritarit nauroivat, ja kun kuningas sen kuuli, alkoi hänkin heti nauraa. Hän taputti maisteria olkapäälle, tiukensi turkkejaan ja istuutui kivipenkille.

"Anna sinä ystävien pauhata, oppinut kaniikkini. Tänä yönä saanee rouva Birgitta kuitenkin niukasti unta. Minä tahdon nähdä tyytyväisiä kasvoja, ja jos sukulaisrouvani suopuisi samaan sielunravintoon, maistuisi yön uni paremmin sekä hänelle että monille muille ihmisille tässä maassa… Kolpakko, munkki!"

Palveleva veli kaatoi isoimman kolpakon niin täyteen, että kuninkaan täytyi tarttua siihen molemmin käsin.

"Ritarit ja herrat, minä juon tyytyväisten kasvojen maljan! On vuotanut kylliksi verta sukuni osalle… ja minä inhoan nähdä verta omalla tantereella. Kun tulen paikalle, jossa joku on pistetty, on kuin näkisin lähtemättömän ruskean tahran ruohossa, olkoon ruoho kuinkakin veres ja vihreä. Jos minun pitää tallata verta, niin tapahtukoon se äkkiä ja ulkopuolella maan rajojen… ja jälkeenpäin poltan vaatteet, jotka olivat ylläni, jos me nyt saamme retkellämme runsaan saaliin, niin tulemme kaikin tyytyväisiksi. Minä voin maksaa velkani kirkolle, kansa saa huojennusta veroissa, ja Valdemar Atterdag, punainen kettu, saa syödä itsensä kylläiseksi kädestäni kuin kesy kyyhkynen. En aio parantaa maailmaa kuten sukulaisrouvani. En voi tutkia sydämiä ja munaskuita, en tehdä teitä hyviksi, niin pahoja olette te kaikesta sielustanne, mutta tyytyväiset kasvot, ne tahdon toimittaa teille. Kuuleppas, kansa! Tänä päivänä sinä olet ristinyt minut uudella nimellä. Anna minulle myös kumminlahja! Anna minulle kokonainen vuosi istuakseni rauhassa kuninkaantalossani, ja kun sitte läimäytän tallimiestä olalle ja tiedustan uutta, suo hänen silloin tyytyväisin kasvoin vastata minulle: ei mitään uutta, kuningas Liehakko, ei ole mitään tapahtunut!"

Hän tyhjensi kolpakon pohjaan ja heitti sen lumelle. "Ota se ylös, munkki! Vie se järvenrantaan ja heitä Vetterin syvyyteen, niin ettei sitä enää koskaan voida kohottaa minkään muun toivomuksen lausumiseksi."

Munkki sieppasi soihdun, valaistakseen tietään, ja katosi kolpakkoineen rantaan, missä jääkappaleet nousivat syrjilleen ja kallistuivat kuohujen kanssa tai sukelsivat syvyyteen. Välistä kuului kirkas hellittämätön sointu, joka peninkulma penikulmalta liukui yli vielä jäässä olevan osan järveä kuin jättiläisen pitkällinen jousenveto viulunkielellä.

"Munkit", sanoivat ritarit, "pankaa kumpaankin käteenne kolpakko, sillä nyt tahtovat tyytyväiset kasvot juoda kuningas Liehakon maljan!"

Veljet kiiruhtivat kellariin ja palasivat pian syli täynnä tinamaljoja ja viiniä.

Kun ritarit olivat juoneet, sinkauttivat he sarkat seinään, niin että ne lommoisina tai litistyneinä kuin kolikot putosivat lumikinokseen.

Silloin tuli veli Paavali ruokasalista kiiltävin huulin ja hanhenjalka kädessä. Hän polvistui kuninkaan eteen ja suuteli hänen kenkiään.

"Herra, jos Briitta-eukko edelleen asuu miesluostarissa, silloin minäkin tahdon tulla pistetyksi Skeningen nunnien sekaan."

"Briitta-eukko!" toistivat ritarit ja nauroivat, jotta punertava tukka tuoksahti silmille.

"Mitä sinulla on kädessä?" kysyi kuningas. "Hanhenjalka. Tunnustele… tuore ja pehmeä! Etkö tiedä, että Sibyllalla on hanhenjalka?"

