I.

KOULUSTA LÄHTÖ.

Eräänä aamuna armon vuonna 18— ihastuin suuresti saadessani isältäni, priki Petrelin kapteenilta ja omistajalta kirjeen, jossa oli, että laiva oli saapunut turvallisesti Bristoliin kallisarvoisine lasteineen. Isäni sekä veljeni Ville, joka oli Petrelin toinen perämies, voivat hyvin, kirjoitti hän. Kirjeessä oli lisäksi, että isäni oli päättänyt ottaa minut mukaansa merille, josta päätöksestä hän oli kirjeellä ilmoittanut koulunjohtajalle, rehtori Stephen Poynterille. Parin päivän kuluttua tulisi Ville kuulema minua noutamaan ja minun oli laitettava kaikki valmiiksi lähtöäni varten hänen tuloonsa. Noudattaen koulun tapoja olin lukenut kirjeeni noiden kymmenen minuutin aikana, jolloin saimme kävellä leikkikentällä ennen koulun alkamista aamiaisen jälkeen, ja kuten jokainen ehkä ymmärtää, kiiruhdin heti ilmoittamaan sen sisällön koulutovereilleni, ollen mielestäni hyvin miehekäs ja merkityksellinen henkilö senvuoksi, että sain lopettaa koulunkäyntini. Kellon kilinä lopetti nopeasti sen perusteellisen kuvauksen Petrelistä, johon olin syventynyt, ja meidän oli kiiruhdettava rukouksiin, joiden loputtua ryhdyimme tavalliseen työhömme. Sijoittauduin paikoilleni pulpettini ääreen ja avasin kirjani. Minun on kumminkin pakko tunnustaa, etten ajatellut juuri ollenkaan niiden sisältöä, vaan luin salaa niiden suojassa uudestaan isäni kirjeen, joka oli ilmoittanut tuon elämäni tulevan muutoksen. Mielestäni menetteli rehtori hyvin väärin siinä, että hän antoi sellaisen tärkeän henkilön, jona nyt itseäni pidin, istua kovalla penkillä mustan pöydän ääressä laskemassa vaikeita laskuja. Sentähden vahdinkin herkeämättä luokan ovea nähdäkseni, eikö vanha vahtimestari Abe tulisi hakemaan minua rehtorin puheille.

Olin todellakin niin tarkkaamaton, että laskennon opettaja sanoi parikin kertaa: "Baldwin, ellet laske ahkerasti ja oikein, on minun pakko rangaista sinua." Hän oli juuri nousemaisillaan paikoiltaan tullakseen minun luokseni, kun ovi vihdoinkin aukeni, ja vanha Abe ilmoitti: "Baldwin, rehtori odottaa teitä huoneessaan." Tavallisesti oli tuollainen kutsu kaikkea muuta kuin hauska, sillä yleensä tapahtui se vain silloin, kun tuon käsketyn pojan oli vastattava jostakin koirankujeesta, eikä sellaista kutsua sen vuoksi ollut kukaan erittäin halukas noudattamaan. Koska minulla kumminkin oli puhdas omatunto, nousin heti, ja opettaja, joka ei vielä aavistanutkaan tulevaa poistumistani, sanoi: "Baldwin, rehtori odottaa sinua. Luultavasti olet tehnyt jotakin pahaa, ja rangaistuksen pelko on ollut syynä tarkkaamattomuuteesi."

Hymyilin niille tovereilleni, joille olin näyttänyt kirjeeni, ja mennessäni opettajan ohi näytin niin pöyhkeilevältä ja itsetietoiselta, että hän palautti minut paikoilleni ja minun oli poistuttava huoneesta kunnollisesti. Niin pian kuin olin tullut käytävään, vei vanha Abe minut kaksoisoville, jotka erottivat rehtorin yksityishuoneen kouluhuoneista ja joihin vain rehtorilla ja hänellä oli avaimet. Avatessaan sanoi hän hymyillen:

"Hän ei ole valinnut rangaistusvälinettä vielä. Missä vehkeissä te nyt taasen olette ollut mukana?"

