XII
Seuraavana aamuna Kaarina otti silmäneulan ja sakset ja meni puutarhaan luolalle, missä Vaeltavan Tuomaan keittopannu vielä näkyi sammuneella liedellä. Hän täytti sen puolilleen kirkkaalla vedellä ja teki tulen. Sitten hän sieppasi muutamia keltaisia kukkia, joita kasvoi siellä täällä hiekkakäytävällä, ja leikkasi juuret poikki ja pani ne veteen. Hän oli myrttiaidan kätkössä luolan ulkopuolella, mutta puuhatessaan salaisessa työssään hän kuuli jonkun tulevan. Hän meni heti toiselle puolelle ja risti kätensä selän taa, ja tultuaan mehiläispesille hän oli seisovinaan niiden ääressä ajatuksiin vaipuneena.
Vaeltava Tuomas lähestyi hiekkakäytävällä etsien häntä. Hänen kätensä oli siteessä, ja harmaa riepu kietoi päätä.
"Te olette ainoa, jonka kanssa voin puhua", hän alkoi ja asettui aivan lähelle äärimmäistä pesää, välittämättä vihastuneista mehiläisistä. "Nyt on hän saanut loppunsa! Harhasin tänäyönä Kapitoliumille ja yhdyin joukkoon ja odotin ilmi päivään asti. 'Sinä tribuuni', huusi kansa, 'vero suolasta ja viinistä, se on vero vaivaiselle!' Jakun kivet alkoivat lentää läpi ikkunan, tuli hän valeasuun puettuna ja kasvot nokivedellä maalattuina… mutta pitkällekään hän ei päässyt rauhassa. Itse olin tungoksessa, ja minun täytyi vain olla vaiti ja katsella. 'Hiljaa, urhot', hän sanoi roskaväelle. 'Hiljaa, urhot!' Samassa hän sai murharaudan ruumiinsa läpi… ja nyt aikovat keltaiset juutalaiset viedä hänen ruumiinsa ja polttaa sen ohdakelavalla ja hajottaa tuhan… En mitään saata enää maailmassa uskoa, en mitään toivoa, paitsi ehkä sitä päivää, jolloin Saatana nousee jäärotkosta, syöstäkseen syvyyteen väärämielisen jumalan ja antaakseen ihmisille onnen jälleen. Aurinko nousee joka aamu, sinä sanot, mutta onko se etevämpi muita korkeuden tähtiä ja emmekö me elä ainaisessa pitkässä yössä? Kuu kohoo, kaksisarvisen kuoriaisen ja ankeriaan kuningas, ja kun se loistaa meidän kasvoillemme, nyyhkytämme me sanomattoman surun valtaamina. Eikö kuu ole oikea päivänpilkahdus, joka saa meidät täysin hereille, niin että me tunnemme itsemme? Lapsia syntyy, ja isä valvoo tulta liedellä, etteivät pahat henget lähestyisi, mutta milloin kasvoi lapsesta ihminen? Äitisi huoneesta minä olen etsinyt sielunrauhaa, mutta en löytänyt sitä sieltäkään."
"Äidin oikea hetki ei ole vielä tullut, mutta se on nyt lähellä!" vastasi Kaarina.
Vaeltava Tuomas käänsi ääneti askeleensa takaisin taloa kohden. Kun hän oli poissa ja Kaarina oli tarkoin tutkinut, että kaikki luukut oli suljettu, palasi hän luolaan.
Juuret kiehuivat jo pannussa, niin että suhisi, ja hän oli kerran lapsuudessaan kuullut eräältä luostarisisarelta, kuinka hänen piti valmistaa ja käyttää myrkyllistä mehua. Hän nosti pannun tulelta, ja ennenkun laski sen maahan häälytti hän sitä, vilvottaakseen vettä. Sitten hän otti silmäneulan ja pisteli pieniä reikiä taajaan molempiin poskiinsa ja hieroi niitä vielä kuuman pannun ruskealla sakalla. Viimein hän leikkasi saksilla poikki hiuspalmikkonsa läheltä päätä ja heitti sen tuleen. Kun kaikki oli tehty, peitti hän käsillä silmänsä kuin olisi pelännyt voivansa nähdä itsensä.
Myrskytuuli kiiti yli kypressien, niin että ne kumartelivat ja keinuivat, ja sateen täyttämässä amforassa, joka oli kallellaan luolan sisäänkäytävää vasten, purjehti lehti vedenpinnalla. Linnut ilmassa pysäyttivät siipensä, ja mehiläiset tunkeutuivat käytävästä pesään ehtiäkseen lähestyvää rajuilmaa pakoon.
