Pyhän Birgitan vaellus

by Verner von Heidenstam

XV

Pyhiinvaeltajat menivät nyt jälleen laivaan, ja täysin purjein kiiti airolaiva merelle. Naisilla oli sijansa hämärässä karsinassa peräsinsuojuksen alla, ja säkit päänalusina he makasivat peitteisiinsä kääriytyneinä. Avonaisesta oviaukosta he näkivät soutajat, jotka vyötäisiin asti alastomina ja turbaanien varjostamina istuivat kahdessa rivissä pitkien airojensa ääressä. Muutamat heistä olivat mustia afrikkalaisia ja toiset karanneita pahantekijöitä, joilla oli ranteissa ja nilkoissa vielä kahleitten arpia. Kun naiset nousivat istualleen, tehdäkseen ristinmerkin, saattoivat he nähdä kullattuun taivaan kuningattareen asti, joka seisoi ylinnä keulankärjessä kädet aaltojen yli ojennettuina, ja kuvaan hyytynyt suolavaahto kimalsi maaliskuun auringossa. Päänsä yllä he kuulivat kaiket päivät laivanisännän raskaat askeleet, hänen, joka vähäväliä pisti päänsä ulos peräsinsuojuksen aukosta ja vihelsi miehistölle tai läjäytteli nahkaruoskaansa. Suojus oli kokonaan punaiseksi maalattu ja kaunistettu pikku patsain ja riipputornein, ja ylinnä lyhdyn vieressä liehui ristinlippu.

Itse pitkäksiperjantaiksi he olivat ankkuroineet Messinaan, niin että pyhiinvaeltajat saivat rukoilla kirkoissa, mutta jo iltapäivällä kohotettiin purjeet, ja pian avartui meri taas ruusunpunaisen taivaanlaen alla. Vaeltava Tuomas teki vuoteen itselleen Maariankuvan taa etukeulaan ja näki aivan toisia näkyjä kuin Birgitta. Kun myrsky käänsi öljypuitten lehdet nurinpäin, niin että saaret kävivät hopeanharmaiksi, viittailivat hänelle karvaiset pukinjalkaolennot, jotka kiipeilivät kuin apinat oksien lomissa. Mainingin painuessa pois kallioluoliin seisoi siellä vihertäviä merenjumalia, silmäpuolia ja vanhuuttaan hampaattomia, toitotellen näkinkengillään. Hän näppäili sormillaan ilmaa siltä puolen, jolla hän ennen tapasi pitää kitaraansa, mutta kun hänen laulunsa vain oli käheää kuiskintaa, nauraa hohottivat peikot ja sukelsivat syvyyteen, niin että ainoastaan rengas värisi luolassa. Isännän vihellysten herättämänä hän huomasi, että hän koko ajan oli istunut ja torkkunut niinkuin Birgittakin, ja nuoruutensa näkyjen ahdistuksessa ojentautui Petrarcan entinen oppilas ottamaan nuoranpätkää, joka riippui purjepuussa, ja ruoski selkäänsä.

Isäntä oli mahtipontinen genualainen, jolla oli koko vyö täynnä puukkoja, ja mitä loitommalle laiva laski rannasta, sitä vähemmän hän antoi pyhiinvaeltajille ruokaa. Vihdoin pyysi hän niin paljon rahaa maljallisesta suolatonta vettä, ettei heillä ollut enempää hänelle antaa.

"Olkaamme janoissamme kunnes apu tulee itsestään", sanoi Birgitta, ja sama muuttumaton ilo loisti koko hänen olennostaan. Hänen katseensa oli hajamielinen, ja hän näytti alati näkymättömien kanssa keskusteluun vaipuneelta.

"Tuolla tulee varustettu laiva Rodoksesta!" ilmotti maisteri Pietari ja pisti päänsä oviaukosta. "Tänne saakka saatan nähdä valkoiset ristit johanniittain viitoissa. Huutakaamme, jotta saamme apua!"

"Ei", sanoi Kaarina, "meidän pitää totella äitiä."

