V

Pietari Räätäli oli pieni puhelias mies, jolla teräskiiltoiset silmät välähtelivät vilkkaasti. Hän oli tullut Alvastraan ja istui työtuvassa neulomassa viittoja ja pyhiinvaelluskaapuja. Oven ulkopuolelle hän oli ripustanut taulun, jossa räätälien suojeluspyhimys, pääenkeli Mikael, seisoi vaakoineen. Ystävällisinä ja hartaina istuivat munkit ja katselivat, kuinka mestari leikkasi ja neuloi yksinkertaisia vaatteita, joiden oli vaellettava avaraan vieraaseen maailmaan.

Kirkon kaari-ikkunat ja lehtevät pyökit kuvastuivat lampeen, ja kaislikon kivillä seisoi Kaarina juottaen naarashirveä kädestään. Kerran, kun koiranhaukunta ja torventoitotus soi yli metsän ja hellittämätön ilonpauhu tervehti jokaista kuolettavaa nuolenampumaa, oli läähättävä eläin ilmestynyt pensaista ja kätkenyt päänsä nuoren rouvan ja neitsyen hameenpoimuihin. Lähin metsästäjä oli itse herra Kaarle, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi itsensä päihtyneeksi, vaikkei ollut maistanut tippaakaan, ja ikävöi vain tappaa kaikki mitä osui hänen tielleen, sekä jänikset että hirvet ja visertävät pikkulinnut. Hän seisoi jo paaterolla ja pingotti jänteen, mutta Kaarina levitti kätensä pienen heikon olennon yli ja sanoi metsästäjälle:

"Tahdotko sinä tänään nähdä oman sisaresikin verta?"

Silloin Kaarle-herra heitti jousen olalleen ja kääntyi metsään, mutta tiellä hän nauraen kirosi kaikkea naisväkeä.

Siitä hetkestä liittyi säikähtynyt eläin Kaarinaan ja tuli niin kesyksi, että se seurasi häntä alati.

Kun hän nyt vetäytyi kiviltä, sulkeutui kaislikko hänen jälkeensä, niin että munkit työtuvassa saattoivat nähdä vain punaisen hilkan. Se helotti kuin jättiläismansikka. Niin kauan kun hän viipyi puitten katveessa, pujahteli hirvi aivan hänen luokseen ja hiveli hametta, mutta kun hän tuli auringonloisteeseen, laskeutui eläin metsänreunaan, räpytti korviaan ja katsoi hänen jälkeensä.

Kaarina riisui hilkan, joka kävi hänelle liian kuumaksi, pisti sen pussiin ja istuutui nurmimäelle isäntänsä herra Egardin viereen. Sairassauva oli herra Egardin polvella, mutta hän oli vielä pukenut ylleen rautapaidan, näyttääkseen sotilaalta. Heinä heilui ja sinikellot soittivat. Allebäckin sillan luona, missä kuningas Sverker oli kaatunut murhaajan yllättämänä, polskuivat hevoset vedessä ja hirnuivat, ja Kaarinasta näytti kuin olisi koko tasainen Östergylln aurinkoisine peltoineen levinnyt niin lähelle hänen allaan, että hän olisi voinut laskea kaikki kymmenen sormeaan pienten kirkkojen katoille ja siirtää ne minne tahtoi.

"Sinä olet kallis työssäsi, mestari", sanoi maisteri Pietari ja istuutui pöydälle räätälin viereen.

"Mitä enemmän voin saada, sitä enemmän tahdon omistaa", arveli räätäli ja antoi saksien sipsua. "Kotona on minulla jo arkunpohjalla massillinen hopeaa, ja jos saan massin lisää, on niitä kaksi. En sano enempää. Odotas vain, rakas maisteri. Sinä saat kuin saatkin nähdä minut vielä kerran. En sano, missä."

"Hiljaa!" kuiskasivat veljet, juoksivat ovelle ja katsoivat rantarinteelle päin, missä pieni harmaapukuinen nainen seisoi huntunsa verhoamana ja katseli auringonvanaa pitkin, joka vei yli järven kohti tuntematonta ja kiehtovaa.

"Hurskas ja siunattu!" jatkoi mestari. "Nyt hän tahtoo itse puhua meidän puolestamme keisarille ja paaville, koska hänen rangaistuskirjeitään ylenkatsotaan. Hän ei pelkää mitään, mutta kukaan ei saata olla niin leppeä kuin hän, ja kyllä on hänellä ollut raskasta viimeisinä kuukausina, vaikkei hän sano niin sanaa. Joka yö koko kevättalven aikana on ikkuna-aukko loistanut tuvassa, väittää palovartija, ja hän on huokaillut ja vuodattanut niin runsaasti kyyneleitä, että mies on saattanut kuulla itkun kulkeissaan lyhtyineen ohi. Ja kun hän tulee kirkkoon paikalle, missä lapset ja Ulf lepäävät, astuu hän niin nopeaan, että kompastuu hameeseensa. Ja kalpeaksi ja kuultavaksi hän on käynyt. Vaikka kuinka koettaisin leikata ja neuloa, tulee kaapu, joka kuuluu hänelle, kuitenkin aina liian avara… Ja nyt minä olen pistänyt viimeisen piston ja teen solmun. Kiitos olkoon sinun, minun suojelusherrani, amen! Nyt, veljet, auttakaapas minua viemään vaatteet alas."

