VIII
Alvastran priori [luostarinjohtaja] Pietari ja Pietari Räätäli siinä saapuivat kirjeineen Ruotsista.
"Enkö ole tunnettu?" huudahti pieni räätäli säteilevin silmin, totuttuaan puolipimeään, ja tervehti samalla kertaa nöyrästi ja tuttavallisesti. "Kun kolme Pietaria katsoo yhtä piikaa, niin siinä varmasti on kaksi liikaa… Mutta iloinen minä olen nähdessäni nuoren rouvan. Alati yhtä sorea ja terve! Siunatkoon sinua, hurskas lapsi! Ja luja kädenlyönti, maisteri! Meillä on mustia viestejä."
"Mustia viestejä, sinä sanot", vastasi Kaarina. "Sitäpä aavistin, siliä äiti ennusti, että oli tulossa kaksi ruotsalaista miestä tuomaan onnellisia sanomia… Mikä on onnea hänelle, se on tuskaa meille muille."
Pietari Räätäli avasi laukun ja otti esiin kaksi rahapussia ja viisi kirjettä, jotka oli huolellisesti paulotettu ja varustettu sineteillä, sekä isohkon esineen vihreään verhoon käärittynä. Sillaikaa laski priori sauvan kädestään ja mietittyään hetken ja voitettuaan takaisin levollisuutensa virkkoi vihdoin:
"Maisteri Mattias, oppinut jumalanystävä, palasi äskettäin ristiretkeltä ja on nyt eronnut näiltä ilmoilta. Sittenkun hän ei enää saanut istua rouva Birgitan pöydän ääressä ja tehdä työtä hänen kanssaan ja kääntää hänen kirjotuksiaan latinaksi, ei hän koskaan tuntenut oikeaa viihtymystä. Hän ei tiennyt enää missä oli kotinsa. Hän laski leikkiä kuin ennenkin ja luki kirjojaan ja kirjotti ja puhui ihmisten itsesokeudesta ja hulluudesta, mutta hänen tulisielunsa oli kuin sammuksiin puhallettu. Ristiretki onnistui huonosti. Harvat tulivat kastetuiksi, eikä kuningas Maunu voittanut saalista itselleen eikä ritareilleen eikä voi maksaa velkaansa kirkolle. Pannanuoli tulee hänen palkakseen. Kaikesta saattoi Mattias puhua hymyillen ja päätään pudistaen ikäänkuin katsoisi toisesta maailmasta, ja vasta kun hän oli uskonut minulle terveisensä Birgitalle, tunsin hänen vanhan totisuutensa. Minä itse suljin hänen silmänsä ja hautasin hänet harmaitten, munkkien kirkkotarhaan Tukholmaan."
"Monitietoisempaa ystävää ei ole meillä enää", sanoi maisteri
Pietari, mutta Kaarina huoahti huojennuksesta.
"Onko siinä kaikki?" Kaarina kysyi.
"Ei kaikki, rakas rouva. Paljon voi tapahtua, niin pahaa kuin hyvääkin, kun ystävät ja sukulaiset asuvat kaukana erossa… Saanko ottaa kulauksen vesiruukusta, koska en näe pikaria?"
Kaarina tuli hämilleen kuin lapsi, jota vieraan läsnäollessa rangaistaan tottelemattomuudesta, ja hän kuivasi äkkiä hihallaan kostean ruukun ja ojensi sen priorille, joka tarttui siihen molemmin käsin ja vei sen suulleen.
"On äidin tahto, ettei täällä ole pikaria tänään… Tapahtuuhan kaikki äidin tahdon mukaan… Sinä olet janoinen ja väsynyt, mutta ennenkun käyt levolle, anna kuulua mitä tiedät kotolaisista."
"Tässä on kaikki viisi kirjettä. Etkö tahdo itse murtaa niitä ja lukea, säästäisit siten minulta monta raskasta sanaa?"
"En uskalla, ennenkun äiti tulee."
"Silloin täytyy minun antaa sinulle tietoja", vastasi priori ja istuutui lavitsalle. "Anna anteeksi, etten tottele kehotustasi, vaan ensiksi istun ja hengähdän. Matka oli pitkä, emmekä me ole suoneet itsellemme suuria levähdyksiä."
