VII
Kun Kaarina nyt oli tullut äitinsä luo Roomaan ja kun hänen ensimäisenä sunnuntaina piti seurata häntä kirkkoihin rukoilemaan, nousi hän aikaisin aamulla ja alkoi pukeutua viluissaan ja kädet kontassa.
Pimeys peitti vielä maan, ja lampunvalossa hän avasi arkun, jonka oli tuonut mukanaan, ja otti esiin pukunsa. Birgitta, joka oli pöydän toisella puolen jo kauan istunut lukemiseen vaipuneena, nosti katseensa ja silmäili Kaarinaa lempeästi, sillä hän rakasti kauniita kasvoja.
Kaarina ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista vuotta, ja kun hän seisoi siinä valmiina somistautumaan juhlapukuunsa ja yksinkertaisiin koruihinsa, näytti todellakin siltä kuin koko maan onni kerran olisi hänen; mutta hän kääntyi pois, sillä koko yön hän oli maannut hereillä eikä hän tahtonut, että äiti näkisi hänen silmänsä.
"Lapsi", sanoi Birgitta, "sitä hametta et saa ottaa, se sopi kyllä sinulle, kun istuit kotona salissa, mutta nyt sinä olet tullut totuttamaan itseäsi yhdessä minun kanssani pyhän Franciscuksen köyhyyteen."
Kaarina etsi toisen hameen, tumman ja kohtalaisesta kankaasta ommellun, mutta vyö oli hopealla kirjaeltu.
Birgitta pani kirjan pois.
"Leikkaa kappaleiksi se kangas, siteiksi sairashuoneen, potilaille, ja polta vyö!"
"Mutta, äiti, eihän minulla ole muuta pukua, ja on juhlapäivä."
"Sinulla on sarkakaapu, joka oli ylläsi, kun tulit pyhiinvaeltajaan kanssa, ja se on hyvä kyllä. Vai pitäisikö lapsen käydä isoisemmin kuin äidin? Sinä olet vielä nuori, ja varo kiehtomasta miesten katseita."
"Tässä sinä näet kuluneen kaavun, äiti. Parsima parsimassa ja tilkku tilkussa. Mutta mielelläni tahdon totella sinua, sillä suru, jonka sinä olet tuottanut, on kyllin raskas tehdäkseen kaiken maailmassa minulle yhdentekeväksi. Olen jo sanonut sinulle, että saadessani kirjeesi, makasi Egard sairasvuoteella…"
"Kun sinä olit pieni ja istuit polvellani, kuinka sinä silloin ikävöitkään kerran luopua maailmasta ja käydä minun kanssani Rooman katuja!"
"Se on totta, äiti, ja nyt teki kirjeesi minut samaksi ikävöiväksi lapseksi… mutta siitä hetkestä paheni sairaan tila, ja ihana mies kutistui ja kuihtui. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni, pitääkseen minua kiinni! Sisar, hän sanoi, sillä sanoimmehan toisiamme sisareksi ja veljeksi, ja niin kaunisti alati ritarillinen kunnioitus hänen hellyyttään, ettei hän koskaan tarttunut käteeni lupaa pyytämättä. 'Sisar, emmekö ole molemmat nuoria ja onnellisia ja täynnä harrasta rakkautta? Enkö ole Jumalan ja ihmisten edessä aviopuolisosi, vaikka me hänen kunniakseen olemme eläneet ja asuneet kuin kaksi sisarusta? Kuka rohkenee erottaa meidät? Sinä päivänä, jolloin sinä olet poissa, on kaikkeni lopussa, ja minä tiedän, että silloin pitää minun kuolla'. Niin hän puhui minulle, ja me huomasimme kaikki, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänään."
"Ilmaisenko sinulle aavistukseni… En, en vielä. Jatka kertomista."
