XIII
Oli vierinyt vuosia.
Kypressien alla avoimen haudan ääressä puutarhassa seisoi Birgitta kullattuine lintuhäkkineen, jonka hän äsken oli saanut lahjaksi eräältä kardinaalilta. Hän avasi ristikko-oven, ja vapautettu vanki levitti siipensä iloisesti visertäen ja kohosi aurinkoiseen ilmaan. Hän istuutui penkille ja katseli kaikkoavaa lintua ja ajatteli omaa elämäänsä.
Hän näki sanansaattajien kantavan laukussa hänen luostarisääntöjään ja vaeltavan Avignoniin, missä Klemens VI oli päättänyt päivänsä — niinkuin hän ennusti silloin kun salama sulatti Pietarinkellon. Harvasanaisena ja köyhästi vaatetettuna kuin munkki istui seuraaja Innocentius valkeaksi kalkitussa huoneessaan, samalla kun salissa hanen allaan soivat huilut ja kitarat kuin ennenkin ja lemmenlaulut huokailivat kuutamossa. Birgitta näki sanansaattajien palaavan ja ilmottavan, että Innocentiuskin oli kuollut, ja he kuvailivat pölyisten asiapapereiden arkkua, johon luostarikirje ilman vahvistusta oli viskattu. Kuule! Kuinka sorisikaan seurakunta Enkelisillalla ja kuinka pauhasivatkaan hopeapasuunat Vatikaani-basilikan portaitten edessä. Pitkä yö oli ohi. Urban V, uusi paavi, ratsasti yli Rooman katujen, ja paljain päin talutti keisari hänen valkoista juoksijaansa suitsista. Hän piti niin vankasti ohjaksista kuin olisi hän päättänyt olla päästämättä niitä koskaan ja hänen suippeneva partansa koukistui rinnalle, mutta hän katseli kansaa tutkien. Hän ei ajatellut Birgittaa, joka oli kehottanut ja uhannut ja voittanut. Kirjeen, jonka Birgitta itse oli laskenut hänen suippokärkisten kenkiensä viereen, oli sihteeri ottanut ja pitänyt, ja hän oli sanonut, että se oli kylmä ja kuiva ja vailla hänen tavallista innostustaan. Petrarca, joka sitten oli pyytänyt nähdä sitä, oli kesken lukemisen alkanut puhua muusta ja unohtanut lopun. Birgittaa keisari ei ajatellut, vaan voimaa ja ovelia suunnitelmia ja suurta valtakuntaa hän ajatteli. Mutta kuinka armollisesti Pyhä isä syleilikään Birgittaa, kun hän polvistui paavin eteen kahden poikansa kera! Kuin ranskalainen oppinut istui valkovaatteinen kirkkoruhtinas istuimellaan, ja kaikille liikeni häneltä sukkela sana heidän vaatetuksestaan tai ilmasta ja tuulesta. Ja kuitenkin hänestä oli ilma niin myrkynsekainen, että hän pian lähti pakosalle koko hovinsa kanssa. Sitte tuli hirveä yö, jolloin Birgitta kiivaasti viittosi maisteri Pietarin huoneesta ja istuutui ja kirjotti, kirjotti ja kuuli ukkosen jumua korkeudesta. Hän otti sauvan mennäkseen kilpaa pakenevien kanssa. Hän saavutti heidät Montefiasconessa, mutta oman kardinaalihattunsa menettämisen vuoksi ei uskaltanut ystävä, jolle hän jätti salamoivan kirjeen, ojentaa sitä Hänen Pyhyydelleen, ja silloin hän teki sen itse. Hän muisti niin hyvin, miten arasti kaikki väistivät häntä kuin olisivat he jo kuulleet vankilan portin narisevan! Yksin hän jäi seisomaan keskilattialle ja jatkoi puhettaan, kovaa ja kauan, kunnes paavi veti hänet rintaansa vasten ja siunasi häntä, ja kuitenkin oli paavi jatkanut matkaansa, vasta kuolinvuoteella muistellakseen Birgitan ennustusta hänen pikaisesta kuolemastaan… Entä luostarisäännöt, jotka Birgitta oli jättänyt hänelle uhaten, että ellei hän tahtoisi vahvistaa niitä rahoitta, olisi Jumalan vahvistus hänelle kyllin? Ne oli isä muuttanut mielensä mukaan ja sitten allekirjottanut. Yhä täytyi Birgitan pitkittää vanhaa sotaa. Hän tiesi, ettei hän ikinä olisi