Palavasti janoissaan menivät sinä iltana kaikki levolle, ja he kuulivat, kuinka isäntä, joka istui ylhäällä peräsinsuojuksessa, kaatoi viiniä puupikariin ja joi.

Kukaan heistä ei voinut nukkua, ja koko yön he hypistelivät rukousnauhojaan, mutta jo päivän koittaessa he kuulivat venetsialaisen kauppalaivan loiskeen — se purjehti läheltä ohi. Kun ylimieliset kauppiaat, joilla oli ollut onnea matkallaan, näkivät villit soutajat, alkoivat he pilkata ja heittelivät hedelmiä heidän päälleen, ja silloin pujahtivat pyhiinvaeltajat piiloistaan ja virvottivat itseään mannalla, jota niin odottamatta satoi kannelle ja teljoille.

Vähän jälkeenpäin kohosi Kypros merestä, ja niin pian kuin he olivat laskeneet maihin tuli kuningatar piispoineen noutamaan Birgitan linnaan. Soittoniekat ja kaikki leikkivät parit vaikenivat puutarhassa, ja Birgitta sai sijan istuimella lähinnä kuningatarta, joka totisena kuunteli hänen neuvojaan ja ennustuksiaan. Mitä oivallisimpia ruokia asetettiin kuihtuneitten pyhiinvaeltajain eteen, ulkona metsässä nakuttelivat pienet kirveet, jotka kuorivat seeteritukkeja, ja sitruunatarhojen toisella puolen välkkyi tyrsky, joka solmeili valkovaahtoisen sormuksensa Afroditen saaren ympäri.

Kerrassaan neljätoista päivää viettivät pyhiinvaeltajat siten ilossa, mutta sitten he nostivat taas laukkunsa hartioilleen ja menivät laivaan, ja pian näkivät he vain taivasta ja vettä.

Delfiinit ruiskuttivat vesisuihkeitaan, ja öisin hohti vanavesi kuin rikkisurvotuilla smaragdeilla siroteltu tunturipolku. Kun isäntä paineli sormellaan pillinsä reikiä, saattoi hän soinnutella erilaisia säveliä, ja hän seisoi peräsinsuojuksen katolla säestäen soutajien verkallisia ja valittavia lauluja. Ne olivat pyhiä ristiretkihyräilyjä ritareista, jotka vaelsivat Pyhälle haudalle, ja pyhiinvaeltajat yhtyivät niihin usein hiljaisella äänellä. Vähitellen kävi kuitenkin sää yhä myrskyisemmäksi, ja laivaan hiipi hiljaisuus, ja purje reivattiin pienimpään kokoonsa. Silloin häämötti sinervää usvaa etäältä, ja Birgitta ja kaikki naiset tulivat kannelle.

"Myrskypilviäkö nuo ovat?" kysyi Birgitta isännältä, joka seisoi peräsimessä.

"Ei", vastasi hän. "Ne ovat Juudan vuoria. Siellä on Kaanaanmaa."

Pyhiinvaeltajat polvistuivat kiittämään kädet ristissä, ja hurmaantunut Birgitta nojautui Kaarinan olkaan ja torkkui kuin nukkuva. Hän ei huomannut, että isäntä oli käynyt aivan kalpeaksi kasvoiltaan ja puristi lujasti peräsintä, — että merimiehet tungeskelivat purjepuun ympärillä ja tempoivat köysistä.

Keltainen hiekkaviiru hajallisine taloineen oli jo kohonnut esiin auringon kimmellyksestä, ja airolaiva törmäsi pelätyitä kareja vasten Jaffan edustalla. Aallokko nousi niin korkealle, että se viskasi vaahtonsa uteliaan lokin silmille, vesi syöksyi laivaan ja nosti penkit, ja murtunut purjepuu kallistui pingottuneine purjeineen. Merimiehet tarttuivat pyhiinvaeltajain kirjoihin ja tavaroihin ja heittivät ne mereen, ja pienimmästä kirjasta putosi ristiinnaulitunkuva, jonka Birger Pietarinpoika oli takonut talvitulen ääressä Finstan talossa. Kaarina muisti, kuinka kylmä hopea oli viillyttänyt hänen sormiaan unettomina öinä. Hän näki, kuinka se kääntyi vedessä ja vajosi, ja hän ajatteli, että tuhannen vuotta saattoi kulua, ennenkun joku kalastaja saisi sen verkkoonsa, ja kuitenkin sanoisi mies: "Minä tiedän, kuka se jumala on, hän on Jeesus Natsarealainen!"