"Että rouva Briitta kirjoittaa muistiin kiusauksensa hanhenjalalla, sen olemme kyllä huomanneet", yhtyivät ritarit ja ristivät kätensä vatsalle. "Oletteko nähneet hänen latinaansa? Yksinkertaisintakaan lausetta ei hän voi panna kokoon oikealla tavalla."

"Latina sikseen", vastasi piirin vanhin, ukko, jolla jo oli valkeita karvoja parrassa, ja hän tärisi naurusta, niin että pudotti teräshansikkaansa lumeen. "Mutta siitä tulisi makea juhlapäivävelli koko laitteesta, elleivät luostarinjohtaja ja Mattias hoitaisi seulaa… Tiedättekö, mitä poikani teki, kun näki hänen tulevan Tukholman törmässä? Hän seisoi parhaillaan hijauksessa ja pesi silmiään. On Johannes Kastajan päivä tänään, muori kulta! hän lauloi kuin pieni lintu ja niin roiskautti koko pannin hänen päälleen."

"Se oli koko peeveli pojaksi, kuules!" sanoi paksuin ritari, jolla oli lappu vasemman; silmän päällä, ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan, niin että selkämys helähti. "Jospa ymmärtäisin, mitä se rouva tahtoo! Kyllä kuulen, että sama hanhilaulu nyt käy yli maan hamasta Avignonista Upsalaan. Maailma on paha… Niin, totta vieköön, paha se on, mutta kyllä kelpaa se meille, kuules! Mitä puuttuu häneltä oikeastaan, rikkaalta vanhalta vaimolta?"

"Sen tiedän minä, kuules", vastasi ukko, polvet koukussa. "Tule tänne, veli Paavali!"

Hän otti munkkia nenästä ja tarkasteli häntä.

"Välttävän soma silmäin alapuolelta."

"Sitä minäkin, herra ritari."

"Ja puhtaastieläjän veitikka olet sinä ollut ikäsi?"

"Tahraton."

"Se kelpaa. Säästetyt puut synnyttävät suuren talviroihun. Nosta akka satulaan ja pakene hänen kanssaan hornaan, jotta hän saa itselleen miehen."

"Leskenhuntu painaa kuin rautakansi!" loilottivat kaikki ritarit ja napsauttelivat sinertyneitä sormiaan. "Ja niin alkaa paastopäivävelli kiehua päässä!"

Ukko otti ylös rautahansikkaan ja pudisti siitä lumen.

"Muistan kyllä, kuinka olin mukana ja kannatin morsiustaivasta Hänen Pyhyytensä ja Ulf-vainajan yllä, sen kelpo miehen… Kuulin heidän kuiskailevan puhtaudenlupausta joka kerta kun kurkistelivat toisiaan silmiin… Ja tosi ja varma on, että kaksi vuotta jälkeenpäin olin myös mukana, mutta kastemaljan ääressä!"

Kuningas nousi.

"Te puhutte minun sukulaisestani, ritarit!"

"Niin, ajatteles, että hän saattaakin olla sinun sukulaisesi!"

Hän otti lipun ja kiersi auki valkoisen vaatteen, niin että punainen risti tuli näkyviin.

"Yön hetket ovat kuluneet, ja vakavilla asioilla me ratsastimme tänne. Seuratkoot minua nyt kaikki rouva Birgitan luo, että hän siunaa sotalippumme ja antaa meille hyvän sanan matkan varaksi. Tiedättehän hyvin, että ellei näin käy, eivät vaimonne ja poikanne ikinä tule tyytyväisiksi."

"Sinä halaat nähdä tyytyväisiä kasvoja, kuningas Liehakko!"

Hän laski ristinlipun käsivarsilleen ja kannatteli sitä edessään, ja hälisevät ritarit järjestyivät hänen taakseen niin hyvin kuin taisivat, kaksittain. Uniset hovipojat kävelivät sivulla soihtuineen, ja ritarien henkipalvelijat, jotka olivat tähän asti pysytelleet poissa, yhtyivät kulkueeseen, kantaen herrojensa kilpiä. Luostarin makuuhuoneessa läppäsi jo kello aamusaarnaan, ja vesikello osotti neljää, mutta veli Paavali pysytteli edelleen kuninkaan läheisyydessä osottamassa tietä. Torvet soivat, peitset vaipuivat, synkät ja punertavat hevossilmät välähtelivät päin tulenloistetta, ja joka kerta kun ritari luiskahti jäisessä mäessä, kolisivat hänen varuksensa kuin kahleet.