"Hän alkoi pyytää, että minä odottaisin edes kuukauden Sitten hän pyysi minua viipymään edes viikon. Ja vihdoin… vihdoin, kun hän makasi siinä kuihtuneena ja sammuvana, pyysi hän minua pysähtymään edes päiväksi, tai kahdeksi, niin että minä hellästi ja uskollisesti sulkisin hänen silmänsä. Hänen niin puhuessaan minulle istuin kumartuneena hänen vuoteensa puoleen, jolloin veli Kaarle ryntäsi sisään ja läimäytti penkkiä ratsuraipallaan. Minä hypähdin pystyyn ja vaientaakseni hänet osotin sairasta, mutta rakas veli jatkoi kulkuaan, niin että kannukset ja ketjut lauloivat, ja hän huusi: 'kaikki begiinit ja puolipyhät, jotka hävittävät oman sukunsa… minulla olisi hyvä halu kirota heitä, vaikka olisi oma äitinikin heidän joukkoaan!' Sen sanottuaan puri hän huultaan ja karahti punaiseksi, mutta Egard nousi istualleen, siveli hiukset otsaltani ja suuteli sitä ja sanoi: 'Nyt tunnen, että sinun täytyy matkustaa. Et saa viipyä. Arkut ja reput ovat jo valmiina. Kutsu palvelijat ja anna satuloida hevonen! Nyt heti tunnin kuluessa sinun pitää lähteä, mutta kaikkea hyvää menestystä rukoilen sinulle ja hänelle, joka sinut on synnyttänyt, sillä minä uskon hänen elämäntyöhönsä'."
"Eikä se jäähyväistoivotus anna sinulle rauhaa?"
"Se tuottaa minulle omantunnon tuskaa ja unettomia öitä. Minun ei olisi pitänyt totella. Minun olisi tullut olla ihminen ja puoliso. Minä tahdon kotiin. Äiti, äiti, sinä paadutat sydämesi, ja päivä päivältä se käy yhä kylmemmäksi… tai lieneekö sinulla sydäntä laisinkaan."
Birgitta otti vitsan, joka riippui seinällä, ja pani sen pöydälle.
"Mielesi on kapinallinen, ja jos sinä huomaat, ettet hyvällä tahdolla ole voimaa, ota vitsa ja kurita itseäsi! Ja ellei siitä ole apua. paljasta käsivartesi ja anna maisteri Pietarin pidellä vitsanvartta, kunnes kirvely tuo parannusta!"
Tukahduttaen nyyhkytyksensä pukeutui Kaarina kuluneeseen kaapuun, mutta hän teki sen kiivaasti ja vihaisesti, ja kun hiha otti vastaan, ratkoi hän saumaa pitkän matkaa. Keikauttaen ynseästi päätään hän kokosi hiuksensa ja palmikoi ne niskaan, mutta Birgitta pani hänen päähänsä oman leveälierisen hattunsa.
"Minulle riittää huntu", sanoi Birgitta. "Näin ruman ja vanhan lesken kaulaan ei kukaan kiepsahtane. Mutta sinä… käy kumarassa, ettei kukaan näe kasvojasi!"
Birgitta sammutti lampun, työnsi auki ikkunaluukun ja kurottaikse ulos.
Ruohoisella Campo de' Fiorilla liekehtivät siellä täällä leiritulet, ja portin luona maisteri Pietari lyhtyineen keskusteli saksalaisen palkkasoturin kanssa. Birgitta saattoi erottaa Orsinin karhun lipussa, jota sotamies kantoi olkapäällään. Kynttilät tuikkivat kaukaisten kirkkojen selkiavoimista porteista, ja kumpujen ja raunioitten takaa hehkui jo hämärän läpi päivänsiinteitä.
"On aika", sanoi Birgitta. Sitten hän huusi maisterille: "Onko rauha kaduilla?"
"Sotamies arvelee niin."
Kädet ristissä ja tytär rinnalla lähti Birgitta rippi-isän luo, joka kohotti lyhtyä tietä näyttääkseen.