Naiset kokoontuivat Birgitan ympärille, ja muutamat nuorimmat merimiehet hyppäsivät veteen, saavuttaakseen uimalla maan, mutta isäntä pisti ruoskan vyöhön ja meni pyhiinvaeltajain luo.

"Olen ollut kova teitä kohtaan, hurskaat ihmiset, ja nyt minä saan rangaistukseni… Antakaa minulle anteeksi, sää ehkä asettuu silloin."

"Pyydä rouva Birgitalta!" vastasivat kaikki yhdestä suusta.

Neuvotonna hän siirteli ruoskanvartta, sillä Birgitan rauhallisuus pani hänet kaksin verroin pelkäämään. Hän alkoi kerätä kokoon kaikkia niitä rahoja, mitä hän oli anastanut itselleen matkan varrella, ja antoi ne takaisin pyhiinvaeltajille ja näytti vihdoin ulosvedetyt tyhjät taskunsa.

"Nyt te olette saaneet kaikki korkoineen, eikä teidän tarvitse kärsiä hätää, jos me vain pääsemme kuivalle maalle… mutta täällä me saamme hautamme syvyydessä."

"Sentähden sanomme sinulle, puhu rouva Birgitan kanssa."

Hän oli vielä kahden vaiheella, sillä Birgitan huoleton odotus pelotti häntä paljon enemmän kuin meren ärjyntä. Vihdoin hän läheni pari kolme askelta Birgittaa kohden ja sivalsi hatun takaraivaltaan.

"Minä tiedän, rouva, että sinä olet yhtä voimallinen loitsutaidossa kuin verraton hurskaudessa… Loitsi vesi!" Birgitta havahtui. Silmäluomet värähtivät, ja kun todellisuuden tuuli puhalsi hänen terveeseen sieluunsa, tuli hän jälleen entiseksi toimekkaaksi naiseksi.

"En ole peloissani kuten sinä, isäntä. Se on taikuuteni. Olenhan kulkenut vesiteitä ennenkin. Käännä peräsin suojapuolelle ja pidä alus tuulta vasten!"

Pitäen tuulessa kiinni hatusta, jonka lierissä loisti punainen pyhiinvaellusristi, riensi Birgitta lyhyin askelin portaita ylös peräsinsuojukseen. Isäntä seurasi hänen jälessään ja laskeutui suulleen ruoritangolle, voidakseen painaa sen partaaseen.

"Jos te pelkäätte taivaallista autuutta", sanoi Birgitta pyhiinvaeltajille, "niin voin lohduttaa teitä sillä, että te vielä saatte jäädä tähän surun maailmaan. Meistä ei huku ketään. Asettukaa tänne ylös ja työntäkää airot kalliota vasten… Ja sitten on vielä eräs asia."

"Mikä niin, Briitta-äiti?" kysyivät pyhiinvaeltajat, ja heidän täytyi hymyillä, kun hän puhui heille sillä tavoin.

"Se että meillä on kätemme pidelläksemme kiinni, kunnes arabialaisten veneet ehtivät maalta."