kyennyt siihen, jos hän olisi ääneti ja tuntematonna kulkenut tietään ja sijottunut johonkin vähäpätöiseen pyhiinvaeltajataloon, tulematta nähdyksi ja kuulluksi. Nyt tulivat ylhäisimmät roomalaiset ja suostuttivat hänet muutaman kerran vierailemaan heidän palatseissaan, ja hiljaisuus hiipi avaraan juhlasaliin, kun he tunsivat hänen mustan ja köyhän kaapunsa ovessa. Nyt oli kardinaali, joka ei uskaltanut antaa hänen kirjettään Montefiasconessa, itse asettunut Pietarin istuimelle ja ottanut nimen Gregorius XI. Hänen oikealla puolellaan seisoi toinen neuvonantaja ja vasemmalla toinen, ja molemmat sipisivät yhtaikaa hänen korvaansa. Arkana ja epävakaisena hän hapuili edessään käsikirjoja ja käskykirjeitä; mutta monenakin päivänä odotti hänen lähettiläänsä Birgitan huoneen ulkopuolella, kuullakseen hänen päätöstään ja neuvoaan.
Birgitta nojasi kullattuun lintuhäkkiin ja tähysti vielä suunnalle, jolle lintu oli aikoja sitten kadonnut.
Turhaan ei hän ollut elänyt. Mahtavampana kuin piispa hän istui talossaan, eivätkä ihmiset vieroneet eivätkä ylenkatsoneet häntä enää. Hän tunsi, että ilma hänen ympärillään ei ollut kylmä ja pistävä kuten ennen, vaan lauha ja lämmin. Monet surkuttelivat häntä kaikkien särkyneitten toiveitten tähden, mutta eikö se ollut hullujen puhetta? Eikö hän luhistuisi kokoon ja istuisi väsyneenä ja välinpitämättömänä, ellei häntä mikään vastus enää kohtaisi? Hänen sydämensä ailahteli niin iloisena ja autuaana, että sitä liekkiä ei saattaisi enää mikään vastoinkäyminen sammuttaa.
Hän otti lintuhäkin ja meni hitaasti takaisin asuntoa kohden.
Hän ajatteli kotimaan taloja ja kaupunkeja — ja niitä, joilla nyt oli valta. Se oli uusi maa, ja metsäpoluilla ratsasteli herroja saattueineen, joita hän ei tuntenut. Hänen tyttärensä Ingeborg oli kasvanut ja kuollut Risebergan luostarissa, ehtimättä kietoutua maailman verkkoon, mutta kuinka olikaan hänen kaltaisensa toinen tytär, ankara Märta, istuessaan lieden ääressä lastenkamarissa! Vitsa oli hänellä sylissä, ja lehvitetyn lattian aurinkoruudussa seisoi hänen edessään pieni kuningatar Margareta, hame jäykkänä kuin nukke, mutta tummakasvoisena ja lyhyeksileikatuin hiuksin, jotka olivat epäjärjestyksessä, kuin valepukuinen pieni poika. Birgitta hymyili muistaessaan, että lapsi oli jo morsian; mutta samassa välähti välke hänen silmistään. Hän näki pannanalaisen kuningas Maunun, jonka hän oli musertanut, niin että herrat hänen käskystään olivat luopuneet uskollisuudenlupauksestaan. Ristikon ääressä hän seisoi tornissa, ja alhaalla Norrström-virralla kirkuivat lokit, mutta hän ei ajatellut valtakuntaa eikä omia tekojaan. Hän vain ikävöi ja ikävöi yhtä ainoaa rauhan vuotta. Vankilan ovi aukeni, ja kun hän hiipi pois, veti hän hatun niin syvään kuin taisi, päästäkseen sekä näkemästä että kuulemasta; mutta talonpojat, jotka tekivät päivätöitä sänkipelloilla, tavottivat häntä hangoilla. Ja missä lepäsi nyt kuningatar Blanka tanssiensa jälkeen? Hautakiven alla Ringstedissä! vastasivat talonpojat. Birgitta näki, kuinka he ottivat nahkatakit ylleen ja matkasivat Moran kiven luo, missä Albrekt huudettiin kuninkaaksi, mutta monet paksuvatsaiset herrat, jotka asettuivat lähimmäksi hänen taakseen, puhuivat vieraita kieliä, ja taas alkoi kansa niskotella ja nurkua. Olisi ollut viisaampaa, jos joukko olisi valinnut jonkun Birgitan omista pojista. Mutta hyvä heille, että he välttivät sen kiusauksen!