Äkkiä poisti Kaarina kätensä silmiltään ja kumartui amforaveden yli, niin että hän saattoi nähdä omat kasvonsa. Kuvastuvat kypressinlatvat keinuivat tummina ja pitkinä syvällä tyhjässä syvyydessä, mutta vesi ei liikkunut, ja hän saattoi nähdä, kuinka hipiä jo tummui ruskeaksi reikien ympäriltä, jotka hän oli pistänyt poskiin neulalla, ja kuinka se vetäytyi lukemattomiin hienoihin ryppyihin kuin kuusikymmenvuotiaan akan. Hän seurasi omilla silmillään, kuinka myrkky vaikutti ja kuinka hänen nuoruutensa ja kauneutensa hitaasti, mutta peruuttamattomasti katosi iäksi.
Myrsky kohisi yhä korkeudessa, ja pilvenhattarat peuhasivat ilmassa, milloin pitkinä kuin laivat, milloin pyöreinä ja vielä auringonloisteisina. Kasaantuneina suuriin vainottuihin joukkoihin ne kiitivät länttä kohden pauhaavassa rajuilmassa, syöksyäkseen mereen. Kaarina ei huomannut, että päivä tuli viileäksi ja varjoisaksi, mutta hän surkutteli sydämestään vanhaa vaimoa, joka katseli häntä vedestä nuorilla ja epätoivoisilla silmillä.
Hän levitti päähineensä poikkileikattujen hiustensa yli ja veti sen niin syvään otsalle kuin taisi, pujahtaen sitten lieden luo piharakennukseen, ottaakseen osaa jokapäiväisiin askarteluihin. Hän huomasi heti, ettei Birgitta antanut hänelle tavallista aamutervehdystä, vaan vältti häntä arassa hämmennyksessä, mikä turhaan koetti kätkeytyä välinpitämättömän ja itsepintaisen äänettömyyden suojaan. Kun he kohtasivat toisensa, katsoi äiti toisaanne ja riensi neuvotonna huoneesta eikä kysynyt sanallakaan juhlasta. Milloinkaan ennen ei Kaarina ollut niin alttiisti valinnut vaikeimpia tehtäviä ja työskennellyt niin äänettömästi ja innoissaan, mutta Birgitta kulki mieluimmin omia teitään ja näytti yhtä sokealta kuin kylmä seinä.
"Me saamme ruokkia tänään monta kerjäläistä", sanoi Kaarina houkutellakseen häntä puhumaan. "Nyt he tulevat takaisin, kun Kapitoliumin padat ovat tyhjentyneet. On jo tungosta eteisessä."
"On", vastasi Birgitta vaivan valtaamana ja riensi ulos.
Kaarina, jota muuten äidin alati tutkiva silmä palelti ja värisytti, ei tiennyt miten selittäisi muutoksen, ja hän alkoi itsekin joutua hämille äidin läsnäollessa ja väisti mieluimmin syrjään. Aterian aikana vallitsi syvä äänettömyys, jonka vain rukoukset ja maisterin yksitoikkoinen raamatunlukeminen keskeyttivät, ja kun Kaarina kävi hajamieliseksi, ei häntä enää herättänyt uhkaava naputus pöytään.
Illan tultua hän oli väsyksissä ja meni aikaisin levolle. Hetken hän makasi pimeässä ja tunnusteli polttavista poskista, kuinka ne olivat tulleet ryppyisiksi ja koviksi. Hän huomasi vasta, että hän oli nukahtanut ja nukkunut raskaasti, kun kuuli oven narisevan ja unisena nousi istumaan.
Birgitta tuli sisään vahakynttilä kallellaan kädessä ja vitsa kainalossa herättämään hänet keskiyön hartauteen.
"Uni on pettänyt sinut!" sanoi Birgitta.
"Minä tiedän sen", vastasi Kaarina ja valveutui yhtäkkiä täydellisesti. "Pane kynttilä palaneeseen kynttilänjalkaan pöydälle ja istuudu lavitsalle!"
Hänen äänensä oli niin rauhallinen, että Birgitta, joka ei ollut tottunut sellaiseen puhutteluun, painoi silmänsä alas hämillään ja totteli heti. Ankara vanha talonrouva näytti miltei säikähtyneeltä, istuessaan penkillä vitsoineen.
Sitten siirsi Kaarina paikkapeitteen syrjään ja ryömi hänen luokseen lattian yli ja kätki päänsä hänen syliinsä.
