Pyhän Birgitan vaellus

by Verner von Heidenstam

X

Ruotsalaiset pysyivät vielä jonkun aikaa kardinaalipalatsissa, mutta katsastaja valitti ja uhkasi yhä. Varhain eräänä aamuna he alottivat sentähden muuton, ja Birgitan omaisuus oli niin pieni, että enin osa voitiin sälyttää kolmen aasin selkään. Kalkkia, öylättilautasta ja ristiinnaulitunkuvaa kantoi maisteri Pietari, kirjat kokosi Kaarina esiliinaansa, ja Birgitta itse otti pienen puutaulun, jonka kullatulle pohjalle Simone Martini oli maalannut taivaan kuningattaren kuvan.

"Pyhä perhe matkaa Egyptiin!" mutisi katsastaja heidän jälkeensä ikkunasta.

Ennen kaikkia muita kiiruhti Kaarina uuden kodin varjoisaan puutarhaan ja laski kirjat kivipöydälle. Hän ei suuriakaan välittänyt katkotuista pylväänpäistä ja kivijumalista, jotka muurinvihreän peittäminä lojuivat läjissä hiekkakäytävän molemmin puolin, mutta hän maistoi suihkukaivon kylmää vettä ja istahti mehiläispesän ääreen katselemaan pieniä ahkeria eläviä, jotka auringossa kimmeltävin siivin liitelivät edestakaisin. Häntä ihmetytti, ettei äiti heti seurannut häntä puutarhaan, mutta kasvaneena folkungimetelin myrskyaikoina Birgitta ajatteli ensin aivan muita asioita. Hän katseli talon seinää, joka viisine pylväineen ja leveine kivimöhkäleineen näytti voivan uhmata sekä aikaa että ihmisiä. Hän tutki raudotettua ja raskasta tammiporttia, ja kun hän vihdoin sotilaallisen asiantuntevana silmäili puutarhan ampumatornia ja hammastettua muuria ja kaikesta tuli vakuutetuksi, että uusi asumus lähinnä muistutti linnotusta, valtasi turvantunne hänet kokonaan.

Sitten-hän meni kapeita kiviportaita pitkin ylimpään kerrokseen ja määräsi keskimäisen huoneen kokoussaliksi, mutta toisen huoneen sivulta hän antoi Kaarinalle ja valitsi toisen itselleen. Sinne hän antoi tuoda penkin ja pöydän, ja nurkkaan heti kiinnitti taivaan kuningattaren pienen kuvan, mutta päänalusia ja vuodevaatteita hän ei sallinut sijottaa sinne.

Kaikki kolme huonetta olivat pieniä, seinät sileitä ja valkoisia, mutta kattohirret veistettyjä ja maalattuja, ja palvelusväki arveli, ettei heidän emäntänsä ollut asunut oivallisemmin sitten nöyryytyksen päivien, jolloin hän hovimiesten nauramana vieraili Maunu-kuninkaan luona Arbogassa.

Edellä puolenpäivän hän meni palvelijain joukkoon, jotka pesivät portaita, ja hän kantoi vesisankoa. Hän pysähtyi niin lähelle seinää portaitten puolipimeään mutkaan, ettei hän näyttänyt ruumisolennolta, vaan oli kuin joku toisten varjo.

Porttikäytävään ilmaantui ukko, jolla oli paljaat ruskeat käsivarret ja kitara selässä. Hänen paitansa oli kokonaan ommeltu lukemattomista pienistä nahanpalasista, portilta tuleva päivänvalo kuulsi läpi hänen partansa ja valkoisten riippuvien hiustensa.

"Tervehdykseni, ahkerat naiset!" hän alkoi. "Asuuko täällä mahtava rouva Birgitta, joka panee viralta kuninkaita omassa maassaan ja uhkaa paavia pikaisella kuolemalla, ellei hän tottele ja muuta Roomaan?"

"Hän asuu täällä", vastasi Birgitta, ja laski sangon kädestään.

Vasta nyt huomasi vanhus, että varjo portaitten mutkassa oli lihaa ja verta, ja hän katseli Birgittaa hetken tutkivasti. Sitten hän jatkoi:

"Niinpä olet sinä rouva Birgitta, sillä toiset tekevät työtä raskaasti ja pakosta, mutta sinä aherrat huviksesi. Ja kas, minä näen kultatupsuisen purppuranauhan ryysyisten vaatteittesi lomasta."

