Pyhän Birgitan vaellus

by Verner von Heidenstam

VI

Joka kerta kun pyhiinvaeltajat lähestyivät kirkkoa, alkoi kello läpätä, mutta he eivät kääntyneet eivätkä katsoneet taakseen, vaan lauloivat ja sitten taas lukivat kirjojaan.

Niin he vaelsivat hamaan iltaan, päivät pääksytysten läpi asumattomien metsien ja yli kankaitten ja lampien. Vihdoin he matkasivat eräällä kauppalaivalla ja laskivat maihin Saksan rannikolla, ottaakseen jälleen säkkinsä ja sauvansa. Välistä heidän helteisenä syksypäivänä levätessään vieraanvaraisessa luostarissa kokoontui portin ulkopuolelle köyhiä ja sairaita, jotka jo olivat kuulleet kerrottavan Pohjan tuntemattomien maiden hurskaasta ja ihmeitätekevästä naisesta. Augsburgissa pyhiinvaeltajat istuivat piispan pöydässä, päivän ja pölyn mustaamina he nousivat Memmingin synkkien muurien kätköön, ja yhä korkeammalle kohosi lumihuippuinen vuoristo.

Tunturipoluilla, jotka joluivat Pohjois-Italian tasankoa kohden, aiheutti jo tungosta paljasjalkamiesten ja laulavien naisten paljous. Julmat ryöstöritarit, joiden mielen oli kietonut kuolemanhetken kauhu, vaelsivat pitkänpitkine partoineen uneksivien jumalanystävien keskessä, ja avatuista hartauskirjoista he lukivat puoliääneen katumusrukouksiaan. Eri luostareista tuli kokonaisia veljeskuntia pussi selässä ja liittyi yleiseen kansanvaellukseen, päästäkseen riemuvuoden synninpäästön osallisuuteen. Vertavuotavat itsensäruoskijat piirittivät pyhiinvaeltajat, vyötäisiin asti alastomina, ja kehottivat heitä ennemmin pysähtymään ja suomimaan ruumistaan kuin etsimään paavien hylkäämää ja kirottua kaupunkia, ja monet kuulivat harhaneuvoisia, mutta kerjäläismunkit nousivat kallioille ja saarnasivat ja huusivat epäileville, kehottaen heitä kulkemaan ja kulkemaan uupumatta. Silloin enkelikuorot pauhasivat yli metsänlatvojen, ja puukuva tienristissä vaihtoi väriään, niin että kaikki saattoivat selvästi nähdä pyhimyksen riemastuksen. Birgitta kulki joukkonsa etunenässä maisteri Pietarin rinnalla, mutta vaivuttuaan mietteisiin hän alkoi kiirehtää niin käyntiään, että joutui paljon edelle muista. Hämärähetkenä ehdittyään Milanon porteille pysähtyi hän ja odotti maisteria.

"Anna minun nyt ottaa puuristi, jota sinä koko päivän olet kantanut. Sinun terveytesi on heikko, ja sinun pitää säästää itseäsi, mutta minulle on tarpeen taakka, joka pakottaa minua käymään hitaammin. Ennen istuin usein kotona väsyksissäni nurkassa, mutta senjälkeen kun aloin uuden elämän, en ole ajatellut lepoa enkä ravintoa, ja aika tekee teidät kaikki minun kaltaisikseni."

Hän tarttui itse kankeaan puuristiin Dannäsin Ingeborgin tukemana ja pyysi muurin jousimiehiä näyttämään tietä lähimpään majataloon, mutta he pudistivat vastahakoisina päätään, sillä rutto ahdisti kaupunkia. Silloin astui esiin kellankalpea mies, kuoppasilmäinen ja syväposkinen, joka kantoi kitaraa nauhassa olallaan. Hänen hiuksensa riippuivat pitkinä, ja musta olkaviitta oli reunustettu repaleisilla kultaripsillä.

"Sinä tiedät ken olen, jumalainen pyhiinvaeltaja", hän sanoi haudankolkolla äänellä, käyttäen maakuntamurretta.