Se oli kivikkoinen aasintie, joka ruohon ja villiohdakkeitten keskitse nousi yli synkän, mestauspaikan ja pysähtyi äkkinäisen mutkan perästä pienen rappeutuneen basilikan eteen. Puukatosta, joka osaksi oli luhistunut, riippui muurinvihreä tuuheina kimppuina, ja seinän kosteiden sammaltöyhtöjen välillä, jotka olivat kuin suipot satyyrinparrat, kimmelsi mosaiikkien jäännöksiä. Kaksi pientä ohutta vahakynttilää paloi itkusilmin alttarikaapin edessä, jonka kulta ja värit olivat karisseet pois, ja oli kuin olisi sanomaton kipu uinunut liitukalpeilla kasvoilla, jotka Maariankuva käänsi paavien hylkäämää kaupunkia kohden. Korkeaääniset pyhiinvaeltajat kulkivat tai istuivat lattialla, ja kuoropojan ja muutamien liukaskielisten ja nauravain naisten seurassa astui sisään vihdoin pappi ja luki kiireesti messun. Sen kestäessä hän otti välistä sokerileivospalan taskustaan, ja naiset kuiskailivat, että he vielä vuosi sitten olivat nähneet hänen kiiltävän sormuksensa Maariankuvan peukalossa.
Birgitta antoi maisteri Pietarille merkin kulkea eteenpäin.
"Minulla on aavistuksia", hän sanoi, "tästä päivästä tulee kyynelpäivä."
He tulivat nyt kaduille ja toreille. Vasaraniskut pamahtelivat, ja soihtuvalossa puuhasi joukko miehiä teatteria pystyttäen. Alimpana näkyi jo kuolonvaltakunnan luurankoja ja tulenleimuja ja tulikouria mustille kankaille maalattuina. Ylempänä kohosi vihreä näyttämörata huoneineen ja pylväineen, ja se oli maa, mutta ylimpänä, missä taivaan piti pilveillä, ei näkynyt vielä mitään muuta kuin tyhjä lattia ja puolialaston kirvesmies, joka istui lattialla naulaamassa.
"Tarvitaan monta vasaraniskua ennenkuin me rakennamme itsellemme taivaan", sanoi Birgitta. "Sinun pitää rukoilla käydessäsi, Kaarina."
Kaarinan askeleet tulivat nopeammiksi ja hänen asentonsa entistään kumaraisemmaksi — mutta hän ei rukoillut.
Kun vaeltajat vihdoin ennättivät Sankt Laurentius in Parnispernalle, oli siellä sellainen tungos, että heidän täytyi pysähtyä portaille, ja nöyryyttääkseen itseään Birgitta yhtyi köyhien joukkoon ja kerjäsi. Ei Kaarina eikä hän itse ollut vielä maistanut mitään, ja hän söi leipäpalasia, joita ohikulkijat väliin heittivät hänelle rahan asemasta. Leipä oli vanhaa ja kovettunutta, mutta hän valitsi juuri sitkeimmät kannikat itselleen ja ojensi pehmeimmät palat toisille kerjäläisille. Hän tahtoi mielellään tulla huomatuksi terveellisen esimerkin antajana. Kun hän havaitsi, että pari ylhäistä rouvaa tunsi hänet ja että he suuresti hämillään antoivat almunsa, tunsi hän itsensä ylevämmäksi ruhtinatarta valtaistuinteltan alla, mutta hänen mielensä oli vihastunut. Häntä sysittiin selkään ja poljettiin käsille, ja ympärillä kuluttivat aikaansa ryysymekot heittämällä arpaa tai ilvehtien. Hän kääntyi heihin päin, ja hänen äänensä oli tuima ja jyrisevä.
"Onko tämä marttyyrien kaupunki, onko tämä Rooma?"
Eräs pyhiinvaeltaja kumartui hänen puoleensa, ja kynttilänloiste kirkon portilta lankesi hänen parralleen ja terävästi ulkonevalle leualleen. Muutamat toiset pyhiinvaeltajat piirittivät miehen heti ikäänkuin vartioidakseen häntä, ja Birgitta näki, että heillä oli aseet vaatteiden alla.