"Olet oikeassa, minä olen turhamainen ihminen", sanoi Birgitta ja kätki silkkinauhan poveensa.

Vanhus otti kitaran selästään.

"Voi, rouva Birgitta! Kaksi vuotta olen oleskellut fraticellien kiellettyjen ja vainottujen veljeskuntien keskuudessa vuoristossa. Siellä minä kohtasin monen paljasjalkamiehen, jolla oli kultasormus peukalossa merkkinä siitä, että mies kerran oli ollut ylimys. Ja minkätähden luulet minun kantavan kitaraani, minun, joka en enää kykene laulamaan, vaan ainoastaan kuiskaamaan? Kannan sitä ylpeydestä, muistuttaakseni itselleni, että kerran olin Vaeltava Tuomas ja että minua kaikkialla kunnioitettiin eläköön-huudoilla ja täpötäysillä pikareilla."

"Jos olet Vaeltava Tuomas, pitää sinun ensimäisen yhdyntämme tähden jäädä talooni, jotta voin kätkeä sinut vainoojiltasi. Muistatko yötä ruttosairaitten keskessä Milanossa, jolloin minä olin väsynyt ja suojatonna?"

"Muistoni on käynyt heikoksi, jalo rouva. Tiedän vain, että minä eräänä yönä Milanossa seurasin muutamia pyhiinvaeltajia majataloon ja lauloin heille matkalla. Palkaksi en saanut vain tavallista ropoani, vaan kerjuupussi, jota kannoin lanteellani ja jonka minä pyhän neitsyen edessä olin pyhittänyt yksinomaan sairaalle sisarelleni, tuli täyteen reunojaan myöten. Kun minä sitten istuin majatalossa tanssivien munkkien ja nunnien parissa, nousi ylpeys päähäni kilpaa viinin kanssa, ja minä tyhjensin pussin pöydälle ja tarjosin koko seuralle. Kun minun sitten piti kohottaa ensimäinen pikari, kaaduin penkillä ja kuolin. Astuin alas kiirastuleen ja näin kuoleman valtakunnan. Käytävät olivat siellä niin kapeita ja matalia, etteivät kuolleet saattaneet nousta seisomaan eivätkä maata pitkänään maassa. Istuimme niin tiheään sullottuina, ettemme voineet kohottaa käsiäkään sivuille, ja kurkku ja kieli olivat kuivuneet, ettemme voineet puhua emmekä uikuttaa, vaan ainoastaan miettiä mennyttä, kykenemättä toivomaan saavamme konsanaan unta. Päällämme lepäsi maa-aines ehkä peninkulman korkuisena ja kauhistuttavan raskaana, sillä käytävien laakeat katot nojasivat meidän kiireisiimme. Ainoa, mikä loisti läpi yön, liikkumattomien kipinäin lailla, oli maisen elon mitä vähäpätöisimpien tekojen ja ajatusten muisto hamasta lapsuudestamme asti, ja minä ymmärsin, että minut oli singottu siihen huoneeseen, joka oli varattu ylpeille."

"Ja nyt sinä tulet varottamaan?"

"Varottamaan ja itse oppimaan, koska sinä tiedät jotain nöyryydestä. Ennen kaikkea tulen kuitenkin saadakseni talossasi sielunrauhan ja päästäkseni pakoon vainoojiani ja roviota, sillä en pelkää mitään niinkuin kuolon valtakuntaa… Liikkumattomana minä istuin kauhun paikassa, mutta vihdoin tunsin tuulenhenkeä sanomattomaksi lievennyksekseni, ja kun avasin silmäni, näin kaksi luostarisisarta, jotka hellästi hoitivat minua. Olin tullut aivan valkotukkaiseksi ja arvelin silloin, että tuskaani oli kestänyt kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentä vuotta, mutta he sanoivat, että olin ollut kuolleena vain tunnin."

"Ja yhä sinä kannat kitaraasi?"

"Niinkuin sinä kultatupsuasi… Mutta sisareni ei ole enää elossa, ja nyt minä tahdon opettaa sinua ottamaan täyden askeleen."