Hän kävi vielä kerran ruukkuun käsiksi ja otti pari syvää kulausta, ojentaen ruukun sitten seuralaiselleen. "Alkakaamme nyt herra Israelista, Jumalan verrattomasta sankarista. Kuinka salamoitsikaan hänen miekkansa yöpimeässä Alvastran mäellä, ja kansa ja ritarit vapisivat, kun hän puhui! Maan kuninkaana hän olisi ollut mies paikallaan, mutta tultuaan Riikaan hän tunsi päivänsä luetuiksi. Mustasurma raivoaa yhä kotona, ja talot ovat kylmillä, ja tuntuu siltä kuin tappaisi myrskyn kyllästyttämä ilma nekin, joita ei itse tauti ole saastuttanut. Vielä kerran herra Israel koetti vyöttää itsensä miekalla, mutta hänellä ei ollut enää voimaa sen kantamiseen. Silloin hän otti palvelijan kummankin käsivartensa tueksi ja hoiperteli Riian tuomiokirkkoon. Palvelijain täytyi kohottaa kypäri häneltä päästä, mutta kuljettuaan kappaleen käytävää hän päästi heidän kätensä ja astui alttarin eteen ja pani sormuksensa taivaan kuningattaren sormeen. Sitten hän taivutti päätään, niin että parta painui yli rautapaidan hamaan vyöhön, ja meni takaisin kotiin vuoteelleen ja heitti henkensä."
"Se oli kaunis kuolema", sanoi maisteri Pietari.
Kaarina kumartui priorin puoleen ja kuiskasi: "Ja nyt ei sinulla ole enää mitään meille kerrottavaa!"
Priori työnsi rahapussit ja kirjeet sivulle pöydällä ja tarttui käärittyyn esineeseen ja antoi sen Kaarinalle.
"Herra Kaarle, veljesi, on joutunut leskimieheksi. Kun rouva Katariina Gislentytär makasi kuolinvuoteellaan, antoi hän noutaa kultakruununsa ja määräsi sen sinun perintöosaksesi."
Kaarina päästi verhon ja paljasti leveän monikivisen otsarivan. Hän vei sen ikkunaraolle voidakseen paremmin tarkastaa lahjaa, ja silloin hän huomasi, että reunaan oli kiinnitetty pergamenttikaistale.
"Tähän on jotain kirjotettu, mutta kirjaimet liikkuvat ja luikertavat, etten voi erottaa niitä. Lue sinä, isä."
Priori kumartui ja tavasi.
"Sinä suloisin, kanna minua riemussa."
"Riemussa?" toisti Kaarina ja koetti kruunua päähänsä. "Sitä kruunua sopii minun hyvin kantaa… riemussa."
Hänen sydämensä oli hiljaa, eikä hän kyennyt enää virkkamaan sanaakaan. Hän vain katsoi prioriin.
"Murheessa ei kruunua", vastasi priori ja nosti kruunun hänen päästään.
Ovi avattiin ulkoapäin. Birgitta tuli kotiin.
Kyyneleet valuivat hänen kumpaakin poskeaan pitkin, ja hän kävi kumaraisempana kuin muulloin, jotta hän näytti vieläkin lyhytkasvuisemmalta. Hunnun nipukat riippuivat ohimoilta yli rinnan, ja entiseen tapaansa ääneti kiirehtäen ja pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään hän astui heti huoneen poikki ja avasi ikkunaluukun, niin että päivänvalo vapaasti virtasi sisään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi taas pöydän ääressä, ja hänen pienet rientävät askeleensa olivat niin pehmeät, että niitä tuskin kuului kivilattialla.
Hänen jäsenensä värisivät, ja kädenselällä hän kuivasi kyyneleet, jotka valuivat vieläkin vuolaampina. Tervehtimättä ketään hän mursi kirjeet ja luki ne toistensa perään, mutta kun hän tuli viimeiseen, jätti hän sen avaamatta.
"Ota se, Kaarina, ja lue yksiksesi", hän sanoi. "Se on Egardilta, mieheltäsi. Mutta aavistus sanoo minulle, ettei hän enää ikävöi — että hän on kuollut."
Kaarina ei ottanut kirjettä, vaan kuiskasi aivan hiljaa:
"Äiti on surmannut hänet!"
Vaikka hän vain kuiskasi, tuntui kaikista kuin olisi hän puhunut kovaa ja kuin olisi puoleksi tukahutettu huuto kiitänyt tuulenpuuskana läpi huoneen.
Birgitan silmät kuivuivat. Nojaten nyrkkiin puristetuilla käsillään pöytään hän katsahti maisteriin ikäänkuin odottaen häntä puhuvaksi, mutta maisteri silitti Kaarinan otsaa ja sanoi vain:
"Sinä pieni Saaronin lilja, miksi talvesi on jo tulossa?"