Kun hän tuli piharakennukseen ja laski kädestään lintuhäkin, kohtasi hänet Pietari Räätäli, joka muutamia viikkoja sitten oli uudelleen saapunut priorin ja monen muun ruotsalaisen miehen seurassa. Myös Birgitan molemmat pojat Kaarle ja Birger olivat nyt Roomassa, ja he odottivat eteisessä.
"Nyt, Briitta-äiti!" sanoi Pietari Räätäli, ja kummassakin kädessään hän piti harmaata täysinäistä rahapussia. "Nyt on sinun suoritettava vanha velkasi ja seurattava minua Kaanaanmaahan. Kaikki on jo valmiina lähtöön, ja me odotamme vain sinun sonnustautumistasi. Talon ulkopuolella seisoo Latino Orsini sotilaineen, aikoen seurata kunniasaattona kappaleen matkaa. Tosin olen kuullut, että Kristus itse on näyssä käskenyt sinun lähteä pitkälle matkalle, mutta pelkään kuitenkin monia vuosiasi ja raihnautesi."
"Kaikki tulemme me takaisin lukuunottamatta yhtä", vastasi Birgitta ja meni pukeutumaan.
Tultuaan kokoussaliin hän riisui kengät ja meni paljain jaloin hiipien ikkunan luo, uskaltamatta koskea narisevaan oveen, joka vei hänen omaan huoneeseensa.
"Nukkuuko Kaarina?" hän kysyi maisterilta. "Hän tarvitsee lepoa pitkää matkaa varten, ja meidän pitää olla hiljaa."
Maisteri oli vähän aikaa sitten taittanut jalkansa, ja vaikka se oli parantunut, liikkui hän hitaasti ja oli käynyt vanhaksi.
"Hän on jo pukeissa, hänkin", vastasi maisteri, "mutta varo kivilattian kylmyyttä!"
"Sisäinen iloni on niin suuri, että se lämmittäisi minua, vaikka kulkisin jäällä."
Birgitta katseli ikkunasta Pietarin-basilikan luona leviävää tasankoa, minne hän oli ennustanut palaavan paavin lopullisesti rakentavan korkeamuurisen ja monirakennuksisen asuntonsa. Kukkulat ja niityt sinersivät auringonloisteessa kuin uneksittu tulevaisuuden maa.
Kaarina saapui nyt, ja Birgitta riensi syleilemään ja suutelemaan häntä, ja ollen lyhytvartisempi täytyi hänen kurottautua, voidakseen tarkastaa tyttären silmiä ja tunnustella hänen poskiaan.
"Sinä näytät hyvin nukkuneelta ja terveeltä, lapsi, eivätkä poskesi ole pitkään aikaan olleet näin kirkkaat ja pehmeät. Milloinkaan ne eivät tule entiselleen, mutta aivan turhaan en ole pessyt niitä maidolla ja yrttimehulla… Ehkä ovat kyyneleenikin vähän auttaneet paranemista… Kutsu nyt nopeaan muut! Minua ei tarvitse kenenkään odottaa."
Maisteri tuli ja tahtoi vielä saada määräyksiä, mutta Birgitta oli jo poissa.
"Tänään on meidän pienellä silkkirotallamme paljon huollettavaa", mumisi hän myhäillen kauneinta hymyään, "mutta eiköhän hän totisesti alkanekin lakata puremasta!"
Birgitta puki ylleen uuden sileän ja mustan puvun, ja sittenkun kaikki olivat kokoontuneet lyhyeen rukoukseen, poistuivat he kodista, missä olivat istuneet yhdessä niin monena raskaana ja niin monena hupaisena hetkenä ja missä Birgitta yö yöltä oli kirjotellut ilmestyksiään ja mietteitään.