"Äiti, sano minulle eräs asia. Etkö ajattele koskaan isää, joka lepää kotona hautakiven alla?"
"En."
"Etkö ajattele koskaan Egardia? Etkö kuule koskaan, kuinka haudat huutavat sinun jälkeesi?"
"Kuulen usein. Oi sinä suloinen Jeesukseni, pelasta minut maallisesta elämästä, joka enemmän ja enemmän tulee minulle arvotukseksi ja missä ei kukaan saata palvella sinua tunnontuskatta! Seuraa minua, sinä sanot, ja minä tottelen ja seuraan sinua, mutta askel askeleelta minä poljen rikki sydämiä… sydämiä, jotka vihaavat minua ja niitä, jotka rakastavat minua. Seuraa minua, sinä sanot, ja minä teen enemmän pahaa kuin ne, jotka sinua ylenkatsovat."
"Äiti, älä nyt puhu rukouksistasi. Minä tahdon vain tehdä kysymyksen. Tuletko sinä väkevämmäksi, tuletko sinä onnellisemmaksi, jos yksi lapsistasi kavahtaa kaulaasi ja sanoo: En käsitä arvotusta, ja minä kuulen, kuinka haudat huutavat jälkeemme, mutta ääni, joka on vieläkin voimakkaampi, kutsuu minua. Ääni sanoo: Katumuksessa sinun pitää elää ihmisten parissa ja tunnontuskassa muistella menneitä päiviä, ja kuitenkin sinun pitää jatkaa hamaan viimeiseen hetkeesi asti niinkuin vaeltanut olet, sillä minä seisoin joka kerta tienhaarassa ja kehotin sinua, ja minä olen se hyvä tahto ja se hurma, jotka ovat syttyneet sydämessäsi."
"Jos yksi lapsistani puhuisi minulle niin, silloin minä menettäisin yhden lapsen ja saisin yhden sisaren lisää. Ja nyt sinä olet sanonut ne sanat, Kaarina. Minä olen saanut sisaren ja auttajan, enkä minä ole enää yksin."
"Äiti kulta, saanhan nyt olla matkustamatta kotiin. Tosin saatan vieläkin kaivata maahan, missä minulla on ollut ystävä ja talo; mutta en ole enää sama, ja ilotonna minä istuisin meikäläisten luona ja ikävöisin huoneeseen, missä voin kuulla kynäsi rapinan ja kuinka sinä selaat papereitasi."
Tuuli täristi luukkuja ja kynttilä oli sammumaisillaan, mutta Birgitta taivutti Kaarinan pään taaksepäin ja katseli hänen kurttuisia ja ruskeita kasvojaan.
"Nyt vasta minä oikein huomaan, mitä on tapahtunut. Kuinka olivatkaan ne posket minun silmäini lohtuna ja mielihyvänäni! Ylpeydestäpä minä pakotin sinut juhlaan menemään, ja voitokkaana ja pöyhkeänä olin ikkunassa ja katselin jälkeesi, ja sitä ajatellessani olen tänä päivänä ollut neuvoton ja tuskin uskaltanut kohdata katsettasi. Tunnontuskan sinä tuot sydämeeni tunnontuskan perään ja onnen onnen perään, ja minä nöyrryn tomuun. En ole ansiollinen myötäkäymiseen, joka nyt on alkanut!"
Kokoushuoneessa odotti jo maisteri käsikirjoineen. Huonekunta oli asettunut seinänvierille, ja kaikilla oli käsissä sytytetyt lyhdyt, joilla he äsken olivat valaisseet tietään makuupaikasta. Kovaa jyristen sortui puukatto jossain unhotetussa kirkossa, ja kentällä huhuilivat paimenet toisiaan torvillaan, viedäkseen vuohet suojaan muutamien autioitten talojen taa.
Hiussuortuvat liehuivat maisterin otsalla, ja nähdessään että ovi Kaarinan huoneeseen oli vain höllästi kiinni, hän raotti sitä tutkiakseen viipymisen syytä.
Birgitta istui syvään kumartuneena Kaarinan yli, pää Kaarinan päätä vasten, ja kynttilä, joka loisti heidän takanaan, oli sulanut tuulentuntumasta, niin että se oli ulkoneva kuin siipi.
Maisteri sulki varovasti oven ja salpasi sen.
"Molemmat armolliset rouvat pitävät tänä yönä hartautensa kahden kesken", hän sanoi. "Kukaan ei saa häiritä heitä."