Kaarina työnsi hänet pois.
"Surkuttelusi, maisteri, ei minua auta, mutta sinut velvotan minä saattamaan äidin edesvastuuseen tuomarien tuomarin edessä. Äiti puhuu kutsumuksestaan, mutta ei koskaan toisten kutsumuksesta. Hyljätyt kodit ja äskenluodut haudat huutavat hänen jälkeensä, minne ikinä hän tekeekin toivioretkiä."
Birgitta vastasi:
"Maisteri asettuu pöydänpäähän ja säästää tutkistelunsa rippitunniksi, mutta antaa nyt viisaan väen hallita!"
Hän tarttui rahapusseihin ja punnitsi niitä kädessään ja tunsi, että ne olivat sangen täysinäisiä. Vihdoin hän irrotti punoksen toisen ympäriltä ja alkoi laskea rahoja pöydälle ja jakoi kullan ja hopean kahteen eri kasaan. Sitten hän pyyhkäisi taas kaikkityyni pussiin.
"Hyvä", hän sanoi, "sitä tavaraa me tarvitsemme."
Pietari Räätälin naama venyi pitkäksi, ja hän alkoi yskiä ja änkyttää.
"Armollinen rouva, ei saa panna pahakseen… Jos minä nyt sanon totuuden, ovat nämä pussit minun."
"Ja mitä tekee Pietari niin paljolla rahalla?"
"Ennenkun tulen liian vanhaksi ja harmaaksi, tahdoin, syntieni tähden tehdä pyhiinvaelluksen marttyyrien kaupunkiin…"
"Ja sinne olet sinä ennättänyt."
"Mutta Roomasta minä tahdon jatkaa Pyhälle haudalle asti. Kaikki, mitä minä uutteralla työlläni vuosien kuluessa olen saanut kokoon, otin senvuoksi mukaani. Monet kotona halusivat kyllä lähettää rahoja sinullekin, armollinen rouva, mutta mustasurma on tuonut sellaisen hädän maahan, ettei kukaan enää saata huolehtia omaisuudestaan. Siksi olin iloinen omistaessani omani laukussa."
"Lahjota se köyhille, Pietari. Kaupunki on nyt tulvillaan sairaita ja hädänalaisia."
"Voisinhan minä katsoa hiukan liikenevän ja jättää sinulle."
"Ei, Pietari… Kaikki!"
"Mutta silloinhan minun olisi pakko kääntyä kotiin ja uudestaan säästää vuosikausia, voidakseni sitten taas kulkea ja kulkea pitkää loputonta tietä."
Birgitta nyökkäsi hänelle ja puristi kätensä nyrkkiin varmaan totuttuun tapaansa. Sitten hän otti molemmat pussit ja antoi ne maisteri Pietarille ja käski hänen toistaiseksi panna ne kaappiin. Itse laski hän rouva Gislentyttären kruunun kaapinhyllylle, ja kun kaikki oli lukittu, otti hän avainkimpun maisterilta ja kiinnitti sen omaan vyötärysnauhaansa.
"Meitä on tänään, vitsottu kylliksi!" hän sanoi vihdoin ja ripusti vitsan takaisin muurille ja alkoi asetella vateja ja pikareja vieraille. Vasta kun pöytä oli valmiiksi katettu, kutsui hän palvelijat ja meni yksinään huoneeseensa.
Hän istuutui lavitsalle ja tiukensi solmuista nuoraa, jonka hän oli salaa sitonut polviensa väliin, jotta kipu joka askeleella muistuttaisi hänelle Kristuksen kärsimistä. Sen tehtyään hän päästi kaavun auki kaulan kohdalta, jotta olkapäät ja käsivarret paljastuivat. Ne eivät olleet enää samaa valkoista hipiää kuin silloin kun hän viimeistä kertaa vaelsi Alvastrasta, vaan olivat nyt vaivojen ja paaston hivuttamat ja laihduttamat ja täynnään pieniä palohaavoja. Yhdessä vuodessa hän oli vanhentunut enemmän kuin ennen kymmenessä. Vanhuuden kurtut ja poimut alkoivat jo kutoa verkkoaan hänen ruumiinsa ympäri, ja olkaluitten kuopat syventyivät päivä päivältä yhä, mutta nuora, joka piti koossa jouhinuttua rinnan yllä, oli purppuranpunaista silkkiä, ja siinä oli kultatupsuja ikäänkuin ryysyjenkin alla kuiskaamassa kuningasverestä ja ylpeydestä.
