XIV
Airolaiva ankkuroi Castello dell' Ovon muuriäyräitten alapuolelle, ja kuin parvi puolikasvuisia tritoneja kapusivat Neapelin alastomat kalastajapojat laivan partaalle ja airoille tai sukelsivat syvyyteen ja katosivat smaragdivälkkeiseen veteen. Etukeulassa seisoi Kaarle-herra yskien ja puhellen Vaeltavan Tuomaan kanssa, eikä hän koskaan ennen ollut tuntenut sellaista elonikävää rinnassaan.
"Kerro, kerro!" sanoi hän ja katseli kumpuisia rantoja. "Tämäpä olisi omistuksen arvoinen valtakunta!"
"Näetkö luostaririviä tuolla kellotornin äärellä?" kysyi puhuteltu. "Siellä oli Tuomas Akvinolaisella, enkelinkaltaisella tohtorilla, kammionsa."
Kaarle-herra ei kuunnellut häntä.
"Ja tuolla kauempana niemellä päin olin itse mukana, kun Petrarca istutti laakeripensaan Vergiliuksen haudalle."
Herra Kaarle napsautti auki vyönsä, joka oli täynnään pieniä hopeatiukuja, ja heitti sen hänen käsivarrelleen eikä kuunnellut.
"Täällä etäällä oikealla kohoo San Lorenzon kirkon katonharja, sen, missä Boccaccio ensi kerran näki Fiamettan."
Herra Kaarle hymyili partaansa ja päästi haoista kärpännahkaviittansa ja ripusti sen hänen olalleen.
"Sinun pitää puhua tässä edessämme kohoavasta linnasta, Tuomas. Sillä valta on. Voiko sen vallata miekalla?"
"Siltä ei näytä, hyvä herra. Mutta kahdella lemmensairaalla huulella voi sen anastaa. Kulkiessani kitaroineni kaupungista kaupunkiin, sain joskus kutsun kuningatar Johannan luo sinne, ja joka kerta oli siellä uusi jumaloitsija hänen jalkojensa juuressa… ja onneton se, joka ei polvistunut ja jumaloinut tätä ihailijaakin. Nyt hän kuuluu olevan kolmatta kertaa leskenä."
Kaarle-herra otti hatun päästään ja pani sen Tuomaan niskalle.
"Onko hän kaunis… onko hän vanha?"
"Kukaan ei saa koskaan oikein selville, minkä hän on näköinen…
Onko hän vanha? Melkein yhtä vanha kuin sinä itse, herra Kaarle.
Neljänkymmenen vuoden ja vähän päälle, väittää ilkeä kansa."
"Niinpä tahdon minä ottaa uuden maan haltuuni."
Hän heittäytyi päistikkaa tritonien joukkoon veteen ja ui rantaa kohden.
Pyhiinvaeltajat pudottivat säikähtyneinä säkkinsä soutotuhdolle, mutta Birgitta rauhotti heitä.
"Aina hän hulluttelee ja on veitikkamainen, se herra, jos hän näkee jotain, mihin hän mielistyy, ei kukaan saata häntä pidättää. Ennen jouluna minun aina täytyi tarttua hänen takinliepeeseensä, kun kakku tuotiin pöytään, ettei hän sieppaisi sokerisyrjää ennen omaa miesvainajaani."
Likomärkänä seisoi herra Kaarle pian rannalla, ja kun pyhiinvaeltajat tulivat maihin säkkineen ja laukkuineen, seurasi hän heitä majataloon. Pappeja ja munkkeja ja köyhiä oli jo kokoontunut tervehtimään kunnianarvoisaa rouvaa, jonka ennustuksista ja hurskaista teoista monet maineet olivat kertoneet. Tavantakaa hänen piti pysähtyä matkan varrella kätten päällepanemisella parantaakseen sairaita, ja Kaarina jakeli almuja. Kun vihdoin herra Kaarle oli kuivannut vaatteensa majatalossa lieden edessä, otti hän äitiä ja sisarta olkapäistä ja vei heidät ikkunaan. Koskaan ennen he eivät olleet nähneet moista paratiisia maan päällä. Kellotornien toisella puolen kohosivat ylängöillä liikkumattomat mäntymetsät, huolettomia ihmisiä, jotka muistuttivat isoja kauniita lapsia, leikki päiväpaisteessa, eikä karkeaa sanaa kuulunut, ja sankavasuissa oli heillä hedelmäkimppuja tai simpukoita ja kaloja, jotka helottivat kuin hopea.
"Äiti", sanoi Kaarle, "se on maa, josta minä uneksin leikkiessäni!"