"Kyllä, vieras vaimo", hän sanoi puolikovaa, "tämä on Rooma, jonka jokaisessa vuohipaimenessa on enemmän kuninkaallisuutta kuin ruhtinaissa ja ritareissa. Jumaloi pyhää Liviusta ja pyhää Senecaa, marttyyriä, että he, lahjottavat sinulle valoisan hyveensä. He eivät maanneet eivätkä hourineet huoneennurkassa, eikä heidän tarvinnut ruoskia itseään tullakseen yleviksi. Rukoile heitä valaisemaan sielusi. Mitä sinä tiedät Roomasta? Et niin mitään! Kiltti muoriseni, tässä on ropo ja ole hiljaa!"
Birgitta nousi niin kiivaasti, että hän kadotti kaikki kerjäämänsä rahat, jotka olivat hänen sylissään.
"Tiedätkö sinä itse, kenelle puhut? Minä olen maan mahtavain sukulainen."
Kansa alkoi viheltää sormiensa lomitse ja sorista, — ja eräs kerjäläinen huusi puoleksi laulaen:
"Köyhä ruhtinassuku, joka kantaa mokomia kurjia ryysyjä!"
Pyhiinvaeltaja asettui suojelemaan kumpaakin naista.
"Hiljaa, herrasmiehet", hän sanoi rahvaalle, "hiljaa, herrasmiehet. Aina olitte te ennen ritarillisia naisille, päivinä, jolloin Rienzi oli kansantribuuni. Missä on nyt sankarinne?"
"Fraticellien ja villien erakkojen luona vuoristossa!" vastasi kerjäläinen. Toiset äänet huusivat: "Maanpakoon ajettu, karkotettu lastensa luota, pannaanpantu, syytetty harhauskosta…"
"Se hän onkin", mutisi Birgitta, "siserooni ja hupsu hän on."
Kansa tahtoi temmata hänet portailta maahan, ja salaa asestetut miehet kuiskasivat rauhattomina pyhiinvaeltajalle.
"Varovasti, varovasti! Sinä kiivastut yhä ja unohdat pitää hammasta kielen edessä."
Silloin pyhiinvaeltaja työnsi kansan takaisin molemmilla käsillään, hitaasti ja juhlallisesti kuin olisi hän järjestänyt juhlakulkuetta, ja koko ajan hän toisti puoleksi mairitellen, puoleksi käskien: "Hiljaa, herrasmiehet!"
Samassa kohotti Kaarina päänsä, niin että pyhiinvaeltaja näki hänen nuoruutensa ja kauneutensa. Pyhiinvaeltaja kumarsi, ja ääni sai kajahtavan soinnun kuin hopeatorvet Pietarinkirkossa.
"Pyydän anteeksi, jos kiivaudessani olen loukannut kahta jaloa naista. Vähän matkan päässä täältä on jono ikivanhoja termejä [kylpylöitä], joihin meidän muutamia vuosia sitten oli tapa asettaa kuvat, mitä löydettiin maasta. Ilonani oli istua siellä ja seurata katseellani pieniä leikkisiä sisiliskoja, jotka välistä, kun olivat saavuttaneet kivijumalien sileän otsan, menettivät jalansijansa ja kuukertuivat takaisin ruohoon kuin vihreävälähteiset pisarat. Yksi ainoa jalusta oli tyhjä. Minun nuori rouvani tai neitsyeni, miksikä nyt saattaisin teitä sanoakaan, tahtoisin paljon mieluummin nähdä teidät kivisenä jalustalla kuin täällä elävänä rumissa ryysyissä. Sen olisitte te arvoinen."
Hän kumarsi taas ja meni kansan keskeen, seuralaistensa uskollisesti ympäröidessä häntä, ja joka askeleella heilui ja liehui pyhiinvaelluskaulus kuin ritarin viitta.