Hän otti vahakynttilän, joka paloi Maariankuvan edessä, ja piti sitä kallellaan, niin että kuumat vahapisarat valuivat iholle.
Vain alin ikkunaluukku oli auki, ja hän istui selin päivään, ja kynttilä poltti poskia. Suurentaen silmänsä hän tuijotti liekkiin, mutta ilman pienintäkään tuskan väristystä.
"Kiittää tahdon minä…" hän sanoi hiljaa ja keskustellen kuin olisi hän tuskan unhotuksessa lausunut sanansa uskotulle ystävälleen. "Kiittää tahdon minä… Ei, en voi… en vielä."
Hän ei taistellut itsensä kanssa, hän odotti. Viipyen kasvoi jokainen pisara kynttilänliekin alla niinkuin riippuva mehiläisparvi vähitellen kasvaa ja paisuu oksan alla, ja pitäen pitkän loman ne putosivat toinen toisensa perään.
"Nyt minä voin kiittää", hän sanoi rauhallisesti ja hiljaa, nostamatta katsettaan liekistä. "Kiittää tahdon omieni puolesta, jotka ovat saaneet autuuden kruunun, ja jokaisesta kyynelpäivästä, joka nöyryyttää ja taivuttaa minua."
Ovelle koputettiin, mutta hän ei kuullut, vaan jatkoi samalla pehmeällä äänellä:
"Kiittää tahdon siitä, että maailma vastustaa minua ja ihmiset pilkkaavat minua. Kiittää tahdon siitä, että vanhuuden rumuus ja vaivat alkavat tulla ja liha kuihtua. Talviaika tuo talvirauhan."
Raskas pisara, joka kauan oli kokoontunut, putosi nyt äkkiä ja juoksi pitkäjuovaisena käsivartta pitkin, mutta yhtä liikkumatonna hän istui, eikä kasvojen ilme muuttunut.
"Kiittää tahdon siitä, että rakastettu lapseni uhmaa minua, niin että minä kaksin verroin kaipaan ja ikävöin hetkeä, jolloin me löydämme toisemme… sillä tapahtua sen täytyy… Nyt tuoksuu mirhami, ja enkelit kokoontuvat huoneeseeni. Kuinka on minun ahtaassa kammiossani tilaa niin monelle? Ne kohottavat katon, ne kantavat pois seinät ja lattian, enkä minä syöksy mustaan syvyyteen, sillä heidän kätensä tukevat minua. Maan päällä minä näen vuosien tulevan ja menevän, nopeitten sauvamiesten lailla, jotka etsivät leposijaa illaksi, ja isieni maan yrttitarhassa itää ja kasvaa, missä viinipuu juurtuu. Näen oman hautaholvini kirkossa, ja kuolleitten luitteni luo tunkeutuu hiljainen hyrinä ja surina pitkästä huoneesta, jossa sisaret istuvat ja lukevat ajanosotusta. Sanomaton on iloni, ja sateenkaaressa tulet sinä kulkien, kaikkein rakastetuin pyhä neitsyt, ja sinun edeltäsi pakenevat korpit."
Kun hän mainitsi taivaan kuningatarta, vapisi hänen koko olemuksensa niin ilosta, että kynttilä irtausi haarasta ja jäi palamaan hänen helmaansa. Herättyään hurmauksestaan hän pani kynttilän takaisin paikoilleen, ja heti hän tunsi kipua. Hän poimi jähmettyneen vahan palorakoista ja uikutti ja huojui. Hän ei saattanut kauemmin istua penkillä, vaan hypähti ylös käsi kyynärpäässä, ja joka kerta kun kipu koveni, toisti hän taivaan kuningattaren nimeä.
Silloin kolkutettiin uudelleen ovelle, ja hän veti kaavun ylös ja pani sen hakaan kaulan kohdalta.
"Astu sisään!" hän sanoi, mutta painoi kädellä kylkeä niin kovaa kuin taisi, tukahduttaakseen rajua polttoa.
"Rippitunti on tullut", vastasi maisteri Pietari ja astui sisään.
"Sinäpä olet tänään huolissasi siitä tunnista, maisteri. Ja niin tahdon minäkin ripittää, että me muistamme sen monet hyvät ajat. Kutsu nyt sisään kaikki, jotka ovat tässä talossa, sekä vieraat että palvelijat."
