XVII
Birgitta oli nyt seitsemänkymmenen vuoden vanha, ja ehtoo teki tuloaan.
* * * * *
Aironlyönnit veivät hänet pois Kaanaanmaalta. Laivan pysähtyessä Kypron satamaan hän puhui vielä kerran tummia ja uhkaavia sanoja kuningattarelle, mutta kun hän taas oli merellä, tulivat hänen läheisyydessään villit soutajatkin hilpeän sävyisiksi ja hiljaisiksi.
"Teillä on raskas päivätyö", hän sanoi, "eikä minulla ole enää rahoja teille antaa, mutta älkää olko vanhalle vaimolle nyreissänne."
Kun tuuli oli vastainen, istuutui hän usein heidän luoksensa penkille, ja vaikka useimmat heistä olivat sarasenilaisorjia, tekivät hänen leppeät sanansa ilman valoisaksi ja kevyeksi heidän ympärillään, ja he olisivat mielellään uhranneet elämänsä hänen edestään, jos hän sitä olisi pyytänyt.
Peläten herättävänsä nukkuvia tai häiritsevänsä puhelevia hän nousi joskus paljain jaloin ja hiljaa ylös peräsinsuojuksen katolle, antautuakseen mietteisiinsä, ja tuon tuostakin hän kirjotti vahataululle, jonka sitten ojensi maisterille. Ja jos joku istui alakuloisena, tuli hän hetken perästä raskasmielisen luo puhaltamaan pois pilvet hänen ajatuksistaan. Halukkaammin eivät miehet olisi voineet suoda sijaa vieressään mitä suloisimmalle nuorelle neidolle kuin tälle valkeapäiselle vanhukselle, ja kunnioitus häntä kohtaan oli niin suuri, että hänen nukkuessaan taukosi kaikki keskustelu kuin salaisesta viittauksesta. Soutajat valoivat vettä airoille, etteivät ne kitisisi.
Kun pyhiinvaeltajat nousivat maihin Neapelissa, oli Birgitta niin murtunut, että hänen täytyi nojata sauvaan, eikä hän voinut nauttia muuta kuin viinissä ja keitetyssä vedessä pehmitettyä leipää. Koko ranta oli mustanaan ihmisiä, ja kuningatar Johanna tuli vastaan katuvana, polvistui ja suuteli hänen jalkaansa kuin olisi Birgitta nyt ollut oikea hallitsijatar. Kuningatar pyysi häntä rukoilemaan Neapelin asukkaitten puolesta, joita onnettomuudet ja rutto äkkiä olivat rangaisseet. Vaikka pyhä ei enää saattanut kohottaa käsiään ristiin, vaan hänen täytyi tukea niitä sauvan sakaraan, pysähtyi hän ja rukoili kaiken kansan puolesta. Ilmestyksen, minkä hän sitten sai vastaanottaa hämyhetkien aikana, naulasi arkkipiispa tuomiokirkon porttiin, ja koko yö kuultiin kaduilla makaavien sairaitten huutavan Birgitan nimeä, siten hellyttääkseen itse kuolemaa.
Pääsiäisen lähestyessä pyhiinvaeltajat vihdoin saavuttivat vanhan kotinsa Campo de' Fiorin varrella, hyvillään varjoisan puutarhan ja hiljaisten huoneitten jälleennäkemisestä. Valvonta ja paasto oli kuitenkin niin tyhjentänyt Birgitan voimat, ettei hän pian enää kyennyt käymään kirkoissa. Paavin lähettiläät, prinssit ja kardinaalit ja munkit kolkuttivat joka päivä hänen portilleen, ja kun heidät vastaanotettiin huoneessa, tapasivat he vanhan ennustajavaimon, joka avoimin syvin silmin ja pitäen tyttärensä kättä omassaan istui nurkassa kivilattialla harmaitten ja repaleisten olkipielusten tukemana. Silkkitupsu vilkkui vielä jouhipaidasta, mutta purppuraväri oli vaalistunut ja kaikki kulta poissa.
Vihdoin huomasivat ne, jotka häntä hoitivat, ettei hän enää voinut sietää kivilattian kylmyyttä, ja he tekivät hänelle vuoteen samalle pöydälle, jonka ääressä hän ennen oli istunut kumarassa haikaransulkineen ja papereineen. Vaikka posket olivat kuopalla, tuntui heistä kuin ei hän koskaan olisi ollut kauniimpi.
"Kristus puhuu minulle", hän sanoi "ja näin kuuluvat hänen sanansa: Minä olen menetellyt sinun suhteesi kuin ylkä, joka kätkeytyy hetkeksi morsiameltaan, että hänen ikävänsä paisuisi palavammaksi. Muutaman ajan olen salassa ollut, ja se on ollut koetusaikasi, mutta nyt on lupaukseni täytännön hetki, ja viidentenä päivänä tästä lukien aamulla pitää sinun odottaa minua. Minun alttarini edessä sinut puetaan morsiamekseni ja vihitään Vadstenan nunnaksi ja äidiksi, mutta tiedä, että ruumiisi sinä jätät tänne Roomaan, kunnes se tulee siihen paikkaan, joka sille valmistetaan. Sano rippi-isillesi, että he kertovat kaikki sanani, jotka mieleesi johdatin, veljille. Heihin minä sytytän henkeni tulen, ja kun hyväksi näen, ilmestyy ihmisiä, jotka auvon ja onnen valtaamina vastaanottavat taivaalliset ilmestykset."
Kuin soturi voittokentällä pystytti maisteri Pietari alttarinsa Birgitan huoneeseen. Nuoremmat kappalaiset jäivät oven ulkopuolelle sen vartijoiksi. Pietari Räätäli varustautui taas pullolla ja laukulla, ollakseen valmiina lähtemään sanansaattajana Alvastraan, ja kaikkien kasvoja kirkasti hiljainen ilo kuin häätalossa.
Viidennen päivän aamulla, kun piti veisata messu, saapuivat Kaarina ja Birger, tuoden vahakynttilän, ja panivat sen kuolevan käsiin. Se loisti hänen kasvoilleen, jotka olivat valkeat kuin palttina hunnun alla, ja hän sanoi heille:
"Mitään, mitään inhimillistä en ole enemmin rakastanut kuin miestäni ja lapsiani, enkä kenellekään tuottanut runsaammin surua… ja itse en saata enää surra. Ne eivät huuda enää jälkeeni haudoista uhatakseen ja välittääkseen, vaan vetääkseen ristit yli velkakirjan ja kiittääkseen minua. Eivätkö ne hartaassa hyvyydessään ansaitse tuhatkertaisesti suurempaa kunniaa kuin minä? Kaikkiin kysymyksiini sinä olet vastannut, ikuinen tuomari, mutta niin usein kun olen sopertanut sitä kysymystä, on pimeä tullut ympärilleni, enkä minä ole enää kuullut puhettasi. Kerjäläisen kaksi tyhjää kättä on kaikki mitä saatan sinulle ojentaa. Siis on sinun tarkotuksesi, että nekin, jotka palavimmin ikävöivät palvella rakkauttasi ja vanhurskauttasi, tekevät pahaa niinkuin pahat, ja katkera itku seuraa heitä yli maan."
Hän katsoi jäykästi liekkiin silmää räväyttämättä, ja ympärillä seisovat ymmärsivät, ettei hän enää kyennyt näkemään kynttilää, mutta samassa valahti vahapisara hänen kaulalleen, ja silloin kirkasti onni hänen kasvonsa kokonaan.
Ja aamumessua nyt veisattaessa nukkui hän iäksi, tuo pelätty ja ankara, suloinen ja hurskas.