Kärsimättömästi hän laski päiviä ja tunteja hetkeen, jolloin Birgitta ja hänen seuransa saisivat pääsyn kuningatar Johannan luo Castello dell' Ovoon.
Kuin jylhä ja jyrkkä kalliosaari luolineen ja lehväisine pengermineen yleni harmaa linna, ja meren kuohut pärskyivät korkealle sen muureja vasten. Birgitta johdettiin avoimeen suojamaan, jossa muinoin keisari Fredrik II tapasi katsella saraseninaistensa tansseja, ja holveissa kimmelsi vielä arabialaisia kultakutouksia.
"Lapset", sanoi Birgitta ja oikaisihe hiukan sirommin kuin muulloin, "nyt emme saa unohtaa hyvää hovitapaa, joka on peräisin muinaisilta ajoilta. Muistakaa, että kun ylhäinen nainen suvaitsee tervehtää teitä, pitää teidän notkistaa vasen polvenne ja suudella hänen kenkäänsä."
Herra Birger asettui äidin viereen tummanruskeassa levätissään, mutta toisella puolen seisoi Kaarle-herra kärpännahkaviittoineen ja kilkkuvine hopeatiukuineen.
Parvi hyppiviä neekereitä viskoi suitsutusta hiiliastiaan ja kääri auki levantilaisen maton. Ovessa näyttäytyi hovimestari, joka suurine turbaanineen muistutti jotakuta kohtuuttoman isopäistä hopeahohtoista hyönteistä. Vihdoin tuli kuningatar Johanna. Tiukkaan vedetyn hunnun alta näkyivät hänen punaiset hiuksensa ja vahvasti maalatut poskensa, joille aurinko loi kimaltelevia säteitään kuten valkeaa esivaatteen läpi koreakukkaiselle ikkunaruukulle. Hänen hymyilynsä oli säteilevä, mutta liikkumaton, ja hänellä oli kuusitoistavuotiaan pää vanhan vaimon lyhyenvantterassa ruumiissa.
"Oi", hän sanoi, "minä olen kovin iloissani, kovin iloissani… kun saan tervehtiä niin hurskaita vieraita."
"Jos teen jonkun hulluuden, niin auta minua, sinä maisteri!" kuiskasi herra Kaarle.
Kaikki miehet polvistuivat, ja herra Birger kumartui heti hänen kenkäänsä suutelemaan niinkuin äiti oli käskenyt, mutta kun kuningatar tuli herra Kaarlen luo, hypähti tämä ja tarttui häntä niin lujasti molempiin käsivarsiin, että hän ei saattanut liikahtaa. Sitten hän suuteli kuningatarta intohimoisesti huulille.
Hovimestari, joka seisoi kuningattaren takana, veti miekan iskeäkseen, mutta maisteri Pietari siveli häntä kädellä poskelle.
"Viisi askelta taaksepäin, olkaa hyvä! Herra Kaarle on myös kuninkaallista verta. Viisi askelta taaksepäin!"
Birgitta loi silmänsä mattoon ja veti hilkan syvempään otsalle, mutta sitten kävi raikas tuulahdus hänen sielunsa läpi, ja hän sulki kätensä nopean päättäväisesti kuten aina.
"Tapahtunut on tapahtunut", hän sanoi.
"Jumalisella rouvalla on pahantapainen poika", vastasi kuningatar yhä hämmästyksissään, vaikka hymyillen. "Mutta yhden suutelon tähden en ole milloinkaan antanut mestausmiekan välähtää… Nyt pitää teidän kaikkien jäädä luokseni illaksi, niin että saamme aterioida yhdessä."
Pöytä katettiin avoimeen suojamaan, ja vaikka hyöky vyöryi alhaalla muuria vasten, ei tuntunut tuulta ilmassa, niin että soihdut paloivat kirkkain liekein. Lempeänä vanhuutensa kauneudessa istui Birgitta kuningattaren vieressä ja kehotti häntä ajoissa parantamaan elämänsä, mutta kuningatar ja herra Kaarle katselivat koko ajan toisiaan, vaikkeivät koskaan vaihtaneet sanaa. Kellot soivat välistä kaupungin yli kerkeään ja lyhyeen kuin leikillä, ja kuutamo välkkyi vedestä pitkin hiekkarantaa, missä kalastajat istuivat verkkojensa ja veneittensä keskessä.
"Mene naimisiin, Johanna!" huusi merikansa kuningattarelle, tuntiessaan hänet ylhäällä suojamassa istuvana. "Mene naimisiin jälleen, jotta sotamiehet saavat päällikön ja sydämesi tulee iloiseksi kuin meidän!"