"Kuinka tietäisin sen?"

"Santa Maria, silloinpa tuletkin etäältä! Minä olen laulanut kuningatar Johannalle Neapelissa ja istunut pöydässä Petrarcan kanssa. Kansa täällä sanoo minua Vaeltavaksi Tuomaaksi, siksi että minä harhaan ympäri hovista hoviin ja laulan, ja jos olen hyvällä tuulella kuten tänä iltana, voi kyllä laulaa avoimella kadullakin. Minne tulen, siellä on kotini, ja jokikinen ihmislapsi on ystäväni. Jos seuraat minua, näytän tien. Minäkin aion majataloon, ja kun minä soinnutan, saa itse kuolema jalat alleen. Minä näen, jalo nainen, että pidät kiihkeästä vauhdista, sillä vaikka oletkin kalpea, on poskillasi pieniä punaisia täpliä."

Hän laski kitaran rinnalleen ja kosketti kieliä. Rajuuden kiehtomana, mikä hurma ei hetkeäkään heijastunut hänen jäykiltä ja raskasmielisiltä kasvoiltaan; hän tömisti tahtia, niin että pieni kultatapsu lakissa singahteli oikealta vasemmalle. Kaikki aloittivat taas vaelluksnsa, ja hänen laulunsa herätti pyhiinvaeltajat, jotka pussi korvan alla lojuivat tulten ympärillä kaduilla. Välistä sulkivat tien harmaapukuiset kantajat, jotka päähineet alasvedettyinä puuhasivat peitettyjen paarien ympärillä kadulla, mutta heti kun he kuulivat hänen ilkkuvan soittonsa, kohottivat he jälleen paarinsa ja katosivat samaan läpäisemättömään pimeyteen, mistä olivat tulleetkin.

Vielä hetken hän leikki kielillä ja viritti sitten laulun:

"Nyt kaduilla paareja kannellaan,
ja kellot kaikuvat yöhön,
mut munkki peittelee pohkeitaan.
käy tiuku hatussa työhön;
ja kotona katselee katujaan
Roma aeterna.

Nyt muureilta usma kastaa maan.
kun kulkevi ristinkansa,
mutta nunnakin karkaa kopistaan,
käy tanssihin armaimpansa
ja karjan laidun on kerrassaan
Roma aeterna."

"Pilkkaaja pois!" kuiskasi maisteri Pietari ja tarttui sauvaan, mutta
Birgitta pidätti hänen kätensä.

"Jos se on totta, mitä hän laulaa, miksi silloin vaientaisimme hänet?" hän sanoi hilpeästi ja vähän miesmäisesti. "Laula, ystäväni, niin kauan kuin itse uskot mitä laulat… Nyt vasta näen tulenloisteessa, että viittasi on paikattu ja repaleinen, etkä sinä ole jäävä almutta."

"Suurkiitos sellaisesta anteliaisuudesta. Kiitetty olkoon pyhä Hieronymus, joka opetti minulle vilpittömyyden! Nyt saat kuulla enemmän, jos haluat."

Hän näpäytti kitaraa ja lauloi:

"Huvitarhassa Avignonin voi
perin oivasti isämme ylin,
kun maidossa kylpee ja kopeloi
ilotyttöä tutisevin sylin;
mut korpeille parahan asunnon soi
Roma aeterna.

Pyhät kulkijat, kalpanne nostakaa
ja kirkoissa pauhatkaatte,
että paavia satulaan vuottaa maa,
ja te keisarin johtajaks' saatte!
Sun valtas hän syöksemään ratsastaa,
Roma aeterna."

Birgitta ojensi hänelle rahan ja vielä yhden ja kolmannen ja neljännen ja viidennen.

"Et sinä ole hurskauden mies, mutta vihan sinä olet, ja sinä puhut minun sielustani."

"Näin paljon rahaa, jalo rouva… Roponen minulle, se riittää, ja loput sairaalle sisarelleni. Tässä on minulla lanteellani kerjuupussi häntä varten, ja hänen tähtensä minä harhaan ympäri ja laulan. Pieni raukka, hän on rampa. Mitä tekisin minä rahoilla? Kitarani, näet sä, on minulle enemmän kuin kaiken maailman rikkaus."

