XVI
Oli sellainen autio kuutamoyö, jolloin kaikki kuperat katot tekevät Jerusalemista hautahuoneitten kaupungin kaltaisen. Varjo levisi Josafatin laaksossa, missä Kristus ja Muhamed tuomiopäivänä pingottavat nuoran, jota myöten ihmisten pitää kulkea. Selvemmin kuin muulloin luuli temppelipaikan vartija kuulevansa maanalaisen solinan kaivolta, joka on alaskäytävä helvettiin ja jonne kuolleitten sielut kokoontuvat rukoilemaan. Seinän kivilohkareet juutalaisten valituspaikan yläpuolella näyttivät kuutamossa vieläkin valtaisemmilta ja painavammilta, ja ohdakkeet, jotka kasvoivat liitoksissa, vapisivat kuin haavanlehdet. Pilvi riippui Öljymäen yllä, ja ympärysmuurin ulkopuolella lukemattomat pienet kallelleen painuneet hautakivet, joita aurinkoisella ilmalla tuskin saattoi matkan päästä erottaa maan rauniosorasta, tulivat valaistuiksi kuin sisältäpäin ja loistivat häikäisevän valkoisina. Pyhän haudan kirkossa kaikui vielä yöveisuu, ja muutamat lamput paloivat, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei kulkenut kaduilla, ja kaikki luukut ja ovet oli suljettu.
Pyhällä haudalla oli Birgitta tuntenut äkillisen pistoksen rinnassaan, ja vilusta väristen oli hän kääntynyt takaisin luostarikammioon, nukkuen nyt lattialla, pää Kaarinan sylissä.
Valvoen katseli Kaarina kuutamoviirua, joka siirtyi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja vihdoin pysähtyi äidin päähän kuin vipajava sädekehä.
"Sehän on vain kaarevan ristikkoaukon valo", hän ajatteli ja torkahti, mutta kun hän taas kohotti katseensa, leimusi sädekehä vieläkin suurempana ja kirkkaampana.
Hän tiesi, ihan varmasti, että se oli vain kuun loistetta, ja hän torkahti uudestaan ja koetti ajatella muuta, mutta avatessaan taas silmänsä hän näki, että Birgitan paikattu puku oli käynyt kirkkaaksi ja taivaansiniseksi kuin Pyhän Eerikin kuvan viitta Alvastran kirkossa.
Silloin Kaarina kauhistui, niin ettei hän enää kyennyt istumaan yhtä liikkumattomana, ja Birgitta heräsi.
"Lapsi", hän sanoi, "minä nukuin makeasti."
"Äiti kulta, anna minulle anteeksi, että herätin sinut, mutta sellainen sydäntuska on vallannut minut, että minun täytyy nousta ja hengittää."
Hän nousi ja tahtoi laskea äidin olkialuselle, mutta Birgitta ponnisti istualleen ja katsoi häneen.
"Sano minulle, mistä olet voinut niin säikähtyä."
"Sitä en milloinkaan kykene sanomaan sinulle, en milloinkaan, äiti, vaikka kuinka käskisit ja pyytäisit… sillä jos sinä ajattelisit minun ajatustani, vapisisit sinä riemusta ja kauhusta ja kuitenkin kieltäisit sen ajatuksen. Siitä koituisi ensimäinen tekosi totuutta vastaan, eikä maisteri saattaisi sanoa, ettei Birgitalla enää ole mitään tunnustettavaa."
"Sinä olet hairahtunut kuutamossa."
"Älä kysele minulta, mutta anna minun seisoa täällä loitolla varjossa ja vuorostani tehdä sinulle kysymys. Olenko minä todellakin sinun tyttäresi, olenko syntynyt sinun lihastasi ja verestäsi? Sano minulle, ettei niin ole asia, ja minä saan rauhan jälleen… Sano, että sinä olet epävarma… että minä olen vaihdokas, että joku palvelusnaisista sinun tietämättäsi ehkä näki oikean lapsesi kuolevan kätkyessä ja silloin pani sijaan omansa… ja että se lapsi olen minä."
"Ei, minun lapseni sinä olet, sydänlapseni ja päiväpaistelapseni, josta tuli tuekseni kainalosauva… ja minkä minä olen alottanut, sen sinä täydennät."
Kaarina näki, kuinka kuutamoviiru lattialla siirtyi yhä lähemmäksi häntä itseään kohden, ja hän painautui seinään.
"Olemme täällä min yksinämme… Enkö saa kutsua sisaria?"
"Pelkäätkö yksinäisyyttä oman äitisi seurassa?"
"Pelkään."
"Pelkäätkö minua enemmän tänä yönä kuin muulloin?"
"Pelkään."
"Tahdonhan sinulle vain hyvää."
"Anna minun sytyttää valo, äiti. Maisteri valvoo miesluostarissa ikkunansa ääressä, ja minä olen luvannut sytyttää valon, jos tarvitsemme häntä."
Birgitta nousi ja ojensi Kaarinalle molemmat kätensä.