Hän heitti kitaran käsistään, niin että pienet luuruudut irtaantuivat ja hyppelivät pitkin kivitystä, ja ikäänkuin jo ollen kotonaan astui hän puutarhaan päin.

"Minä syön harvoin ja nukun mieluimmin katolla tähtien alla. Minusta sinä saat huokean palvelijan. Määrää minut puutarhuriksi. Täältä ei nähtävästi puutu hedelmiä eikä yrttejä, mutta se, mitä sinun ennen kaikkea muuta joka päivä pitäisi katsella, se puuttuu vielä."

Hän tarttui lapioon, joka nojasi lähintä kypressiä vasten, ja alkoi heti kaivaa. Mullan ja kivet hän löi sivuun, ja pian oli hän vyötäisiään myöten kaivetussa kuopassa. Kun naiset tulivat portailta katsomaan hänen työtään, huomasivat he, että hän loi hautaa.

* * * * *

Täysi kesä oli nyt tullut, ja eräänä kuumana elokuun päivänä, Birgitan istuessa pöydässä koko väkensä kanssa, alotti maisteri Pietari hänen määräyksestään tavanmukaisen raamatunlukemisen. Luukut oli puoleksi sulettu auringolta, ja koko aterian ajan kuului etäistä äänten sorinaa, ja kello kajahteli Kapitoliumilla.

Ruokia oli runsaasti, ja viini vaahtosi pikareissa, sillä vaikka Birgitta itse söi vähän, ei hän pitänyt aterian liiallisesta niukkuudesta. Sama tyytyväisyys kuin aina valaisi maisterinkin kapeita kasvoja. Hän istui vastapäätä Birgittaa pöydän toisessa päässä, ja hänen kummallakin puolellaan olivat nuoremmat kappalaiset Gudmar ja Maunu, jotka pitkinä ja laihoina tuijottivat tinalautaseen. Alvastran priori rypisti mustia yhteenkasvaneita kulmakarvojaan ja pullisti huuliaan ja näytti lukemisen kestäessä ajattelevan luostarin voimaa ja Birgitan suuruutta. Pietari Räätäli suuntasi vähäväliä teräskirkkaat ja välähtelevät silmänsä kaappiin, jossa hänen kaksi rahapussiaan oli hyvässä säilössä, ja rouva Francesca Papazuri, palatsin vieraanvarainen omistajatar, joka tänään oli kutsuttu vieraisiin, auttoi alati kömpelöä ruotsalaista käsityöläistä täyttämään pikarin. Hän oli rehevä ja jo vanhanpuoleinen, ja hänen hiuksensa olivat jakauksella marmorivalkealla otsalla. Joka kerta kun maisteri alotti uuden lausejakson, nyökkäsi hän lukijalle odottavasti hymyillen, mutta kun tämä tuli lausejakson viimeiseen sanaan, nyökkäsi hän Birgitalle.

Kaarina, jolla oli paikkansa liikkumattomien nuorten neitosten keskessä, katseli varovasti maisteria arvatakseen, eikö hän jo pian pääsisi luvun loppuun; mutta hitaasti eteni lukeminen rivi riviltä, vieläkin hitaammin kuin muulloin, sen osotti Kaarinan kärsimättömyyskin. Hänestä tuntui kuin rivit olisivat alaspäin kulkevia portaita ja kuin maisteri pysähtyisi joka askeleella mitatakseen tarkasti kivilaatan sekä pitkittäin että poikittain, ennenkun uskalsi ottaa uuden askeleen. Kaarina tahtoi olla kuuliainen ja alistuva ja kuunnella, mutta, kas, silloin hän kuuli taas kellojensoiton ja kaukaiset äänet. Ja kun torventoitotus ja vaskirummun pauke kajahtivat hänen korviinsa, oli hän unohtaa itsensä ja huudahtaa. Hän painoi ensi innossa sormensa pöydänsivua vasten noustakseen, mutta malttoi mielensä ja puristi ne vieläkin lujempaan, pysyäkseen penkissä. Hän näki, että priori ja kappalaiset ja räätäli istuivat kuin kuuroina jokaiselle äänelle, mitä tuli kaupungilta. Vain Vaeltava Tuomas kuiski naapureittensa kanssa. Hän istui vastaviistoon Kaarinasta kummankin italialaisen munkin keskellä, mutta kokonaan riippuvien hiustensa kätkössä, niin että hän muistutti valkeaa pilvenhattaraa, ja Kaarina ihmetteli, mitä hänellä oli sanottavaa.