"Jos on niin", vastasi Birgitta, "silloin on sisaresi pussi täyttyvä."

Hän kääntyi pyhiinvaeltajain puoleen ja kerjäsi Vaeltavalle
Tuomaalle, ja vihdoin pussi riippui niin kukkuraisena, että Vaeltavan
Tuomaan täytyi käydä kallistuneena toiselle kyljelle, estääkseen
pussin uhkumasta yli reunojensa.

"Nyt voi sisaresi elää huolettomasti koko kuukauden", sanoi Birgitta. "Mutta älä tule minua näin lähelle! Tunnen tulikiven katkua ympärilläsi."

Miehen kuoppasilmäiset kasvot pilvistyivät vieläkin synkemmiksi, ja hän kietoi ympärilleen repaleisen viittansa.

"Kuules nyt! Pyhältä Augustinukselta minä opin katselemaan itseäni ikäänkuin kuvastimesta, ja kun tarkastelen kuvaani, sanon minä: maa on kaunis, ja minä olen ilo! Minä olen Jumalan oikea sijainen, sillä kun soitan kitaraa, putoavat suomukset ihmisten silmistä, niin että he näkevät maan. Hurskas hyväntekijäni, kuinka saattaisit ajatella mitään maata kauniimmaksi kuin meidän, kuin sinun ja minun! Totta sanotaan valeeksi, hyvää pahaksi. Siksi sinun tarvitsee vain puhua totta ja tehdä hyvää, synnyttääksesi satoa ja tullaksesi suuruudeksi. Lapsikaan ei saata sommitella mitään yksinkertaisempaa. Ja rakkaus! Ellei rakkaus olisi karvainen pukki, kuolemansynti sielua vastaan, meitä miehiä vastaan, jotka olemme saaneet kitaran ja miekan ja pergamentin, miten me silloin riisuisimme eläinhaahmon ja paljastaisimme enkeli Mikaelin haarniskan? Ja kuolema, ruumismadot ja inhottavuus? Nuoruutta ja terveyttä, et kumpaakaan sinä näkisi, visertävää kesää et pian enää kuulisi, ellei koskaan mitään lakastuvaa olisi. Jumalan hyvyys on ehkä luonut paljon sellaista, mitä emme tunne, mutta aivan varmasti täytyy maan olla mitä täydellisin, ja se joka moittii… Niin, hänelle minä soitan kitaraani ja annan palkeitten lietsoa ja hiilten hehkua, niin että kaikki mainen alkaa elää ja loistaa. Silloin katselevat ihmiset itseään kuvastimista ja vastaavat minulle: kauniita olemme mekin, nunc et semper et in secula seculorum!" [Nyt ja aina ja iankaikkisesti.]

"Sinä puhut kuin vääräuskoinen, mutta minä olen kuullut hurskaitten miesten puhuvan huonommin", vastasi Birgitta. "Lusifer oli enkeleistä kaunein, mutta vielä kauniimpi oli Jumala. Hän oli kuin nummen yksinäinen kukka, joka näkyy kaukaa ja kaikilta tahoilta juuri siksi että se on yksinäinen. Sitä kadehti hän yltiöpää, joka itse tahtoi olla ainoa, ja hänet syöstiin siksi kuolonvaltakuntaan. Pudotessaan maa-aineen läpi hän jätti sinne kauneutensa kuin kadotetun viitan. Usein minun täytyy surkutella hänen kohtaloaan, mutta rauhattomasti nukun hänen viitallaan."

Birgitta katsoi Vaeltavaa Tuomasta niin ankarasti ja kauan, että tämä peräytyi.