"Mutta minä tunnen itseni nyt voimakkaammaksi, vaikka hyvin tiedän, että tuntilasi pian on juossut tyhjiin."
Kaarina painautui vieläkin lähemmäksi seinää vasten eikä ottanut vastaan ojennettuja käsiä, vaan suuteli niitä ja suuteli hihaa, ja kumartui vihdoin suutelemaan kaavunlievettä.
"Kun sinä tulet pyhien joukkoon… rukoile silloin minun ja kaikkien niiden puolesta, jotka huutavat jälkeemme haudoista, ja koko meidän kansamme ja maamme puolesta. Rukoile puolestamme!"
"Iankaikkisuudessa se rukous ei koskaan väsy huulillani."
Birgitta kietoi Kaarinan pään käsiinsä ja vei hänet kanssaan ikkunan luo. Hän siveli hyväillen hänen otsaansa ja katsoi häntä syvään silmiin.
"Aika rientää, ja pian sinä käyt nunnien eteen Vadstenaan… Sinulla on musta huntu ja palttinakruunu viisine veripunaisine ympyröineen. Kirkonoven ääressä on multapaarit… ja on kylmä yö, ja kaikissa puissa on kuuraa… ja teillä on kynttilät käsissä laulaaksenne matutinaa. Silloin sinä muistat, kuinka minulla oli tapa herättää sinut vitsalla, mutta ikinä sinä et saa tietää, kuinka se vitsa kirveli kättäni ja kuinka minä odotin, kuinka minä ikävöin hetkeä, jolloin meistä tuli sisarukset. Sinusta tuli kevät ympärilleni, kun sydämeni oli vähällä kuivua maailman pilkan vuoksi… Sano minulle, vanhat muistotko ne äsken heräsivät ja sentähden sinä pelkäsit omaa äitiäsi?"
"Ei, äiti, minä en muistanut mitään muinaisesta, ja siksi säikähdyin… Näin sinut kuin kuolleena. Älä kysele enempää, sillä koskaan et saa täyttä vastausta… Ulkona lepää hyljätty Siion, Daavidin ja Salomon kaupunki, muukalaisten asuinpaikka. Autio kuten se on oma sukumme, mutta sinä, äiti, sinä seisot yksinäsi raunioitten keskellä ja saat kaiken sen kunnian, jonka muut ovat menettäneet…"
"Lapsi", sanoi Birgitta nopeasti, "sytytä valo, jotta maisteri tulee!"
"Kielsithän minua äsken sitä tekemästä."
"Mutta nyt tarttuu minuun sinun pelkosi. En tahdo ajatella sinun ajatustasi, en joutua valehtelijaksi ripissäni. Sytytä valo!"
Eikä Birgitta odottanutkaan, vaan riensi itse ulos käytävään ja otti lampun komerosta ja pani sen kammion ikkunalle. Sitten hän kumartui Kaarinan puoleen ja seisoessaan onnellisina ja äänettöminä he kuulivat maisterin kolkuttavan portille.
Birgitta ojentautui ristikkoa kohden ja huusi hänelle:
"Minulla ei ole enää varaa ajatella lepoa, maisteri. Herätä toiset ja käske heidän kokoontua hautakirkkoon. Nähtyämme, kuinka poikani Birger siellä on saanut vastaanottaa ritarinlyönnin, me viipymättä jatkamme vaelluksiamme pyhille paikoille."
Birgitta meni kammiosta toiseen ja herätti naiset, ja jo päivän valjetessa kaikki pyhiinvaeltajat olivat kokoontuneet hautakirkkoon. Kun he olivat rukoilleet ja kun kaikki lamput ja kynttilät oli sytytetty, astui herra Birger esiin ja lyötiin Pyhän haudan ritariksi. Kilpi ja miekka ja vitjat ojennettiin hänelle, ja kun hän lausui juhlallisen valan, luvaten Kristuksen soturina taistella heikkojen ja turvattomien puolesta, etsivät kaikki silmät Birgittaa, mutta hurmiossaan oli hän jäänyt takimaisten pyhiinvaeltajain joukkoon ovensuuhun.
Kun oli virsi veisattu, tarttui ontuva maisteri jälleen puuristiin, ja vanhalta ja raihnaalta näytti hän emäntänsä rinnalla samotessaan pois pitkin keltaista solatietä, joka laskeutui Jordania kohden. Syysaurinko hehkui, ja Kaarina ojensi usein vesipullon hoipertelevalle vanhalle äidilleen, mutta hän ei tuntenut kipuja eikä vuosia. Tahdottomasti kuin unissakävijä hän vastaanotti lastensa antaman hoidon. Koskaan ennen ei raihnaus ja heikkous ollut häntä koukistanut. Ohimot jyskyttivät, ja kun hän sai hetkiseksi tuta viillyttävää virkistystä, arveli hän, että ylhäälle kalliolle, missä satoja kotkia istui nukkuen, ilmestyi enkeleitä, jotka siimestivät häntä siivillään.