Kuningas oli jo ennättänyt puolitiehen, kun hän kohtasi maisteri
Pietarin, joka pidätti hänet kädenliikkeellä.

"Herra ja ruhtinas", hän alkoi, ja hiljainen ääni värisi puheen aikana. "Rouva Birgitta kieltäytyy ottamasta sinua vastaan. Hän tervehtii sinua ja sanoo: Ristinlipun nimessä sinä alat inhasta saaliinhimosta ryöväriretken. Tee ensin oikeutta omassa maassasi, ennenkun kastat pakanoita. Auta köyhiä, huojenna kansan verotaakkaa ja kurita suurisuisia herroja laeilla. Ristinlippuasi, jonka kavalat ja paheelliset naiskädet ovat ommelleet, hän ei siunaa. Tuhannet ja taas tuhannet huutavat helvetistä: tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit ja kuninkaat, jotka söitte meidän rahamme, häväisitte meidän naisemme ja annoitte kotimme palaa, ilakoidessanne suruttomain kanssa! Ristin juurella te annoitte voidella ja kruunata itsenne, te irstaat, jotka palkitsitte meitä, kun olimme silmänpalvelijoita, mutta annoitte murhamiekan välähtää, missä hyvänsä mies tai nainen sanoi teille totuuden. Tulkaa perässämme tänne hiisien luo ja kokoontukaa siihen huoneeseen, missä sielut painuvat alas kuin lumihiutaleet! Ei mikään rikos maan päällä ole verrattavissa teidän kataluuteenne, sillä teidän palkoissanne kasvatettiin meidät helvetille, ja teidän valtikkanne alla tuli jo maa helvetin esitarhaksi. Tulkaa tänne meidän perässämme, te keisarit ja kuninkaat, te kirotut, joille ihmiset vannovat valan huudoilla, mutta joita he sydämissään halveksivat! — Niin huutavat onnettomat helvetissä, ja Birgitta ilmottaa sinulle heidän sanansa. Saalista, jonka sinä lupaat miehillesi, et ikinä saavuta, ja missä ovat silloin suruttomat? Raudankalske, jota hän on kuullut tänä yönä, on tullut hänelle kahleitten enteeksi, jotka kerran laahaavat sinun omissa jaloissasi."

"Te tulette liian liki soihtuinenne!" huusi kuningas hovipojille ja kumartui varjon puolelle. Hän oli hellittänyt ristinlipun toisella kädellään, niin että nirkko nojasi lumeen, ja huomaamattaan polki hän silkkivaatetta. Turkit aukenivat, ja nyt näkivät kaikki, että hänen yllään oli niiden alla harmaa katumakaapu: hän oli halunnut lepyttää sukulaistaan.

"Hevoseni!" hän sanoi epävarmalla äänellä. "Eikö kukaan kuule, että minä käsken tuoda hevoseni?"

"Ja mitä tahdot sitte tehdä ristinlipulla?" kysyivät ritarit.

Hän hengitti syvään ja katseli ympärilleen pimeässä.

"Minä tahdon ottaa sen mukaani luostarikirkkoon ja laskea sen kolme kertaa alas Pyhän Eerikin kuvan edessä. Tahdon murtaa pois hänen puuvaltikkansa ja sijalle asettaa omani hänen käteensä, ja teidän kaikkien pitää jättää hänelle sormuksenne ja kalleutenne, niin että hän tulee meille hyväksi ja suosiolliseksi. Olen kääntynyt mielipuolen naisen puoleen, mutta kuningas Eerikki on pyhimys… Tule tänne, veli Paavali! Sinä saat mennä rouva Birgitan luo ja jättää hänelle hanhenjalan ja sanoa, että se on vastaukseni."

"Ha ha ha!" nauroivat ritarit ja näpsäyttelivät sormiaan. "Niin vie hanhenjalka Sibyllalle, sitten on se valmista!"