"Ylös huntu!" sanoi mies. "En voi sietää mustia kasvoja… Ja nyt me olemme perillä Pyhän Kolmen Kuninkaan majatalossa. Sisäänajoholvi on matala, ja sinä saat kallistaa ristiä. Ja tässä sinulla on talo kärryineen ja hevosineen ja muulineen… ja kaksi munkkia, jotka ovat pelanneet väärin, seisoo kädet selän taakse sidottuina tynnyrin päällä… aivan kuin pitää ollakin. Tänne majottuvat etupäässä hurskaat hengelliset, eikä täällä tarvitse kenenkään maata oljilla. Utupehmeät pielukset, silkkiset päällykset. Salinseinällä Jeesuksen Kristuksen muotokuva sellaisena kuin hän silminnäkijäin mukaan oli maisessa elämässään… Kardinaalipiispa on kirjottanut todenperäisen selostuksen sen viereen seinälle ja lyönyt sinettinsä alle, sillä hän on itse nähnyt hänet omilla silmillään… kerran kun hän nukkui Lentulus-pitojen jälkeen… aivan kuin pitää ollakin. Vain yksi seikka puuttuu, ja se on vuode. Koko talo on täynnä nöyriä pyhiinvaeltajia. Sinä voit kuulla, kuinka he kilistelevät maljoja ja tanssivat. Itse olen vuokrannut keittiön, ja sen luovutan nyt sinulle. Se on almuni. Koska minä olen voinut asua niin yksinkertaisesti, ei sinunkaan sovi pitää itseäsi liian hyvänä, sillä tiedä, että minä olen korkeata sukua. Ei kukaan tuntenut isääni, kun hän tuli kylään halkokirves olalla ja samana päivänä kun minä synnyin, meni hän metsään hakkaamaan polttopuita, mutta ei palannut koskaan, eikä häntä nähty enää sittemmin. Silloin ymmärsi kansa, ken hän oli. Kun Lusiferin onnistuu kätkeytyä kirkonalttarin taa ja nauttia ehtoollisleipää, niin että hän tulee Kristuksen ruumiin osallisuuteen, voi hän luoda itsensä mitä somimmaksi kosijaksi. Jos isketään suonta käsivarrestani, niin verisuihku nousee kahta korkeammalle kuin muiden ja on tummempaa väriltään, ja vaikka minä usein olen yhtä iloinen kuin nytkin, en ole vielä kertaakaan elämässäni saattanut nauraa. Voios hyvin, rakas rouva, ja tunne Vaeltava Tuomas, kun kohtaat hänet vastedes!"

Kitaraa näpäyttäen hän meni ravintolasaliin, jonne ovet olivat avoinna ja jossa miehet ja naiset säkkipillien soidessa tanssivat piirileikkiä kynttilät käsissä.

Yöusva oli raskas ja kylmä, mutta vielä täynnä vienoa kukantuoksua, ja Birgitta katseli oudoksuen ympärilleen.

"Roma aeterna!" [Ikuinen Rooma] hän sanoi ajatuksissaan ja tähysti suoraan pimeyteen kuin olisi hän nähnyt läpi syvimmänkin varjon. "Pian me poljemme sinun hyljättyjä sorakumpujasi, noutaaksemme viinipuun, joka istutetaan erämaahan hedelmiä kantamaan. Te kaikki, jotka minua seuraatte, lupaatte kärsivällisesti kestää. Minä olen jo usein sanonut, että täällä vaaditaan muutakin kuin vain paavillisia sinettejä luostarikirjeen alla. Täällä vaaditaan tekoja. Ellemme me itse tule ensimäisiksi vereviksi vesoiksi, ei viinipuu koskaan ole viheriöitsevä."

Dannäsin Ingeborg irrotti kätensä puurististä ja kuiskasi: "En voi enää tukea ristiä, rakas Briitta-äiti. Koko päivän olen kulkenut kuumeessa, ja voimani ovat lopussa."

Hän sivalsi taapäin hiuspalmikkonsa kuin unennäkijä, jonka muistoa vielä suloiset näyt hämärryttävät. Vasta nyt huomasi hän, että pölyn peittämä kaapu oli joutunut epäjärjestykseen ja hän suori sen laskokset. Simpukanmuotoista hattua, joka riippui kaulaan kiedotussa nuorassa, hän koetti myös panna päähänsä, mutta hänen leveät ja muuten niin voimakkaat kätensä vaipuivat väsyneinä alas.