Maisteri Pietari poistui hetkeksi, ja askeleita ja ääniä kuului huoneista ja portailta. Hänen vihdoin palatessaan seurasivat häntä palvelijat ja molemmat ruotsalaiset vieraat sekä muutamat italialaiset munkit ja useat nuoret tytöt, jotka asuivat Birgitan luona tullakseen kasvatetuiksi kurissa hurskaaseen vaellukseen. Vain Kaarina ei tullut. Kaikki asettuivat pitkin seiniä, mutta Birgitta ei polvistunut maisteri Pietarin eteen niinkuin hänellä muuten oli tapa, vaan istuutui penkille keskilattialle.
"Minä tahdon tuoda sen tavan talooni", hän alkoi, "että me joka päivä toistemme edessä ääneen ja avoimesti tunnustamme hairahduksemme ja pahat ajatuksemme. Itse tahdon tehdä oikean alun. Nyt sanon totuuden. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä himokkaammin iskee hornanruhtinas kyntensä vanhaan syntiseen lihaani, niin että minä monena hetkenä saatan hyvinkin ikävöidä nuorten ihmisten pariin, jotka tanssivat seppelöidyin hiuksin, ja ajattelen uutta morsiuskarkeloa, niin köyryinen leski kuin olenkin… Minä näen, että otsasi punehtuu, maisteri, mutta jos kainostelet, käännä selkäsi! Sinulla on rauha maailmassa, mutta minulla, joka kuulen enkelien puhuvan korvaani, minulla ei ole rauhaa nimeksikään. Kiehuva kattila minä olen, ja kun pistän siihen kauhan, saan sieltä punaisen ja savuavan sydämen, joka on niin mehujen läpitunkema, että se enimmin muistuttaa viinirypälettä. Mitä sanotte siitä te, veljet ja isät?"
"Sinä teet oikein kääntyessäsi siinä kysymyksessä meidän miesväen puoleen", vastasi maisteri Pietari epävarmalla äänellä, "mutta lähettäkäämme ensiksi nuoriso pois."
"Eikö nuoriso saisi kuulla, kuinka kurja minä olen, minä, joka vitson ja kuritan, minä, joka olen pahempi kuin nuoriso, siksi että minä kuihtuneen nahkani alla vielä kannan nuoruuteni pahaa! Nuoret osottavat minua sormellaan, kun kuritan heitä, ja he huutavat jälkeeni läpi huoneen: hyi vanhaa leskeä, joka saarnaa taivasta, mutta matkaa alas helvettiin!"
"Pyhän Neitsyen nimessä!… Armollisin rouva… Kuulinhan sinun välistä ennen puhuvan niin minulle kahden kesken, mutta ympärillä on puolikasvuisia neitoja ja huoneväkesi ja vieraita miehiä…"
"Täällä on ihmisiä, joiden on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Annas tänne kätesi, maisteri. Päälakeni oikealla puolella on pieni kuhmu tai kuperuus luussa… ei, ylempänä. Nyt tunnet sen. Farfan munkit sanoivat minulle, että sellaisia kuperuuksia päälaenluussa he olivat usein huomanneet hurskailla enkelinäkijöillä, mutta myös riivatuilla. Se saattoi olla hyvä merkki, mutta myös paha, he arvelivat. Tosin todistivat maisteri Mattias ja priori — hän joka nyt ikkunaloukosta katselee minua niin säikähtyneenä — että se oli jokin muu kuin perkeleen harhojen tuli, mikä loisti minun näyissäni, mutta mitä luulen minä itse, kun vuodet eivät tee minua hyväksi, eivätkä rukoukset nöyräksi! Kuin tuli poltti rouva Gislentyttären kruunu sormiani, kun nostin sen kaappiin. Ylpeästi olisin tahtonut mielipuolen lailla painaa sen omaan päähäni, ollakseni kunnioitettu kuin menneinä vuosina ja nähdäkseni herjaajani jalkojeni juuressa. Tietäisivätpä vain ihmiset, kuinka paljon kiihkeämmin minä kaipaan heidän sydämiään kuin he minun! Minä tarvitsen heitä enemmän kuin he minua! Yksi ainoa vihollinen kiduttaa minua syvemmin kuin koko teidän ystävyytenne lahjottaa minulle iloa. En ole se sitkeä rauta vasaran alla kuin te arvelette, enkä minä tiedä ketään niin surkuteltavaa ja huonoa. Kaukaa