Kun pyhiinvaeltajat palasivat majataloon, istuutui herra Kaarle lieden ääreen, ja Birgitta kääri hänen ympärilleen lämpöisen peitteen ja pisti pieluksen hänen selkänsä taa.
"Olet sairas, poika. Kätesi ovat jääkylmät kuin kuolleella, mutta otsaasi kuumottaa."
"Sairas tai terve, yhtä kaikki! Onneni on miekankärjessä, rakas äiti! Kotona käy kansa kanervikkoa ja nuristen, kateissaan ja kiukuissaan riitelevät herrat, ja maan päämies saa tuskin ilman pilkkaa tyhjentää olutsarkan. Se ei ollut koskaan oikea maa minulle, ja siellä sinä tulit pahaksi ja ylpeäksi etkä uskaltanut ilmaista oman sydämesi kainoutta ja hellyyttä. Mutta nyt olen löytänyt paratiisin."
"Ja nuori vaimosi, joka kaipaa kotona?"
"Ketäpä hän kaipaisi? Hän on kova ja kylmä kuten kaikki muutkin. Ja eikö paavi voi purkaa avioliittoa?"
"Kyllä."
"Lyököön hän siis poikki kahleeni. Rautaa ovat ne, eivät myrttiä. Etkö luule, että kuningatar Johanna mielellään menisi miehelle, joka on meidän mahtavaa sukuamme, ja antaisi sinun hurskautesi tulla vastapainoksi hänen omille synneilleen? Hänen merilinnassaan minä elän vastaiset päiväni mieleni mukaan, mutta sinulle tahdon lahjottaa rahaa ja maata, niin että sinä tänne voit rakentaa luostarisi, rikkaamman ja kauniimman kuin milloinkaan ikävissäsi olet nähnyt. Sinä vallanhimoinen ja kunniansairas nainen, pane nyt kruunu poikasi päähän!"
Birgitta otti hiilipihdit ja kohensi tulta.
"Ihmeellisesti sinä rankaiset, ikuinen Jumala! Kaikki, mitä olen tavotellut, sinä ojennat minulle, ja kun minulla se tosiaankin on kädessäni, heitän minä sen pois häveten. Niin sinä kuritat ylpeitä, sillä lyönneistä ja iskuista ei ole mihinkään!"
"Äiti, sinä olet tullut niin leppeäksi ja kaunoiseksi sittenkun hiuksesi vaalenivat. Ei kukaan, ei kukaan ole kuin sinä, äiti. Täällä tyytyväisten ja ystävällisten ihmislasten parissa sinä tulet siksi helläksi ja lempeäksi, joka unohtaa vihankielen."
"Olen nähnyt kylliksi vallan valhekuvia, rakas poikani. Ja miksi puhut enemmän merilinnasta kuin irstaasta vaimosta, jolla siellä on asuinpaikkansa! Jos olisi kysymys sydänsurusta, silloin minun todellakin täytyisi koettaa antaa anteeksi sinulle, sillä Jumala kyllä tietää, että minä itsekin — niin vanha kuin olinkin — vielä kauan tunsin sydämen hyppivän rinnassani, vaikka minä sekä kuritin itseäni että rukoilin… Mutta sinä tahdot linnan kruunun."
Birgitta alensi äänensä ja tuijotti liekkiin. "Hallita, omistaa kokonainen valtakunta… kukkuroittaan kultaa kaiken halunsa toteuttamiseksi… saada vanhentua rauhassa… Ei, poika, menköön sekin kiusaus meistä!"
"Seuraa sitten omaa tähteäsi, äiti! Minä seuraan omaani."
Koputettiin ovelle, ja linnan hovimestari tuli sisään ja toi kirjeen, joka oli kääritty vaaleanpunaiseen silkkikankaaseen. Kolme eri kertaa hän polvistui, ennenkun uskalsi lähestyä ja jättää sen herra Kaarlelle, mutta Birgitta otti sen ja heitti avaamatta tuleen.
"Mitä sinä teit, äiti? Se oli kuningatar Johannalta…"
Birgitta sulki silmänsä.
"Kas, näin alkoi kirje: Sinun pitää muuttaa luokseni linnaan ja tulla päämiehekseni ja puolisokseni, sillä varmaankin sinä olet mies mieleni mukainen… Pyörrä takaisin kuningattaren luo, hovimestari, ja kerro mitä olet nähnyt ja kuullut… Sinua paleltaa, poika, niin että väriset… Anna minun levittää yllesi Kaarinankin peite…"
Mandoliinit, jotka olivat koko yön surisseet kaduilla, vaikenivat, ja isännätön koira valitti kaukaisella kummulla. Suruisena ja ääneti jäi Kaarina valvomaan äitinsä kanssa. He lämmittivät vuohenmaitoa liedellä, antaakseen sitä sairaalle juotavaksi, ja he tukivat häntä, kunnes hän oli vaipunut uneen.