"Sinä olet sairas, ja minä saatan sinut levolle", sanoi Birgitta ja jätti puuristin nuorille kappalaisille, tarttuen ohuilla käsillään ystävänsä käsivarteen. He menivät salin läpi, ja tanssivat parit pysähtyivät ja valaisivat heitä kynttilöillään ja kysyivät maisteri Pietarilta:

"Ken on se pieni nainen, joka on niin voimakas kapeine käsineen ja jonka niskaluu käy sitä jäykemmäksi, mitä uteliaammin me häntä kurkistelemme?"

"Hän on Vitsa papinselässä!" vastasi maisteri leppeästi hymyillen.

Hän auttoi ylhäisiä ruotsalaisia herroja saamaan paikan pöydässä, ja vaikka nämä juuri kaupungin portilla olivat käyttäneet hyväkseen eväsreppua ja syöneet kyllikseen, kutsuivat he edeskäypää ja tilasivat kaikkein kalleimpia ruokalajeja näyttääkseen, että heillä oli rahaa ja että he olivat ritareja. Köyhemmät sitävastoin asettuivat minne saattoivat, penkeille ja lattialle tai vaunuihin pihalle, ja maisteri meni kaikkien luo, ohjasi ja järjesti. Alati hän oli yhtä iloinen, joko sitten väsyneet nurisivat tai kotiinkaihoavat pyysivät lohdutusta, ja vasta kun jokainen oli löytänyt makuupaikan, toivotti hän hyvää yötä ja meni tyhjäin keittiöön, jonka Birgitta oli saanut luovutetuksi itselleen ja sairaalle ystävälleen.

Pieni tiililamppu loi valoaan pöydältä, ja lattialla makasi Dannäsin Ingeborg isolla patjalla. Poimuisessa sarassaan ja huntu syvään alas vedettynä istui Birgitta hänen takanaan liedenkulmalla niinkuin viisauden harmaa yölintu istuu oksallaan metsässä.

Ingeborg nousi istualleen ja laski molemmat hänen kätensä päälaelleen.

"Vanhan ystävyytemme nimessä, paranna minut! Koko matkan olen nähnyt sinun tekevän mitä suurimpia ihmeitä kätten päällepanemisella."

Birgitta rukoili äänettömän rukouksen, ja maisteri näki, kuinka hänen huulensa liikkuivat.

"Tunnetko mitään huojennusta?" kysyi Birgitta.

"En, tunnen itseni vieläkin väsyneemmäksi."

Uudestaan rukoili Birgitta, ja hänen huulensa liikkuivat kauan äänettöminä.

"Sinä et voi auttaa minua. Tulen yhä heikommaksi", kuiskasi Ingeborg ja vaipui takaisin patjalle.

"Sinä et anna hurman, jonka minä tunnen rukouksessa, virrata suoniisi, sisar, eikä minulla siksi ole voimaa ylitsesi. Sinulla on muuta mielessäsi. Sinun vahva ruumiisi kestäisi kyllä vielä, ellei sydäntäsi syövyttäisi suru."

"Sinä saatat minut pelkäämään", vastasi sairas. "Sinä olet kuin
Sibylla… ja sinä luet kaikki minun ajatukseni."

"Kuume sumentaa nyt näkösi, ja huomenna iltakellojen soidessa sinä kuolet."

"Tunnen, että niin on, mutta minä en voi ajatella sieluni autuutta. Minä ajattelen vain häntä, jonka sinä sait minut jättämään. Enimmin ajattelen hänen epävakaisuuttaan ja sitä hirveää, että hän nai toisen, kun minua ei enää ole. En ole nähnyt enkä kuullut, mitä on matkalla tapahtunut, en ole elänyt muuta kuin omaa tuskaani."