minä saatan tuntea vihamielisen katseen kuin neulanpistoksen selässä, ja unetonna makaan sitten yöllä ja pahottelen ja ajattelen, mitä pahaa olen tehnyt. Välistä kun olen ajatuksissani, tulee ilma lämpöiseksi ja lenseäksi ympärilläni, ja silloin minä tiedän, että ihmiset alkavat uskoa tehtävääni ja tarkottavat minulle hyvää. Joskus taas, vaikkapa paahteisimpana kesäpäivänä, tunnen kuinka kylmä viima käypi omasta maastani, niin ettei mikään turkki olisi kyllin paksu lämmittämään minua. Kansamme kotona on vahva halveksimisessa. Miehet halveksivat naisia ja naiset miehiä, ja minua halveksivat ne kumpaisetkin. Jos on olemassa helvettiä minulle, on olemassa vielä syvempi herjaajilleni, mutta maan päällä minä tahdon nöyrtyä. Mene matkaasi kaikkine rakkauksinesi, maisteri, jos pelkäät hoidella vitsaa! Pidän kauneista asioista, ja vastenmielisesti kosketan likaisia esineitä, siksi sinun tulee valvoa, että teen mitä alhaisimpia askareita. Nöyryytä minua vihamiesteni nähden, jotta häpeäni tulee kaksinkertaiseksi! En ole enää sama kuin ennen. Näkyni viipyvät, ja vasta kuumalla vahapisaralla saatan vielä joskus ne houkutella esiin. Paperi lojuu valkoisena ja tyhjänä pöydälläni, ja minun sieluni on kuivunut."
Hän nousi ja veti palvelijat sydäntään vasten ja munkit ja nuoret neidot. Hänen kätensä peittivät heidän päänsä ja olkansa niinkuin linnun siivet peittävät poikaset, ja pesän ikkunaluukusta hän katseli ulos niin liikkumattomin silmin, että ne olivat kuin kuolleet.
"Kaikkien teidän on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Vanhuus, vaivat ja paarit eivät minua pelota. Minä masennan lihaani, eikä kipu tuo minulle kipua. Minä menen kerjäläisten joukkoon, ja ryysyt ja puute ilahuttavat minua. Mutta tuleepa rikas eikä tiedä ken olen, silloin on pian nöyryys lopussa. Minä saatan nähdä nälkää kuin kerjäläinen ja maata yöllä kuin kerjäläinen, mutta kohteleppas minua kuin kerjäläistä ja annappas toisten luulla, että todellakin olen kituköyhä ja tietämätön raukka, kestän sen vain harvoin. Ylpeyttä, rakkaat lapset, sitä ei pure jouhipaita eikä kuuma vahapisara. Jos sellaisesta ihmisestä kuin minä voi viimein tulla se kuin pitää… jos kiehuva kattila voi muuttua kirkkaaksi lähteeksi… kuinka paljon helpompi on silloin teidän mennä taivaaseen, teidän jotka olette nöyriä ja hiljaisia jo alusta asti! Katsokaa sentähden minua ja oppikaa minusta."
"Sisar ja rouva", vastasi maisteri, Pietari. "Jumalan henki on sinussa silloinkin, kun puhut pahaa itsestäsi, sillä mitä sinä sanot on totta. Sinun sydämesi on kuin alttari hurskaine vahavaloineen ja suitsusoihtuineen, ja kun kivet rusentavat oven, surkastuu kynttilänliekki tuulessa, mutta soihtu liekehtii. Niitä, jotka ovat nöyriä jo hamasta alusta, kuritetaan, ja he tulevat yhä nöyremmiksi vastoinkäymisestä. Sinun on toisin. Usein hymyilin hyväntahtoisesti, kun kerroit näkyjäsi, sillä melkein aina huomasin, että enkelit, jotka muuten saattavat olla niin ankaria, mieluimmin puhuttelevat sinua leppeästi ja armaasti, niin, joskus kiittävätkin sinua. He tietävät niinkuin minäkin, kuinka sinä tulet sävyisäksi. Kovat sanat ja onnettomuudet paaduttavat sydäntäsi, ja sinä kiusaat ja kidutat itseäsi turhaan. Sinä tarvitset muuta, kypsyäksesi taivaaseen."
Birgitan silmät saivat eloa ja suuntautuivat läpitunkevasti ja kysyvästi maisteriin, mutta mies seisoi etäällä ikkunakomerossa ja vastasi varsin hiljaa:
"Sinä tarvitset myötäkäymisen kirkasta, täyttä kesäaurinkoa."