Laiva alkoi jo vajota, ja vihdoin oli vain peräsinsuojus veden yläpuolella, mutta Birgitan läsnäolo ja hiljainen rauha tarttui muihin, ja he näkivät veneitten viiltävän lainelaaksojen läpi tai kohoavan kuohuissa. Meri musteni ja jylisi kuin hellittämätön ukkonen, ja ristinlippu liehui kohti korkeutta kuin tulikielu. Vähäväliä kuohahti kylmä vesivuori yli peräsinsuojuksen ja valui suojapuolelle kenkä- ja sauvasaaliineen, ja pieni puualttari, jota maisteri alati kuletti mukanaan, paiskautui kalliolle. Purje riippui nyt kiinni laivassa vain yhdestä köydestä ja kellui levällään veden pinnalla, tuulen puhallellessa siihen pulleita ilmarakkoja. Birgitan kaulus paisui tuulessa, ja hänen täytyi kaiken aikaa pitää kiinni hatunlieristä, mutta mikäli veneet lähestyivät, sikäli huomasivat pyhiinvaeltajat, että hän jälleen sai saman hajamielisen sävyn. Hän tuntui heistä ruusulta, joka oli hetkeksi avautunut heidän huokuessaan sen terälehdille, mutta sitte taas heti ummistunut suojelemaan omaa tuoksuansa ja väriänsä.

Arabialaiset kiipesivät ylös ja tarttuivat miehiin ja naisiin vyönuorista, nostellen heitä vaaruviin veneisiin kuin tavaratukkeja. Kohta kun pyhiinvaeltajat laskivat jalkansa rannalle, kumartuivat he suutelemaan maata. Sitten levättyään ja kuivattuaan vaatteensa ja koottuaan muutamia maalle ajautuneita esineitään he alottivat matkansa Saronin vehmaan tasangon halki, missä hiljaisuus oli niin syvä, että lentoon lehahtavan kyyhkysparven viuhina sai heidän hevosensa ja aasinsa hätkähtämään kuten vaaran uhatessa. Verkkaan ja melkein aina laulaen he kulkivat miehenkorkuisten kaktuspensaitten lomitse, joiden okaiset kilvet näyttivät ennemmin kuuluvan merenpohjan hämärään kuin aurinkoiseen yläilmaan, mutta vähitellen harvenivat pistävät pensasaidat, ja Ramlen torni tuli näkyviin. Silloin levähti joukko muutamassa kallellisten palmujen metsikössä, ja ikivanhan öljypuun juurelle, joka suhisi palmujen keskessä, pystytti maisteri Pietari alttarin kivistä ja turpeista, ja ylimmäksi hän asetti mustan puuristin, jonka hän oli pelastanut laineista. Sitten hän polvistui ruohikkoon, veisasi messun ja rukoili rauhaa ruton ja taudin tuhoamalle kotimaalleen.

Tuon tuostakin kuhisi kyyhkysparvi läpi ilman. Sidotut hevoset tömistivät ja aasit inuivat, mutta yhtä kerkeään palasi hiljaisuus taas, ja vaikka maisteri puhui hyvin hiljaa, kuulivat kuitenkin kaikki.

"Rouva Birgitta Birgerintytär!" hän sanoi vihdoin alttaripalveluksen päätyttyä ja kääntyi päin, ja hänen takanaan kuvastui puuristin varjo nikamaiseksi vääntyneellä öljypuun rungolla. "Sinun ajallinen vaelluksesi lähenee loppuaan, ja sinä olet saavuttanut ikävöimäsi määränpään. Autio maa on edessämme. Ristiritarien suuret kuninkaat maatuvat mullassa, ja jo aikoja sitten mursivat Saladdinin veriset kirveet Jerusalemin portit. Ramlen ystävälliset fransiskaaniveljet antavat meille varmasti tänä yönä majan, ja Jerusalemissa me saamme turvallisen suojapaikan luostarissa, mutta yltympärillä on vihollismaa. Niin on meidän itsemmekin: me olemme saaneet turvallisen linnotuksen omassa sydämessämme, mutta ulkopuolella on maailma yhtä paha kuin ennenkin. Kuitenkaan se ei enää paisko kiviään jälkeemme. Rauhan öljypuun alle olen vihdoinkin saanut pystyttää Birgitan alttarin, ja ylitsemme lentävät kyyhkyset. Vadstenassa nousevat jo muuritelineet, ja pian vihitään luostari. Pilkka on laantunut, ja sinun viimeisestä toivioretkestäsi on tullut voittoretki. Kaikki, mitä sinä omasta puolestasi olet elämältä pyytänyt, olet sinä saanut. Mitä hellimpänä ja onnellisimpana sisarena sinä polvistut tyttäresi ja poikasi keskellä, huolissasi heidän ja oman riemusi puolesta, jonka kova sanasi saattaisi sumentaa. Pohjatuuli on muuttunut lauhaksi läntiseksi. Luo silmäsi alas, rouva Birgitta! Ennen sinulla oli tapana tunnustaa syntisi ääneen. Tee se nytkin!"