Nyt läheni hälinä ja pirstaantui varmoihin ääniin. Oli kuin lukemattomat puunuijat olisivat iskeneet tahdissa maata. Kaarina ymmärsi, että sotilasosasto samosi Kapitoliumille, ja hän tiesi, että Cola di Rienzi, kansantribuuni, nyt ratsasti Roomaan paavin lähettilään rinnalla.

Sunnuntaina — mennessään messuun Aracoeliin — hän oli kuullut valkovaatteisten naisten harjottavan tervehdyslaulua, ja he olivat verranneet häntä olympolaiseen sanansaattajaan, joka tuli herättämään muinaisajan jaloimmat varjot. Kun hän ajatteli nuorten laulajattarien kauneutta ja iloa, unohti hän kokonaan kuunnella maisteria.

Silloin Birgitta naputti pöytään, ja yhtäkkiä suuntautuivat kaikkien silmät Kaarinaan, yhtä nopeaan taas vaipuakseen — ja siinä hän istui häpeissään ja veripunaisin otsin.

Maisterin latinalaisten sanojen solina sekottui aseenkalskeeseen, mutta joka lauseen perästä hän hillitsi itsensä ja käänsi kaikki sananmukaisesti ruotsalaiselle huonekunnalle, joka seisoi seinämillä tai meni ja tuli vatineen ja maljoineen.

"Finis amen!" sanoi lukija viimein ja sulki kirjan.

Kaikki nousivat lausumaan pöytärukouksen, mutta kun Birgitta ei liikahtanut, täytyi heidän istuutua jälleen. Birgitta nojasi kyynärpäähänsä ja piti kättä silmillä.

Priori pullisti huuliaan, kääntyi kärsimättömänä penkillä, tömisti sandaaleilla lattiaa ja siirteli pikareja.

Birgitta nosti päänsä ja sinkautti muutamia sanoja suoraan yli pöydän.

"Kansantribuuni on siserooni!"

Vaeltava Tuomas ponnahti pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin hänen päänsä yli kuin musertaakseen sen.

"Ellei kaikkia viittoja leikata sinun selkäsi mukaan, raotat sinä heti helvetin ovea. Tahdotko sitten ennemmin, että pahantekijä Monreale, se punaparta, ottaa pakkoveroa maalta, siksi että hän viikon rosvottuaan joka sunnuntai lahjottaa kymmenykset kirkolle? Jos kansantribuuni tempaa käsiinsä vallan, säätää hän hyviä lakeja… Kohtasin hänet vuoristossa, kun hän oli pakolaisena. Kultatupsuja hän kantoi vaatteitten alla kuin sinäkin ja näki näkyjä kuin sinä ja keskusteli milloin taivaan kuningattaren, milloin manalan pakanoitten kanssa… Kuuletko! Tuo ei enää ole huovien marssimista… juoksevat ja säikähtyneet askeleet synnyttävät töminän. Avaisitpa luukut, näkisit koko kentän tulvehtivan keltaisia takkeja. Kas, juutalaiset puikahtavat tervehtimään kansantribuunia, sillä nyt he tietävät, ettei heitä enää vainota. Minäkin uskallan nyt mennä kaduille, sillä ei niin polttolavaa sytytetä Roomassa, mutta kirkot vapisevat."

"Hiljaa, lurjus!" pauhasi priori ja hypähti penkistä. "Palvelusväki kertoo, että sinä olet velho ja harjotat salaisia oppeja, ja emäntämme on aivan liian hyvä, hän pysyy sanassaan ja suo sinulle piilopaikan… Etkö kuule, kuinka alkaa soida kaukana, kaukana, melkein kuin maalla, Campagnalla… On kuin raskaat, laahaavat paljasjalka-askeleet kaiuttaisivat kirkonlattiaa. Sen kellon minä tunnen hyvin. Se on Laterani. Vielä kannattaa Pietarin istuinta neljä varmaa kultajalkaa."

Vaeltava Tuomas meni ikkunaan ja painoi korvansa luukkuun.