Maisteri ja veljet ottivat kaavut olkapäilleen, ja kun Kaarina näki heidän tulevan ja kuuli kaulussimpukkain rahinan, sulloi hän hilkan vieläkin syvemmälle pussiin ja juoksi toisten edellä paljain päin Birgitan luo.

"Äiti, äiti", hän sanoi. "Luulin varmasti, ettei mestari ikinä ehtisi valmistua määrähetkeksi, mutta nyt hän tulee. Ja nyt sinä tahdot jättää meidät? Minä lupaan, etten enää koskaan pidä punaista hilkkaa, ja joka aamu minä menen kirkkoon… Älä nyt vain anna kenenkään toisen auttaa vaatteita yllesi. On kuin kietoisin sinut käärinliinoihin, äiti. Mutta jos sinä tahdot, että minun kerran pitää seurata sinua Roomaan, vaikka minulla on isäntä ja talo, niin käske Jumalan nimessä!"

"Sinä olet syntynyt kaikki menettämään, lapsi, valmista itsesi siihen."

Birgitta kumartui hänen puoleensa.

"Maisteri Mattias puhui kerran merikummituksesta, jolla oli julmat ihmissilmät. Eikö hän sanonut, että ne olivat ruskeat? Ajattelen sitä usein, mutta en muista oikein."

"En ollut silloin huoneessa, äiti, mutta tuhlaisimmeko aikaa niin joutaviin mietteisiin? Hetket pitkän matkan edellä ovat rauhattomia ja täynnä vienoa suruisuutta, mutta sinä tulet iloiseksi ja huolettomaksi, kun retki on alkanut. Istukaamme nyt yhdessä viimeinen ilta! Ken tietää, näetkö enää koskaan järveä allamme?"

Birgitta kääntyi kohden auringonvanaa eikä vastannut.

Huomeneltain kokoontuivat aamusaarnan hetkenä pyhiinvaeltajat kirkkoon, yksinkertaiseen ja enemmän kunnioitusta herättävään kuin tilavaan kirkkoon, jonka holvit olivat paljaat, mutta lattia laskettu piirtokivillä. Vaikka aurinko ei vielä ollut noussut, oli jo valoisaa. Pienet kattoikkunat olivat avoinna pohjoispuolella, ja veres metsäilma virtasi sisään kuusista ja Ombergin kasteisista pyökeistä. Kaksi kynttilää paloi Pyhän Eerikin kuvan edessä, joka piti kuningas Maunun kultavaltikkaa kädessään ja loisti ritarien kaikkien ketjujen ja sormuksien hohteessa. Pyhiinvaeltajat astuivat esiin ja suutelivat jäähyväisiksi sinistä viitanlievettä ja kolmikruunuista omenaa. "Sinä olet pyhimys, kuningas Eerikki", he mutisivat, "pidä kättäsi yllämme!"

Kun he olivat kuulleet jumalanpalveluksen ja sanoneet veljille hyvästi, laskettiin herra Ulf Gudmarinpojan haudan ääreen vasu kaikkine kalleuksineen, jotka olivat olleet hänelle elinaikanaan rakkaimmat. Siinä olivat amme ja pikari ja kalkit ja kullattu metsästystorvi ja hänen mahtava juomakannunsa Hiisihyminä, joka kauan oli kulkenut perintönä isältä pojalle.

"Tämä on minun autuaan herrani lahja luostarille", sanoi Birgitta.
"Rukoilkaa hänen sielunsa puolesta!"

Sitten pyhiinvaeltajat alkoivat lähetä ovea. Ihmettelevä pieni Ingeborg ja herra Egard sairassauvoineen ja ankara Märta, joka tuimasti rypisti kulmakarvojaan, pysähtyivät hautakiven ääreen, mutta kun Birgitan oli mentävä Kaarinan ohi, veti hän tämän puoleensa niin rajusti, että herra Kaarlekin, joka koko ajan oli seisonut kalistellen rautapaitaansa, kävi hiljaiseksi.

"Sinä olet minun kultakutrini", Birgitta kuiskasi niin hiljaa, ettei kukaan voinut kuulla. "Oletko koskaan oikein tarkasti katsonut minua silmiin? Tee se nyt. Minkälaiset ovat ne silmät?"

"Ruskeat, onnelliset… Mutta miksis kysyt sitä, äiti kulta?"

"Se on minun salaisuuteni."

Hän painoi Kaarinan vieläkin lähemmäksi sydäntään ja irrotti rukousnauhastaan ristiinnaulitunkuvan, jonka Birger Pietarinpoika oli kalkutellut talviroihun ääressä Finston talossa. Sen hän pani tyttärensä sormien väliin, ja Kaarina tunsi sen jääkylmäksi.

Nyt asettui maisteri Pietari pyhiinvaeltajain eteen korkeine mustaksimaalattuine puuristineen ja viritti katumuslaulun. Hänen takanaan seurasivat Birgitta ja Dannäsin rouva Ingeborg ja nuoret kappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka kantoivat rouvien laukkuja, ja monet palvelijat, puhtaastieläjät ja ritarit, jotka kaikki samana aamuna olivat ottaneet sauvan. Vähän ajan perästä saattoivat lapset ja muut jälellejääneet luostarimäeltä nähdä pyhiinvaeltajain hitaasti ja askel askeleelta kulkevan yli itägöötalaisten maan, ja ylhäällä kammionaukolla seisoi pyhä Gerechinus, harmaa parta painettuna ristikkoa vasten.