Birgitta loi silmänsä alas ja punastui kuin nuori neitsyt.

"Miksis punastut ja miksis olet vaiti?"

Punastus nousi vieläkin tummempana otsalle asti. Birgitan hämmennys oli niin suuri, että hän unohti pitää käsiään ristissä ja tunnusteli nuoraa. Hän kohotti luvatta katseensa ja silmäili jäykästi maisteria.

"Nyt en ymmärrä sinua enää, rakas rouva… Pitääkö minun kehottaa sinua puhumaan kunniallisesti ja avoimesti?"

"Maisteri", kuiskasi Kaarina, "mitä tahdot sinä äidin sanomaan sinulle, jos hänellä ei enää olekaan pahoja ajatuksia ja pyyteitä omallatunnollaan?"

Silloin kohisi ikivanha öljypuu, jonka alla niin monet pyhiinvaeltajat olivat nyyhkyttäneet, ja toivioretkeläiset värisivät ilosta.

"Sinä nöyryytät minua liiaksi, lapsi, jos luulet joutuneeni moiseen itsesokeuteen", vastasi vihdoin Birgitta, epävarmasti ja kauan etsien jokaista sanaa. "En vain tapaa oikeata vastausta… Myötäkäymistä, joka on tullut, en ansaitse… Sen alkamisesta asti olen tuntenut itseni heikoksi ja tahdottomaksi… ja häpeillyt kuin kerjäläisakka, joka on saanut paljon runsaampia ja oivallisempia almuja kuin esiliinaan mahtuu… Monet ajat minä unohdan, että olen olemassakaan. Ajatukseni jättävät minut. Kun maisteri tekee minulle kysymyksiä omasta itsestäni, pitää hänen senvuoksi myös ensin antaa minulle miettimisaikaa, kootakseni ne niinkuin paimen kokoo vuohet, ennenkun hän voi tehdä niistä tilin isännälle… Minä kuulen äänien puhuvan, ja kaikki omaiseni, jotka menivät pois, vetävät minua vieläkin lähemmäksi puoleensa kuin eläessään. Taivas on avoinna, ja minä kuulen enkelien harpunsäveliä!" Maisteri otti puuristin alttarilta ja asettui pyhiinvaeltajain eteen.

"Birgitalla ei ole enää mitään tunnustettavaa", hän sanoi. "Ja niin on se siis noussut, se päivä, jota alati odotin, rauhanpäivä! Tulkaa, maanmiehet, ja laulakaamme ja laulakaamme niin kauan kuin tietä riittää, hamaan Jerusalemiin saakka!"

Taas suhisi öljypuu, ja pyhiinvaeltajat taittoivat oksia ja pistivät hattuihinsa. Sitten he alkoivat jälleen samota.

Ramlen fransiskaanimunkit, jotka tulivat heitä vastaan, tarjosivat heille asunnon, mutta jo muutamien päivien perästä he olivat uudestaan matkalla Judean kaljuilla ja kivisillä ylängöillä. Hetken he lepäsivät Emauksen lehdossa ja joivat viileätä vettä, mutta he eivät tunteneet mitään väsymystä eikä auringonkaan paahde kirvellyt heitä. Itse sitä huomaamattaan he ratsastivat yhä kiireemmin ja kiireemmin eivätkä piankaan suoneet itselleen lyhintäkään lepoa. Polvistuen vuorelle he tervehtivät vihdoin Jerusalemia.