Birgitan hiukset olivat nyt käyneet aivan valkeiksi ja kasvot kalpeiksi ja laihoiksi. Suonet siinsivät sinisinä ja kohollaan kurttuisissa käsissä, ja hän vapisi, kun hänen piti tukea pielusta.
"Jos sinä menet pois, äiti", kuiskasi Kaarina, "niin en tahdo koskaan väsyä jatkamasta työtäsi loppuun."
"Minä tiedän sen, lapsi", vastasi äiti, "ja juuri nyt minä kuulin kellon soivan Vadstenan lahden yli."
"Myös minä kuulin, äiti, mutta nyt sinun pitää nukkua."
"Siihen ei ole aikaa. Kutsu maisteri ja herra Birger ja sano heille, että he hankkivat lyhtyjä ja seuraavat minua heti kuningatar Johannan luo."
Kun hän tuli linnalle ja kysyi vahdeilta, sopiko kuningatarta tavata vielä näin myöhään, vastasivat he, että ylhäinen nainen ei koskaan mennyt levolle ennen päivän valkenemista, ja hetken odotettuaan Birgitta sai pääsyn.
Kuningatar makasi suullaan matolla ja luki kirjaa käsi silmillä.
"Anna minun odottaa", sanoi Birgitta, "äläkä keskeytä minun tähteni hartaudenharjotustasi."
"Hartaudenharjotusta…" vastasi kuningatar. "Niin, kirja on vakava kyllä… 'ja kun Dianora kohtasi rakastettunsa luolassa, missä suihkuvesi pulppusi, istuutuivat he sammalvuoteelle ja suutelivat toisiaan hellästi'… Mitäs sanot siitä, kunnioitettu ystäväni?"
"Minä sanon, että jos sinä, joka jo olet vanhanpuoleinen, olet Dianora, ja jos minun poikani, jolla jo on vaimo kotona, on hänen rakastettunsa, silloin ei se synti saa koskaan tapahtua."
"Enkö siis ole hallitsija omassa maassani, koska et ensiksi kysy minun tahtoani? Minä tulen tyttäreksesi, ja kaikki mitä minulla on kuuluu myös sinulle. Mitä sinä olet miettinyt ja minkä hyväksi taistellut koko elinaikasi, se on oleva lakini, ja paavi itse tekee poikasi sulhokseni. Minä huudan kovaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että minä rakastan häntä. Kun minä rakastan, ei mikään mahti maailmassa voi hillitä minua, kaikkein vähimmin vanha köyhä vaimo, joka on koditon ja turvaton."
Birgitta risti kätensä.
"Sitten on minulla vain yksi toivomus, vain yksi rukous, nimittäin että poikani saisi kuolla."
Kuningatar tarttui niin kiivaasti tiililamppuun, joka oli hänen vieressään matolla, että öljy syöksyi ylös yli sydämen. Puoleksi sammunut lamppu kädessä hän kavahti seisaalle ja astahti Birgittaa kohden.
"Voin unohtaa sanasi, mutta itse unohdat, että avuksihuutosi liiankin usein tapaa tulla kuulluksi. Tahdon käskeä kaikkien piispojeni ja pappieni juhlallisesti rukoilla hänen henkensä puolesta. Tiedätkö, että puhut siitä, jota olet kantanut oman sydämesi alla?"
"Minä puhun pojastani, kyynelten pojasta, ja nyt on ainoana rukouksenani, että hän saisi kuolla."
Hän polvistui, suuteli kuningattaren tohvelia ja meni nopein askelin portaita alas.
"Menkää kotiin!" hän sanoi maisterille ja herra Birgerille. "Vanha vaimo löytää häiritsemättömänä tien."
Valitsematta kaupunkiin johtavaa katua hän kulki pitkin rantaa, missä kalastajat lojuivat ja nukkuivat maalle vedettyjen veneittensä alla, myhäillen unissaankin. Muutamat heistä heräsivät ja pitivät häntä laupeudensisarena, jota oli varhaisena hetkenä kutsuttu sairasvuoteelle. He hieroivat silmiään, ja kun he huomasivat aamun jo valkenevan, panivat he kaksi sormea suulle ja vihelsivät tovereilleen, jotta he soutaisivat selälle ja noutaisivat verkot, joiden kohot kelluivat hiljaisessa vedessä kuin pitkä rivi mustia kirjaimia.