"Kuka oli se mies?" kysyi Kaarina vahingoniloisen uhmaavasti ja katseli poistuvaa luvattomasti. Kukaan ei ollut koskaan ennen puhutellut häntä niin kevytmielisesti ja kuitenkin niin hienosti. Pohjaltaan hänen sanansa olivat jonninjoutavia, hän arveli, mutta ne viipyivät ilmassa ja piirittivät hänet kuin lämmittävä auringonsäde. Hän tunsi kasvavansa jäykkyydessä ja kovakorvaisuudessa, ja se ilahutti häntä, niin että hänen silmänsä hohtivat.
"Äiti, äiti, kuka oli se mies?" hän sanoi, ja hymy melkein väreili hänen huulillaan. "Ehkä hän ymmärtää paremmin kuin me sekä ihmisiä että Jumalan muita tekoja, siksi että hän rakastaa niitä?"
"Tiedänkö minä, kuka hän oli! Emme ole tulleet tänne kumartamaan hänen kivijumaliaan."
"Emmekä yhtenään ylvästelemään", pisti maisteri Pietari. "Kuinka saattaisin taivuttaa ylpeyttäsi, rouva Briitta? Sinä menet köyhien joukkoon nöyryyttääksesi itseäsi, mutta tuleepa joku ja kohtelee sinua kerjäläisenä, silloin sinä kavahdat punaisin otsin ja huudat koko maailmalle, että sinä olet mitä mahtavin kuninkaan heimolainen. Välistä sinä olet Jumalan harvoja valittujakin…"
"Sinäpä sen sanoit, maisteri."
"Rangaistukseksi äskeisestä ylpeydestäsi minun täytyy ripittäjänäsi velvottaa sinut valvomaan koko ensi yö."
Birgitta tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, ja kuuma veri nousi ja laski.
"Mielelläni, mielelläni. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö… Äidin ja lapsen täytyy etsiä kauan löytääkseen toisensa… Minä näen sanansaattajan tulevan Ruotsista… Vielä hän on kaukana. Muuliaasilla hän ajaa parhaillaan jossakin muuria pitkin, mutta vähemmässä kuin tunnissa hän on saapuva ja kolkuttava ovellemme, ja laukussa hän kantaa hyviä viestejä."
Kaarina värisi ja kiersi rukousnauhan ranteeseensa, mutta hän teeskenteli, ja nyt hänen koko kasvonsa hymyilivät.
"Äiti, äiti, hän tulee noutamaan minua. Ja vaikket annakaan minun kulkea riemuissani, anna minun kuitenkin vapaasti seurustella järkevien olentojen parissa."
"Että ensimäinen naisryöväri nostaisi sinut satulaansa."
"Mieluummin niin kuin kaukana omaisista elää kituuttaa sellaista elämää, johon sinä minut tuomitset."
"Oletko unohtanut sanat: tapahtukoon Jumalan tahto?"
"Jumala tahtoo aina kuin sinä, äiti, mutta kun minä saan sinun harmaat hiuksesi, tahtoo hän kyllä kuin minä. Silloin, ellet ennemmin, sinä näet, että minä olen äitini tytär."
"Maisteri", sanoi Birgitta. "Nyt on valoisaa. Seuraa Kaarinaa kotiin ja sulje hänet huoneeseen. Koko päivä hänen pitää paastota saamatta mitään muuta kuin vettä ja vähän leipää. Telkeä ikkunaluukku, jonka jätin auki, ja korjaa pois kirjotusneuvot ja kirjat… mutta anna hänen pitää vitsa."
Birgitta kääntyi ja meni kirkkoon, jossa klarissain hillityt ja lempeät hymnit heijailivat suitsutuspilvissä.
Maisteri Pietari taputti Kaarinaa olalle ja osotti portaita. Kaarina katsahti häneen, naurahti ja eteni muutamia askeleita. Sitten hän pysähtyi.