"Olkaa vain aivan hiljaa. Minä voin kuulla toisenkin kellon, mutta ylhäältä, kuin ilmasta. Se on Aracoeli. Se on minun kelloni. Ei mikään kello koko maailmassa soi kuin se. Vain kuunnellakseni minä saatan seisoa tuntikausia kirkonportaitten alapuolella… leveitten ja loppumattomien taivaanportaitten, jotka on rakennettu kansalle, lukemattomille, joita asuu puolikymmentä yhdessä huoneessa ja jotka joka vuosi saavat yhä enemmän lapsia. Varo sitä kelloa, priori, se riippuu lähellä Kapitoliumia!"

"Suuresti hairahtuisin", sanoi Birgitta hetken kuunneltuaan kelloja, "ellen olisi puhunut kansantribuunin kanssa minäkin. Kerranhan aamulla Sankt Laurentiusin Panispernan äärellä antoi eräs pyhiinvaeltaja niin ylväästi minun ymmärtää, että hän tiesi enemmän maailmasta kuin minä. Aavistus sanoi minulle heti, että hän oli kansantribuuni, vaikka olin vaiti."

Kaarina hypähti pystyyn, ja hänen kanssaan nousivat kaikki muutkin.
He asettuivat piiriin Birgitan ympärille, joka jatkoi:

"Hän puhui kauniisti ja ylevämielisesti… salatakseen vavistusta. Hänen polkunsa ei ole suora kuin meidän. Alati hän seisoo tienhaarassa ja halaa mennä molempia teitä yhtaikaa. Antakaa minun olla yksi teistä! hän sanoo kansalle, mutta kun raukat sorretut tahtovat tarttua häneen, seisoo hän jo kivijumalien keskellä Kapitoliumilla. Tule meidän omaksemme! sanovat kivijumalat, mutta vastaamatta hän menee pois erakkojen luo ja änkyttää: turhuus!"

Vaeltava Tuomas kääntyi uhkaavin katsein.

"Jos milloinkaan ihminen voi kantaa purppuraa totuuden ja hyveen kirkastamana, niin ainakin hän."

"Odottakaamme sentähden, Tuomas, ja ottakaamme vaari asiasta ja oppikaamme siitä, mitä tapahtuu. Purppura on spitaalitaudin saastuttama."

"Mutta uskohan minua kuitenkin, rouva Birgitta…"

"Pöytärukous!" vastasi Birgitta lyhyesti ja nousi ja taputti kahdesti käsiänsä.

Kun rukous oli luettu, riensi Vaeltava Tuomas katolle katselemaan kulkuetta, ja molemmat italialaiset munkit ja rouva Francesca seurasivat häntä.

"Te miehet olette niin taitavia ja valmiita kaikkeen", sanoi Birgitta ja alkoi korjata pöytää, "enkä kummastele, että osaatte selittää kellokielenkin. Tulen aina iloiseksi, kun kuuntelen teitä. Mutta nyt on ateria lopussa… enkä saata salata, että lopussa ovat rahatkin. Nyt saamme ajatella omaisuutemme myymistä; mutta tänään kuuluu kaikki kauppa olevan seisahduksissa… Kaarina, miksis seisot ovella?"

"Ajattelin pyytää sinulta, äiti, että saisin seurata toisia katolle."

"Pyydä ennemmin häneltä, joka enemmän voi kuin minä, pyydä ennemmin häneltä kuuliaisuuden henkeä. Minun köyhäni odottavat portilla aterianjätteitään."

"Mutta eihän meillä itsellämmekään ole ruokaa talossa, äiti, ja rahat on kulutettu."

"Pitäköön siitä huomispäivä huolen; ota ruukku, minä kannan tinamaljan!"

He menivät yhdessä eteiseen, ja kun Kaarina kyynärpäällään työnsi auki portin, kuuli hän äidin sanovan:

"Missä ovat minun kerjäläiseni?"

Portaat olivat tyhjät.

Maisteri Pietari, joka myös oli mennyt katselemaan kulkuetta, vastasi katolta:

"Sinun kerjäläisesi hyörivät tänään kansantribuunin ympärillä. Rammat tanssivat, mykät huutavat, ja heidän kaikkien ylitse sataa rahoja, silkkaa hopeata… Eihän siitä paikasta, missä sinä seisot, ole näköalaa, mutta täältä ylhäältä me näemme kaikki. Kansantribuuni ratsastaa avopäin ja viitan verhoamana kuin haamu Palatinuksen multakummuilta."