"En missään, Abe. Aion vain lopettaa kouluni."

"Aiotteko lopettaa, vaikka lupaan on vain kuukausi enää? Mutta miksi?"

Vanhan Aben tuttavallisuus, johon pojat kyllä lukukauden kuluessa saivat tottua, suututti minua hieman ja sen vuoksi vastasinkin niin ylpeästi kuin suinkin: "Lähden merille."

"Sanoitteko merille? Siellä tulee teillä pian äitiä ikävä. Vai merille! Ovatko teistä suolainen liha ja madonsyömät keksit parempia kuin täällä saamanne ruoka?"

"Siellä ei minulle tarjotakaan madonsyömiä keksiä eikä suolaista lihaa.
Menen isäni omistamaan Petrel-nimiseen laivaan."

"Vaikkapa. En ole vielä milloinkaan kuullut puhuttavan laivasta, jossa ei tarjottaisi suolaista lihaa. Mutta rehtori odottaa kai jo, ja teidän on kiiruhdettava hänen huoneeseensa."

Menin käytävän poikki, johon ovet aukenivat, ja lämpiöön päästyäni koputin rehtorin oveen. Heti koputukseni jälkeen kuulin hänen sanovan: "Sisään!" ja avattuani oven näin hänen istuvan nojatuolissaan isäni kirje kädessään. Hän viittasi minua istuutumaan erääseen vastapäätä olevaan tuoliin ja sanoi:

"Frank poikaseni, tiedät, miksi olen kutsunut sinut puheilleni, sillä isäsi sanoo kirjoittaneensa sinulle, että sinun on lähdettävä täältä parin päivän kuluttua. Niin, elämässäsi tulee nyt tapahtumaan suuri muutos, ja vaikka mielestäni kaikkien poikain pitäisi pysyä koulussa, kunnes he ovat vähintäin kahdeksantoistavuotiaita, luulen sinun kumminkin olevan tarpeeksi vanhan merimieheksi. Olet kuudentoista, etkö olekin?"

"Olen. Täytin kuusitoista pari kuukautta sitten."

"Haluan puhua sinulle vähän kiusauksista, joita tulet kohtaamaan, sillä vaikka tuletkin olemaan oman isäsi valvonnan alaisena ja niin ollen suojassa monilta nuoria tavallisesti uhkaavilta vaaroilta, on sinun aina muistettava, että vaikka voisitkin tehdä jotakin väärää, jota ei maallinen isäsi saisi tietää, näkee sinun taivaallinen isäsi kumminkin kaiken, sillä hän tietää meidän kaikki ajatuksemme ja tekomme. Nämä viisi täällä viettämääsi vuotta olet käyttäytynyt mielestäni jotensakin hyvin lukuunottamatta pieniä itsepäisyyden oireita ja taipuvaisuutta tottelemattomuuteen silloin tällöin. Muista, että laivaan tultuasi tottelet heti ja ehdottomasti, sillä sellainen on välttämätöntä, kuten pian tulet huomaamaan. Tottelemattomasta ja itsepäisestä merimiehestä ei tule milloinkaan kapteenia. Ja, puhuaksemme opinnoistasi, on isäsi varmaankin pitävä huolta purjehdusopinnoistasi, ja minä kirjoitan hänelle, mitkä muut tiedot mielestäni parhaiten palkitsisivat nyt tästä alkaen jatkuvat harrastuksesi. Koska luullakseni et enää voi tarkkaavaisesti seurata opetusta, ilmoitan herra Stonelle, että hän vapauttaa sinut kaikesta työstäsi kouluhuoneessa, ja koska pian tulet poistumaan luotamme, saat aloittaa tavaroittesi kokoamisen, niin että olet valmis lähtemään määrätyllä hetkellä."

"Kiitoksia", sanoin minä, ja rehtorin ystävällisen käyttäytymisen rohkaisemana pyysin tovereilleni lupapäivää.