Jordanin erämaalakeudella kasvoi niitä sormenpituisilla piikeillä aseistautuneita pensaita, joista Kristuksen orjantappurakruunu oli punottu, ja sinne pyhiinvaeltajat leiriytyivät. Kuljeskelevia arabialaisia ratsasti ohi, välinpitämättömästi vilkaisten heidän ryysyihinsä. Kun Birgitta silloin laskeutui kuumalle hiekalle ja pensaitten lomitse katseli Kuolleen meren ulappaa, missä auringonvana väreili, muistui hänen mieleensä autio järvi Alvastran alapuolella. Yhdennäköisyys oli niin suuri, että kuullessaan ruotsinkieltä ympärillään hän luuli siirtyneensä kotiin; mutta hänen ikävänsä oli voitettu ja hän sulki heti silmänsä ja vaipui taas sisäisiin näkyihinsä.
"Sinä voimakas!" sanoi Vaeltava Tuomas ja näversi sauvansa lujasti hiekkaan. "Myötäkäyminen lahjotti sinulle nöyryyden."
Nostamatta päätään Birgitta vastasi:
"Me muutumme siksi, mitä me rakastamme."
Mies veti kätensä sauvan mustaksikuluneesta sakarasta.
"Suora oli tiesi kuin auringonvana, ja siksi sinä saavutit toisen rannan. Mutta minne joutuu rauhaton, joka kääntyy joka tuulen mukaan? Seitsemänkymmentä vuotta ei vie häntä kauemmaksi kuin yksi päivä. Hän pyörii piirissä, te kehdon ja paarit hän tavottaa molemmin käsin, olematta rakentanut laajaa valtakuntaa niiden välille. Surkuttele häntä, rouva Birgitta, sillä onnettomaksi hän on syntynyt, ja varmaankin hän on pudonneen aamutähden sukua. Kuinka korkealle kipinä kohookin, sammuu se kuitenkin pimeyteen, ellei se voi mihinkään tarttua kiinni ja sytyttää. Ja nyt eläös hyvin! Tänne minä tahdon pysähtyä saadakseni edes yksinäisyyden mietteissä kuvastaa ikuista rakkautta, kunnes kuivun kokonaan erämaan hiekalla, minä, tulen tuhlattu siemen."
Hän meni matkaansa, ja tultuaan erakkojen vuorelle Quarantanalle hän kiipesi ylös jyrkkää seinää. Kuin raakkueläimet, jotka nostavat sarvensa ja ojentautuvat asunnoistaan, kurottausivat mustanruskeat anakoreetit vaikeapääsyisistä luolistaan ja katselivat uutta vierasta. Yhä korkeammalle hänen piti kavuta, ja hänen päätään huimasi. Silloin laskeutui laiha käsi eräästä onkalosta ja auttoi hänet ylimmälle aukolle, joka oli asumaton, mutta jonka sen viimeiset asukkaat olivat kaunistaneet pyhillä ja yksinkertaisilla maalauksilla. Nyt oli ilta, ja vuoteeksi oli kasattu ruokoheinää ja kuivaa ruohoa, mutta hän pysähtyi pääsyaukkoon, ja hänen äänensä, joka oli niin kauan ollut mykän käheää kuiskintaa, pääsi samassa siteistään, niin että hän saattoi laulaa. Hän kohotti kätensä ja kumartui maata kohden, joka lepäsi autiona tähtien alla, ja hänen synkän ja messuavan laulunsa toistivat äkkisyvänteet ja rotkot. Ympäri vuoristoa yhtyivät toiset erakot säveliin, ja tummasti vastasivat Jerikon sorakummut, jotka vielä näyttivät jymisevän ja vapisevan Joosuan kirouksen voimasta. Koko karu erämaalaakso messusi katumusta ja kauhua niinkuin helvetti veisaa pitkäperjantaiyönä, jolloin kadotettujen äänet värisevät läpi maan ja kaikkien kymmenen taivaan kuin kuolonkylmänä vilun puistatuksena.
Pyhiinvaeltajat vetäytyivät ahdistuksissaan lähemmäksi toisiaan, ja Pietari Räätäli leikkasi poikki orjantappurapensaan ja sytytti tulen oksiin, liekillä häätääkseen pahat olennot, jotka täyttivät ilman. Herra Birger seisoi rauhallisena ja harvasanaisena ja muistutti sileässä puvussaan enemmän tyyntä kauppiasta kuin ritaria. Maisteri Pietari ja kappalaiset lukivat kirjojaan, ja Kaarinaan nojaten makasi Birgitta pitkänään hiekassa, tulen loimutessa aivan hänen jalkojensa juuressa; mutta hän piti silmiään kiinni, eikä kukaan tiennyt oikein, nukkuiko hän vai valvoiko.
Pietari Räätäli ajatteli, että hän tuntisi olonsa turvallisemmaksi, jos Birgitta vain avaisi silmänsä, mutta hän ei uskaltanut puhutella Birgittaa, vaan kokosi ääneti runsaammin polttoaineita. Tuli liekehti korkeana ja räiskyen, ja kun orjantappuraköynnökset tulistuivat ja vääristyivät, tihkui piikkien ympäriltä tummahkoa mäihää kuin veripisaroita.