"Ingeborg, sinä olet antautunut suruun maallisen osuuden tähden, joka ei kuitenkaan koskaan ole ollut sinun, sillä ei koskaan saata ihminen kokonaan omistaa toista. Vieraita ovat kumpikin, kun kohtaavat toisensa, ja vuosien vieriessä vieraantuvat yhä, ja kun eroavat, tuntevat he tuskin toisiaan. Sinun talosi anastaa vihollinen tai saarnamies, sinun ruumiisi multa; sinun isännälläsi, lapsillasi ja ystävilläsi, kaikilla heillä on omat tiensä. Ei mikään ole sinun. Ei mikään ole sinun paitsi liekki, joka palaa omassa sydämessäsi, ei mikään paitsi oma rakkautesi heihin kaikkiin. Jos se voidaan sinulta riistää, niin silloin saat surra."

"Ei koskaan sitä voida minulta riistää, sillä se on vailla rajaa."

"Silloin sinä kuolet rikkaana, kaksin verroin rikkaana siksi, että et kääntynyt kotiin puolitiestä, vaan tahdoit osaltasi olla mukana tuomassa viinipuuta. Minä kuulen vasaraniskuja taivaasta. Enkelit takovat kruunua, ja se on sinun."

"Nyt pelästytät minut taas… Miksi istut kyyryssä mustalla liedellä etkä tule minun luokseni ja puhu uudesta luostarista, joka varjostaa kaikki muut?"

Birgitta heitti hunnun, ja hänen silmänsä säteilivät lempeinä ja hiljaisina. Hän laskeutui lattialle ja otti sairaan pään polvelleen, ja kuin äiti, joka nukuttaa lapsensa saduilla, hän kertoi ennustuksiaan ja näkyjään luostarikirkosta, jonka alttari olisi lännessä järveä vastapäätä, ja päiväpaisteisesta aamusta, jolloin paavi ratsastaisi Roomaan ja keisari taluttaisi hänen hevostaan. Rauha valtasi pian kuuntelevan ystävän, ja hän nukahti.

"Maisteri", sanoi Birgitta aivan hiljaa. "Ota kirjotusneuvot ja istu pöydän ääreen. Kirjota tyttärelleni Kaarinalle, että nyt, Ingeborgin erotessa täältä, on hänen tultava minun luokseni kuolevan sijaan."

Maisteri istuutui pöydän ääreen ja kätki kasvot käsiinsä.

"Älä käske minun tehdä niin pahaa. Mihin synninpesään olemmekaan täällä itse joutuneet! Irstaat naurut ja tanssit kuuluvat tänne sairasvuoteelle asti, tiet ovat täynnään ryöväreitä ja pahoja ihmisiä. Rouva Kaarina, se rakas lapsi, on liian nuori ja kaunis sellaiselle matkalle. Ja kuinka hellästi hän onkaan kiintynyt isäntäänsä, joka on sairas ja tarvitsee hänen hoitoaan. Onko nyt sekin side katkaistava epäinhimillisesti, armottomasti?"

"Kirjota, että hänen pitää jättää miehensä ja kotinsa ja synnyinmaansa, palvellakseen meidän asiaamme."

Maisteri asetti kuntoon lampun ja kastoi kynän vuohensarveen, jonka hän kiinnitti pöydänrenkaaseen.

"Tällä kertaa sanoo minulle ymmärrykseni, ettei minun pitäisi totella."

"Miksis sitten kastat kynän ja kirjotat?"

"Siksi että minä rakastan sinua."

"Ja siksi, että sinä voit keksiä sileämpiä sanoja kuin minä, jos minun itse pitäisi kirjottaa."

"Rakas sisar!" vastasi maisteri sävyisästi, ja kynä piirsi.

Ei viipynyt kauan ennenkun kirje oli valmis, ja kun maisteri vihdoin nousi, suuteli Birgitta nuoruudenystäväänsä molemmille silmille ja laski hänet varovasti takaisin vuoteelle.

"Maisteri", hän kuiskasi, "valmistaudu antamaan kirkon lohdutus!
Viinipuun ensimäinen verso avaa vihreän lehtensä."