"Pyydätpä melkein mahdottomia, Baldwin. Sinun on muistettava, etteivät he kaikki lähde merille, vaan opiskelevat tulevaa elämänuraansa varten. Sitäpaitsi on tutkinto jo kolmen viikon kuluttua, ja he haluavat käyttää jokaisen hetken hyväkseen voidakseen tuottaa koululle kunniaa tutkintotilaisuudessa."

"Niin kyllä, mutta jos minä lähden parin päivän kuluttua, en voi olla mukana luokkain välisessä krikettiottelussa. Mutta jos annatte meille luvan huomenna, voimme panna toimeen nuo kilpailut silloin."

"Tuo on epäilemättä mielestäsi hyvin pätevä syy, mutta minulle se ei merkitse mitään. Kumminkin lupaan ajatella asiaa. Minulla on vielä paljon tehtävää, joten sinä saat nyt mennä."

Läksin huoneesta hyvin hitaasti ja olin jo melkein uudistamaisillani pyyntöni, kun rehtori sanoi: "Muista, mitä sanoin tottelemisesta!" Silloin ymmärsin, että lupapäivän saanti riippui kokonaan siitä, miten nopeasti tottelisin, ja sanomatta enää sanaakaan poistuin huoneesta.

Vanha Abe oli odottamassa käytävässä, ja kun hän saatteli minua takaisin luokkahuoneeseen, sanoin hänelle:.

"Nyt on kaikki kunnossa, vanha Abe. Minun ei enää tarvitse lukea läksyjänikään."

Hän katsoi minuun hymyillen ja sanoi:

"Eikö lukea läksyjä! Poikaseni, tulette pian huomaamaan, että koko elämä on vain kuin pitkä läksy. Saatte oppia yhtä ja toista, mikä ei tule olemaan niin helppoa kuin täällä tekemänne työt. Mutta luullakseni odottaa herra Stone teitä kouluhuoneessa. Menkää nyt ilmoittamaan hänelle, mitä rehtori sanoi, ja tulkaa sitten luokseni, niin autan teitä saamaan arkkunne alas ullakolta, jotta voitte aloittaa vaatteittenne ja tavaroittenne kokoamisen."

Mielestäni käyttäytyi vanha Abe kuin mies, sillä poikien arkkuja säilytettiin ullakolla, jonne vanha Abe apulaisineen oli ne kantanut. Tultuani luokkahuoneeseen sanoin herra Stonelle:

"Suokaa anteeksi, mutta rehtori on vapauttanut minut läksyistä, jotta voisin ruveta kokoamaan tavaroitani ollakseni valmis poistumaan koulusta määrätyllä hetkellä."

"Vai aiot sinä lähteä pois! Senvuoksi olitkin luullakseni niin tarkkaamaton aamusella, vai mitä?"

"Ehkä. Veljeni Ville tulee noutamaan minua ylihuomenna, ja minä lähden merille hänen ja isäni kanssa Petrel-laivassa."

"Hyvä, poikaseni, mutta et saa elämöidä täällä, sillä nämä muut pojat eivät lähde merille. Mene nyt matkaasi ja kerro tovereillesi uutinen vasta puoli yhden jälkeen, jolloin lopetamme. Nyt on sinun heti poistuttava puhumatta kenellekään sanaakaan."

Muistin "tottelevaisuuden" ja tein kuten minua oli käsketty. Tultuani käytävään oli vanha Abe siellä minua odottamassa ullakon avain kädessään. Seurasin häntä sinne ja löydettyäni arkkuni kannoin sen hänen kanssaan makuuhuoneeseen, jossa nukkui yhdeksän muutakin poikaa. Siellä olivat emännöitsijä ja eräs palvelijatar täydessä touhussa järjestämässä vaatteitani arkkuun pantaviksi.