Auringon noustessa oli Birgitta istuutunut muutamalle kalliolle, ja hänen allaan lepäsi merenpohjan puutarha paljastettuna ja avoinna. Kravut tekivät vuoteita hiekkaan tai nostivat piikkiset aseensa kiistaan, ja niiden yli jolui meriparta, jota naiset Neron pidoissa pusertelivat sormiensa välissä ylentääkseen omaa kauneuttaan kuolevan eläimen värien välkkeilyllä. Melkein kuin kullalla kirjailtu nahkavyö kääriytyi muraena-ankerias rikkilyödyn ruukun ympärille, ja pieni hepokala seisoi pöyhistelevin kauloin keskellä vettä kuin puoli-uponnut puinen shakkinappula.
Birgitta veti hilkan alas, niin että se varjosti, ja silloin hän erotti onkalossa sen kokoonkiertyneen haamun, josta Mattias oli puhunut, mietiskelijän kummitusten joukossa, joka tuijotti ylöspäin julmilla, ruskeilla ihmissilmillä. Eikö Mattias ollut sanonut, että maan kuuluisilla miehillä ja naisilla oli samanlaiset silmät! Oliko se totta, mitä hän sanoi? Tarkottiko hän sitä, uskoiko hän sen, vai puhuiko hän vain kuin ystävä varottaakseen rippilastaan? Hänen silmissään musteni, mutta hän ei kääntynyt pois. Tuntikausia hän istui syyttääkseen ja tutkiakseen itseään ja tottuakseen katsomaan kohtaloonsa.
Aurinko poltti jo kuumana, kun hän nousi, ja kalastajat seisoivat polviaan myöten vedessä ja hinasivat verkkojaan.
Hänen astuessaan majataloon oli kuningatar tullut vierailulle, tuoden tuliaisiksi mitä oivallisimpia hedelmiä. Hän istui pieluksella sairaan jalkopäässä, ja alhaalla kaduilla raikuivat torvet ja kuuluttaja julisti, että Neapelin Johanna oli mennyt kihloihin vieraan maan korkeasukuisen ritarin kanssa. Alinomaa kuningatar käänsi selkänsä päin ikkunaa eikä tahtonut päästää valoa osumaan kasvoilleen, mutta hän kuori itse hedelmät, ja vähäväliä tulivat hänen tyttönsä ja lauloivat ja soittivat harppua.
Joka aamu tuli kuningatar sitten samalla tavoin ohut huntu otsalla ja istuutui selin päivään, mutta sairas riutui yhä, eikä hän piankaan enää tahtonut nähdä kuningatarta huoneessa. Silloin pani Kaarina kylmän hopeisen ristinkuvansa hänen sormiensa väliin, ja hän tunnusti syntinsä ja rukoili. Birgitta tuki häntä koko ajan, ja kun hän kallistui kyljelleen ja kuoli, sanoi Birgitta:
"Mene, poikani, mene, pyhiinvaeltaja, hänen luoksensa, joka sinua kutsunut on! Vaikka sinusta tulisi koko maailman ruhtinas, eri sittenkään tahtoisi ostaa takaisin elämääsi."
Laskettuaan kuolleen päänaluselle hän vapisi vielä, mutta kyyneleitä ei ollut hänen silmissään, ja kasvot olivat tyynet.
Fransiskaanimunkit tulivat nyt paareineen, ja puettuaan vainajan kaapuun ja nuoraan he peittivät hänen kasvonsa päähineellä. Sitten he kantoivat hänet tuomiokirkkoon ristineen ja kynttiläsauvoineen. Saatossa seurasi nyyhkyttävä kuningatar, pyhiinvaeltajat, piispoja ja ritareja. Sataman hilpeät kalastajapojat seisoivat totisina varjossa talojen seinämillä, ja kaikki he katselivat Birgittaa ja ihmettelivät hänen kuivia silmiään ja kalpeaa rauhallisuuttaan.
Surujuhlan loputtua kirkossa fransiskaanimunkit kantoivat paarit luostariinsa Santa Croceen, nostivat kiven lattiasta ja laskivat alas kuolleen. Kuningatar tarjosi Birgitalle kätensä viedäkseen hänet lähemmäksi, mutta Birgitta väistyi arasti syrjään ja pysähtyi pylvään luo, joka oli etäisimpiä — ja ulkona ruohoisella luostaripihalla tuoksuivat voimakkaasti vastapuhjenneet orvokit.