Kaarina piti vielä ruukkua; mutta kun hänen piti kuunnella maisteri
Pietaria, satutti hän sen oveen, niin että kädensija meni rikki.

"Äiti kulta", hän pyysi, "älä vihastu. Olen ollut viimeisinä päivinä sairas ja heikko, sillä ilmassa on myrkyllistä huurua. Terveys palaisi pian, jos minä vain joksikin aikaa saisin matkata kotiin… Minä tahdon kotiin, äiti!"

"Koettele itseäsi vielä puoli vuotta. Yhden seikan tahdon sanoa sinulle, kuinka sitten onkin elosi kulku: pidä tiesi suorana!"

Äiti ja tytär palasivat äänettöminä. Birgitta otti esiin kirjotusneuvot, ja kun hän silloin avasi kaapin, pysähtyi Kaarina hänen viereensä katselemaan rouva Gislentyttären kruunua.

"Kruunun me myymmekin ensiksi", sanoi Birgitta. "Ennemmin jotain muuta, äiti. Vaikken koskaan saakkaan kantaa sitä ulkona ihmisten keskessä, saanenhan kuitenkin välistä koetella sitä päähäni huoneessani, koska olen kuninkaan sukua?"

"Minä tiedän, Kaarina, että kruunu on sinulle rakas, mutta paljon katoamattomamman olet voittava. Laske nyt rouva Gislentyttären kruunu lähelle sydäntäsi, ja kun sinä kuulet kehotuksen, tottele ja jätä kruunu maisteri Pietarille ja pyydä häntä menemään kultasepälle."

Kaarina otti kruunun käteensä, ja Birgitta sulki oven ja istui pöydän ääreen. Hän kastoi haikarakynän, mutta siveli kirjottamatta sulalla paperia.

"Rakas lapsi raukkani," hän mutisi, "miten nuorta sydäntä kirveleekään!"

Riemastus jatkui kaduilla ja toreilla, ja yön yletessä syttyi niin monta virvatulta kummuilla, että koko Rooma näytti palavan.

Silloin tuli Pietari Räätäli ja asettui Kaarinan luo ikkunan ääreen. Muutamia puoleksi kuihtuneita orvokin kukkia riippui hänen kauluksessaan, mutta hänellä oli laukku selässä ja juomapullo sidottuna vyötärenauhaan.

"Meidän täytyy myydä kruunu", sanoi Kaarina ja leikki sillä kuin nukella.

"Rakas olento", vastasi Pietari Räätäli, "silloinpa tulen oikeaan aikaan. Nyt minun pitää puhua äiti Briitan kanssa. Tiedän, että hänen rahansa ovat lopussa, ja minä olen tänään nähnyt niin paljon kultaa satavan yli katukivien, että ellottaa. Priorin ja minun on nyt aika sanoa hyvät hyvästit ja taas alottaa vaellus."

Kaarina poistui ja raotti varovasti Birgitan huoneen ovea. Sisällä vallitsi puolipimeä, ja vain riippulamppu Maariankuvan edessä loi vienoa valoa. Birgitta oli tyyten väsyneenä laskeutunut lepäämään tunniksi pöydälle, ja hän makasi aivan suorana ja liikkumatonna. Kaarina sulki oven hiljaa. "Äiti nukkuu."

Pietari Räätäli seisoi ja hypisteli ja laski pyhiinvaellushatun simpukoita. Vihdoin hän sanoi:

"Tervehdi äitiä, kun hän herää, sanoen, että minä kiitän kestityksestä ja siitä, että olen saanut nähdä ja kuulla häntä. Pitäköön hän molemmat rahapussini itsensä ja köyhiensä hyväksi. Minä harhaan nyt pois kotiin Ruotsiin tyhjine laukkuineni, saamatta polkea Pyhää maata; mutta säästettyäni kokoon kaksi uutta täpötäyttä pussia minä tulen takaisin, ja silloin on äidin itsensäkin velkansa maksuksi seurattava minua hamaan Jerusalemiin. Rakas olento, kerro hänelle kaikki, mitä vanha Pietari Räätäli on sanonut."