Kun emännöitsijä, rouva Stevens, näki Aben ja minun tulevan arkku mukanamme, sanoi hän:

"Mutta, Abe, ettekö muista, miten tarkka rehtori on siitä, etteivät herrat saa itse kantaa arkkujaan?"

"Joutavia, rouva!" vastasi Abe. "Herra Baldwin lähtee merille, jossa hän saa tehdä vaikeampaakin työtä kuin auttaa vanhaa miestä tyhjän arkun kantamisessa."

"No olkoon nyt tämä kerta, Abe. Mutta muistakaa, että jos huomaan teidän rikkovan määräyksiä jälleen, kantelen rehtorille. — Nyt, herra Baldwin, luullakseni ette voi olla meille miksikään hyödyksi täällä. Jätän esille parhaimmat vaatteenne matkapuvuksi ja säästän sijaa kirjoillenne. Menkää seurusteluhuoneeseen ja kootkaa pallonne, mailanne ja muut tavaranne leikkikalulaatikkoonne."

Kun vanha Abe ja minä poistuimme huoneesta, sanoi Abe:

"Sellaista se on. Hän ei soisi vanhalle mitään apua. Mutta, herra Baldwin, mitä teette kaniineillenne ja kyyhkysillenne? Noiden poikain joukossa ei ole ketään, joka ruokkii ja hoitaa eläimensä niin hyvin kuin te. Ihmettelenpä, mihin ne joutuvat."

Aben sanat imartelivat minua kovasti, sillä pidin Himalaija-kaniinejani mustine kuonoineen ja korvineen, ja voimistelijakyyhkyspariani kaikkia poikain leikkikentällä hoitamia elukoita parempina. Ylpeilin senvuoksi suunnattomasti luullessani, että kaniinikoppini ja kyyhkyslakkani, jotka olin valmistanut omin käsin, olivat toverieni erilaisia kätköpaikkoja sirommat. Menin sentähden Aben minulle asettamaan ansaan.

"En tiedä, Abe. Mutta onhan Jones Majorillakin muutamia kyyhkysiä, joita hän hoitaa hyvin, ja Brown on menettänyt molemmat kirjekyyhkysensä. Sitäpaitsi on Smith halunnut ostaa kaniinini jo kauan aikaa sitten."

"Varmaankaan ei teidänlaisenne herra, joka juuri lopettaa koulunsa lähteäkseen merille, voi ajatellakaan kaniiniensa myyntiä. Merimiehet ovat aina hienoja ja anteliaita ja lahjoittavat tavallisesti paljon tavaroita. Muistan eräänkin, joka pari viikkoa sitten antoi muutamalle vanhalle miehelle kymmenen shillinkiä. Mutta te ette saa antaa noita herttaisia kaniineja tuolle nuorelle Smithille, sillä hän ei ymmärrä niiden hoitoa ollenkaan, ja ne kuolisivat viikon kuluttua. Ja mielestäni herra Brown piti kirjekyyhkysensä niin likaisina ja nälkäisinä, etteivät ne enää palanneetkaan päästyään vapaaksi. Ainoastaan minä, herra, voisin kohdella niitä hyvin. Rakastan sieviä kyyhkysiä ja sukkelia kaniineja, ja voin taata, ettei niiltä tulisi mitään puuttumaan."

Olin kyllä varmasti aikonut myydä sekä kyyhkyset että kaniinit maksaakseni muutamia pieniä koulupoikavelkoja, mutta koska mielestäni maineeni anteliaana merimiehenä oli vahvistettava ja koska en tahtonut olla huonompi kuin tuo nimetön merimieskään, joka oli antanut vanhukselle kymmenen shillinkiä, annoin kaniinini ja kyyhkyseni vanhalle Abelle. Sitten hän pyysi minua mukaansa katselemaan kenkiäni ja saappaitani ja olisi pian kerjännyt minulta kaikki, ellei rouva Stevens olisi ilmestynyt näyttämölle ja lähettänyt häntä töihin. Abe murisi mennessään ja pahoitteli, että hänen piti poistua sellaisen herrasmiehen lähettyviltä, joka hänen mielestään oli kunnollisin mies, mitä hän milloinkaan oli nähnyt.