Yksi ainoa viivähti toisten mentyä huoneissa niiden palvelijain luona, joiden piti jäädä paikoilleen. Se oli Alfonsus, espanjalainen erakko, joka nuoruudessaan oli ollut piispana, mutta sitten lahjottanut kaiken omaisuutensa kirkolle ja paennut maailmaa. Sinimusta suortuva riippui kummallakin ohimolla, ja syvät uurteet ympäröivät lujaan sulkeutunutta suuta, joka näytti kerta kaikkiaan lukinneen sisäisen liekkien ja myrskyjen maailman. Hän oli tullut Birgitan luo paavin salaisella asialla, ja nyt hän piteli käsissään Birgitan kirjotuksia, joiden tarkastelussa ja oikaisussa hän monasti oli ollut apuna. Hän kääri ne siihen vihreään peitteeseen, joka oli suojannut rouva Gislentyttären kruunua, ja varusti sinetillä kalliin aarteen, mutta ennenkun hän kuuli nimeään huudettavan hän ei saattanut sitä jättää. Silloin hän laski sen arkkuun Kaarinan huoneeseen, ja avaimen hän kiinnitti agnusdei-kuvaan, joka riippui hänen kaapunsa alla paljaalla rinnalla.
Kansa tungeksi talon ulkopuolella, ja niinkuin pajupensaat taipuvat tuulenpuuskan vaikutuksesta ja osottavat oksillaan samaan suuntaan, niin kurottautuivat kaikki nokiset ja saviset kädetkin pyhimystä kohden, saadakseen koskettaa hänen vaatteitaan. Raajarikot painautuivat hänen kaapuaan vasten tullakseen parannetuiksi, ja sairas lapsi kulki vasussa miehestä mieheen ja joutui viimein hänen käsivarsilleen; mutta kun Orsinin urhot kohottivat punaisen telttataivaan, tahtoen kannattaa sitä hänen yllään, valtasi kainous hänet kokonaan ja hän työnsi sen pois.
"Tahdotteko siis muistuttaa minua entisestä ylpeydestäni? Olen köyhä vanha vaimo, joka on paljon tehnyt syntiä ja paljon katunut ja joka senvuoksi menee rukoilemaan Pyhälle haudalle. Ettekö näe samaa joka päivä?"
Hän kätkeytyi hämmennyksissään poikiensa taa ja kiirehti heikolla ja hiukan värisevällä äänellään alottamaan pyhiinvaelluslaulun. Veisaten ja hitain askelin kulkivat he kaikki pitkin Rooman katuja, ja sivuilla ratsastivat sotamiehet peitsineen. Herra Birger kantoi mustaa puuristiä, ja Vaeltava Tuomas tuki häntä kainalosta. Pietari Räätäli astui koko ajan rahapussit käsissä ikäänkuin peläten menettävänsä ne vielä kerran, ja priori ja maisteri ja nuoret kappalaiset muuttelivat välistä täyteensullottuja laukkujaan. Orsini liikutteli rukousnauhansa helmiä, mutta puhui samalla Boccacciosta, joka oli kääntynyt vakavaksi, ja herra Kaarle kuunteli hajamielisenä ja usein naurahtaen. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin ennen ja kuultavat kuin omena, mutta huulet olivat saaneet tumman punan, kuin olisi hän ne maalannut. Hänen takanaan asteli erakko Alfonsus ja seurasi Birgittaa ihailevin silmin kuin rakastunut nuorukainen.
Ostiaan asti saattoi Orsini joukkoa vartioväkineen, ja sinne hän pystytti teltan odottaakseen, kunnes pyhiinvaeltajat olivat astuneet genualaiseen airolaivaan, joka vartosi satamassa. Tulet tehtiin kuivista ruokoheinistä, ja korkeimmalle rauniokummulle istuutuivat äiti ja tytär ja kaksi sisarta, hurmaannuksissaan ja hiljaa, ja katselivat merta. Herra Kaarle laskeutui heidän jalkojensa juureen valkoiselle vilukkovuoteelle.
"Äiti", hän sanoi ja alkoi yskiä. "Minä ikävöin käytellä miekkaa uskottomia vastaan ja voittaa loistoa ja kultaa. Muistatko jokapäiväistä leikkiäni pienenä poikana? Muistatko, mistä alati uneksin? Nyt sinä olet voittanut valtaa ja kunniaa. Lahjota nyt minulle kuninkaankruunu, äiti! Sitten sinä saat vallita minun maassani."