Nyt maisteri kosketti Kaarinaa kovemmin olkaan ja osotti yhä portaita. Silloin Kaarina katsahti toistamiseen häneen ja naurahti ja asteli niin kiivaasti alas kaltevia kivilaattoja, että maisteri Pietari heti jäi jälkeen. Viimeksimainittu piti Kaarinaa kuitenkin koko ajan näkyvissä, kulkien hänen jälessään läpi soukkien ja mutkittelevien katujen, joiden varsilla myymälät jo olivat avanneet luukkunsa ja päivä alkoi. Vasta tultuaan ruohokentälle rauhottui Kaarina enemmän ja kumartui toisinaan poimimaan kukkia, jotka kuitenkin pian unohdettuina putosivat hänen käsistään ja jäivät näivettymään tielle. Vihdoin hän istuutui kivelle vuohipaimenen viereen ja otti appelsiinin hänen vasustaan. Kuoriessaan hedelmää hän kyseli lähimpien raunioitten nimiä, ja nauttiakseen täysin siemauksin vapaudestaan ja ärsyttääkseen maisteria oli hän olevinaan aivan huumaantunut hilpeydestä. Kun hän jo söi kolmatta appelsiinia, kuuli hän maisterin arvokkaitten ja rauhallisten askelten ratinan somerossa. Kerkeästi pisti hän rahan vuohipaimenen vasuun ja alkoi juosta. Ei ollut enää pitkä kardinaalipalatsille, jossa hän ja hänen äitinsä majailivat, ja hänellä oli oven avain hameentaskussa. Hän kiiruhti vahtien ohi porttiholviin ja ylös portaita, ja huoneeseen päästyään sulki hän oven ja salpasi sen.
Turhaan kolkutti maisteri Pietari. Hän odotti. Hän kolkutti kauan ja herkeämättä toisen kerran — mutta yhtä turhaan. Silloin hän meni alas ja huusi ankarasti ikkunaan päin, mutta kukaan ei vastannut. Sotamiehet nauroivat hänelle, ja hänen täytyi astua ruohoisen pihan yli palvelijain portaille.
Kun hän tuli huoneeseen, seisoi Kaarina penkin vierellä, jolle hän oli heittänyt ruman hatun, ja hän päästi parhaillaan hiuksiaan, jotka hulmusivat polviin asti.
"Palmikko painoi, jotta sain säryn", hän sanoi. "Oletkos ennen nähnyt moista tukkaa, maisteri?"
Maisteri Pietari kokosi kirjat ja kirjotusneuvot ja otti Birgitan äsken alottaman rangaistuskirjeen, joka oli tarkotettu Avignonin paaville, ja kaikki hän kätki kaappiin ja salpasi kätkön tarkoin. Sitten hän sulki ikkunaluukun, mutta auringonjuova tanssi vielä halkeamasta, ja Kaarina seisoi suorimassa hiuksia sormillaan.
"Luuletko", hän kysyi, "että pyhiinvaeltaja, joka puhui kanssamme, pitäisi näin vaalahtavasta hiusväristä?"
Maisteri Pietari ei vastannut, vaan nouti ruukullisen vettä ja leipämaljan ja pani ne pöydälle. Niiden keskeen hän laski vitsan ja vähän loitommaksi pöydän päähän ristiinnaulitun vuolukuvan.
"Kuinka saatat aina näyttää niin iloiselta ja tyytyväiseltä, maisteri", Kaarina jatkoi, "silloinkin kun asetat esille vitsan? Niin ei ole äidin laita?"