Rouva Stevens sanoi minulle, etten saisi antaa pettää itseäni, ja kun sanoin lahjoittaneeni kaniinini ja kyyhkyseni vanhalle Abelle, koska hän oli luvannut hoitaa ne hyvin, sanoi hän:

"Oletteko tullut hulluksi, herra Baldwin? Hän myy ne ennenkuin olette matkustanut täältä."

Silloin loppuivat juuri koulutunnit ja luokkatoverini ympäröivät minut heti kysellen, millainen Petrel oli, minne se meni ja mistä se oli tullut. Milloin vain isäni oli sattunut olemaan kotosalla, olin viettänyt lupani hänen luonaan, ja voin senvuoksi täydellisesti kuvailla, millainen mainio laiva Petrel oli. Luullakseni olin niin ylpeä siitä, että jos kaikki, mitä sanoin, olisi ollut totta, olisi Petrel ollut Nelsonin amiraalilaivan Victoryn suuruinen, ja isäni ja veljeni olisivat olleet mukana yhtä monissa seikkailuissa kuin Centurion Anson tahi Drake urhoollisine miehineen, nuo ensimmäiset englantilaiset, jotka purjehtivat maailman ympäri kuuluisalla Pelikanillaan.

Mutta nämä jutut olivat vain kertauksia, sillä minun oli ollut aina pakko kertoa ihmeellisiä kaskuja Petrelistä, sen kapteenista ja miehistöstä, kun palasin kouluun vietettyäni loma-aikani isäni luona. Pojat ihastuivat paljon enemmän ilmoitettuani, että olin ollut kyllin rohkea pyytämään lupaa huomiseksi ja että rehtorimme oli näyttänyt hieman taipuvaiselta myöntämään sen.

Niin pian kuin ihastus oli hieman tyyntynyt, tulivat Smith, Brown, Jones Major ja muut kaniinien ja kyyhkysten omistajat luokseni nähdäkseen, voivatko he ehkä mitenkään päästä minun Himalaija-kaniinieni ja kyyhkysieni omistajiksi. Heidän pettymyksensä oli suuri, kun he kuulivat minun antaneen ne vanhalle Abelle, joka, sen sanoivat he heti, möisi ne enimmän tarjoavalle.

Minun oli pakko luvata tuoda matkoiltani kokonainen apina-armeija ja papukaijaprikaati, ennenkuin voin rauhoittaa kaikki toverini, jotka pitivät eläimistä. Sitten oli minun annettava huonetovereilleni sellaisia pieniä koulupojan aarteita, joita he halusivat muistoksi. Vastalahjaksi kantoivat he kirjani makuuhuoneeseen voidakseni sijoittaa ne arkkuuni, ja kun päivälliskello soi, olimme täydessä touhussa auttaaksemme rouva Stevensiä, joka sanoi meidän vain olevan hänelle haitaksi. Päivällisen jälkeen puhuttelin rehtoria jälleen ja sain hänet lupaamaan luvan seuraavaksi päiväksi, ilmoitus, jota koko koulu tervehti äärettömällä riemulla. Krikettikilpailujemme valmistuksiin ryhdyttiin suurella touhulla.

Kouluni lopettaminen ei ollutkaan minusta enää niin hauskaa kuin olin odottanut. Leikkikentällä ja pallonlyöntipaikoilla ei ollut kyllä ollenkaan hauskaa silloin, kun ne olivat autiot, mutta nyt olisin mennyt luokkani mukana, vaikka minun olisikin ollut pakko tehdä suunnattomasti työtä. Olin iloissani, kun ilta pimeni ja sain jälleen kertoa kotiutuneille tovereilleni Petrelistä ja sen miehistöstä. Ja kauan sen jälkeen kuin olimme menneet vuoteisiimme oli makuhuoneemme todellakin kuin siellä asuvain merirosvojen ja muiden sellaisten urhojen rauhaton tyyssija, kunnes erään kamppailun aiheuttama melu, jolloin englantilaiset merimiehet pieluksilla karkoittivat merirosvot niiden viimeisestä pakopaikasta, toi rehtorin paikalle. Silloin ryömivät merimiehet ja merirosvot vuoteilleen ja olivat nukkuvinaan mitä viattominta unta, mutta kun rehtori uhkasi peruuttaa lupauksensa lupapäivästä, jos hän vielä kuulisi jotakin melua, lakkasi meidän hurja ilveilymme siksi illaksi, ja teeskennelty unemme muuttui pian todelliseksi.

Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, ja meille oli enemmän huvia tarjolla kuin olin osannut odottaakaan, sillä veljeni Ville saapuikin ennen tuota määrättyä päivää. Isäni oli käskenyt hänen matkustaa Cliftoniin katsomaan, että suoriutuisin koulusta kunnialla. Kun Ville kuuli rehtorin antaneen meille luvan, pyysi hän ja sai luvan antaa meille hedelmiä, kakkuja ja torttuja päivällisemme lisäksi, jonka me saimme syödä krikettikentällä, sen sijaan että meidän tavan mukaan olisi pitänyt palata koulutaloon.

Olin yläluokkalaisten parhain lyöjä, ja tänään näytin voittavan itsenikin, sillä lyöntini onnistuivat melkein kaikki, ja kun pelivuoromme tuli, voitin luullakseni kuusi kertaa käytettyäni mailaani viisineljättä kertaa. Toinen erä onnistui vielä paremmin kuin ensimmäinen, sillä valloitimme kymmenen porttia kahdeksallaneljättä lyönnillä. Lopussa olivat yläluokkalaiset voittaneet yhdellä erällä ja seitsemällätoista kierrolla.

Veljeni Ville, joka oli lopettanut koulunsa noin neljä vuotta sitten, tunsi muutamia vanhempia poikia, ja hänen kertomuksensa, mitä hän todellakin oli nähnyt ja kokenut Afrikan rannikolla, joka oli isäni matkojen määräpaikka, ylittivät mielenkiinnollaan kokonaan kaikki edellisenä päivänä kertomani jutut. Hänen merimiespukunsa, päivettyneet kasvonsa ja ennen kaikkea tatueeraukset, jotka koristivat hänen käsivarsiaan, olivat kaikkien koulutoverieni ihastuksen esineinä. Ne, jotka olivat olleet koulussa hänen aikanaan, näyttivät pitävän itseään paljon niitä parempina, jotka olivat tulleet kouluun hänen eroamisensa jälkeen.

Vanha Abe sai häneltä puoli kruunua sanottuaan, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt niin pulskaa nuorta merimiestä. Ja Ville olikin todella oikea reippaan merimiehen perikuva. Hän oli nyt yhdeksäntoistavuotias, viisi jalkaa, kymmenen tuumaa pitkä nuorukainen. Hänen hyvin istuvat siniset vaatteensa messinkisine ankkurinappeineen puki hänen atleettivartaloaan hyvin, ja hänen musta kihara tukkansa, ruskeat silmänsä ja rehellisesti hymyilevät kasvonsa kiinnittivät puoleensa kaikkien huomion.

Hänen herättämänsä ihailu miellytti minua, ja vaikka krikettikentällä saavuttamani menestys ylpistyttikin minua, olin kumminkin ylpeämpi komeasta veljestäni ja odotin kärsimättömästi päivää, jolloin palattuani joltakin seikkailurikkaalta matkalta voin hänen laillaan kertoa vanhoille huonetovereilleni innostuttavista kamppailuista. En silloin voinut aavistaakaan, että ennenkuin jälleen vierailisin vanhassa koulussani, saisin kokea niin paljon seikkailuja ja vaaroja kuin minun osalleni oli suotu.