"Miksi en olisi tyytyväinen, rakas lapsi, kun olen saanut rauhan sielulleni ja olen onnellinen kutsumuksessani. Niin pitkälle ei hurskas emäntäni ole ehtinyt. Jäykkä tamminen tarvepuu ei ole niin helposti vuoltavissa kuin pehmeä oksa… ja hänen omat lapsensa vastustavat häntä. Muutamat luulevat, että hän on täynnään narrisairautta ja teeskentelyä, mutta vähän he tuntevat häntä, ja tuomitsevat enimmäkseen itsensä mukaan. Mutta ylpeä hän on, se on totta, aivan liian ylpeä teeskentelemään. Toiset arvelevat, että hänen sielunsa on sairas ja että hän vaappuu ympäri meidän kanssamme kuin hullu ihminen, mutta varmaan he tuntevat häntä kaikkein vähimmin. Minä puhun nyt kanssasi kuin olisit vieras etkä hänen tyttärensä, ja voi olla sinulle hyväksi, että kuuntelet. Terveys, juuri sana terveys on kielelläni, joka kerta kun puhun siitä naisesta. Kun hän tulee huoneeseen, on minun aina kuin kantaisi hän hedelmävasua sylissään, niin tuoreelta tuoksuu hänen seurassaan. Siksi tiedänkin hyvin, kuinka minun on häntä kohdeltava, kun hän kiivastuu ja vihastuu ja ylpeyden henki valtaa hänet. Kas, Mattias opetti minulle keinon, ja hänellä oli viisas pää. Ei sovi nousta häntä vastustamaan kuten sinä, Kaarina. Ei liioin saa suudella hänen kättään ja sanoa häntä hurskaaksi ja pyhäksi, siitä hän saa unettomat yönsä ja istuu ja ajattelee ja epäilee kaikkea, mitä hän on sanonut ja tehnyt koko elämässään. Kuinka hän sellaisina öinä saattaa antautua tutkisteltavaksi, sen tietää hänen rippi-isänsä yksin… Ei, puhu hänelle kuin mies puhuu miehelle… suoraan, yksinkertaisesti, silloin tällöin hauskan leikillisestikin… niin että sielun terveys saa luonnollisesti ja rauhallisesti vaikuttaa. Siinä koko salaisuus."
Kaarina oli jälleen tullut totiseksi, ja kädet vaipuivat väsyneinä kaavun laskoksiin.
"Helppo on sinun, maisteri, käyttää hyväksesi salaisuutta, mutta minun on toteltava. Minä olen kappale maata, jota kuokitaan ja kynnetään ajattelematta, onko maan laatu sovelias kylvöön. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö, äiti sanoo. Milloin olen minä, täällä saanutkaan muuta kokea? Tuliko milloinkaan kyynelpäivä iloillaksi? Itkeneenä minä nousen aamulla ja puuhaan ääneti askareissani, ja kun ilta ehtii, eivät kyynellähteeni ole vielä ehtyneet. Ennen puhuteltiin minua: Sinä suloisin taivaantähti, sinä tieni toukokuunkukka pieni. Ennen minä istuin tulen loimussa salissa, ja Egard ja veli Kaarle ja veli Birger istuivat vieressäni soitellen. Nyt on nimeni: Sinä tottelematon, sinä jäykkäluontoinen. Pakenevatko niin pois minun nuoret vuoteni kuin perhos-poloiset, jotka syntyvät synkkänä päivänä ja liitelevät pitkin maata ja pensasaitoja etsien sitä auringon vilahdusta, jota eivät koskaan tapaa… ja niin tulee pimeä, ja niiden täytyy kuolla? Jos sinulla on sydän, maisteri, niin ajattele asiaani ja auta minut vankeudesta, johon sinä ja äiti nyt minut salpaatte!"
Maisteri Pietari ripusti avainkimpun vyöhönsä ja avasi oven mennäkseen, mutta hän teki sen hitaasti ja epäillen, ja kun hän oli koskettanut lukonväännintä, jäi hän seisomaan. Hän kääntyi ja peräytyi muutaman askeleen pöytää kohden, mutta kun hän vihdoin kohotti katseensa vastatakseen, tömisivät sandaalit portaissa, ja kaksi ruotsalaista matkamiestä astui pölyisinä ja ahavoittuneina yli kynnyksen.