XVI.
YSTÄVÄLLISIÄ ARABIALAISIA.
Batekelaisten luona oleskelin luullakseni sitten vielä noin vuoden. Sitten vietiin minut erään toisen päällikön luo, joka tahtoi myöskin ylpeillä valkoisella orjalla. Tällä tavoin kulkien kädestä käteen jouduin vähitellen yhä kauemmas Afrikan sisämaahan, ja toivoni päästä vielä joskus synnyinmaahani isäni ja veljeni luo väheni vähenemistään.
Menetin pian kaiken elämänhaluni, Söin ja join vaistomaisesti mitä minulle annettiin, mutta en juuri välittänyt siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Tästä elämäni ajanjaksosta on minun hyvin vaikea kertoa mitään tarkasti. Muistan hämärästi vain monet matkat, kuumeet, taistelut ja ajan, jolloin näimme nälkää, mutta kaikista huonoimmin ehkä sen, miten eräällä matkalla kääpiöt rupesivat ampumaan meitä puista ja pensaista myrkytetyillä ohuilla nuolilla, joiden aiheuttamat haavat tappoivat melkein heti. Tiedän tämän muistoni perustuvan tositapaukseen, koska minulla vieläkin on hallussani pien tapaisella aineella kitattu, puunoksista valmistettu viini täynnä noita nuolia. Kuu erään arabialaisen kauppiaan Hamees ibu Sayfin orja, Hatibu, löysi minut kahdensadan penikulman päässä Tanganjika-järvestä länteen päin olevista metsistä, oli se ollut ainoa minulla mukanani ollut kapine.
Satuin tapaamaan hänet seuraavalla tavalla: Toverini olivat luullakseni kaikki kuolleet kääpiöiden nuolien aiheuttamista haavoista, tahi olivat he lähteneet suinpäin pakoon tarkastamatta, olinko tullut mukaan vai en. Olin kulkenut viidakossa yksinäni jo päiväkausia syöden marjoja ja puissa kasvavaa jäkälää. Minun oli pakko syödä ne raakana, koska en voinut mitenkään sytyttää tulta keittääkseni ne tahi lämmitelläkseni, Koska olin lopulta melkein kuolemaisillani ja hyvin väsyksissä, paneuduin nukkumaan, luultavasti kuollakseni, ja vaivuin jo horroksiin, mutta heräsin taasen äkkiä kuullessani kimeitä huutoja. Noustuani katsomaan näin miten muutamat miehet ahdistaessaan gorillalaumaa olivat olleet niin voimattomat, että eräs apina oli tarttunut hampain kiinni erään miehen käsivarteen.
Arvatenkin olivat nuo miehet vain osa gorilloita ahdistavasta joukosta, sillä kuulin kauempaa pyssyjen pauketta. Näin pian erään kalottipäisen miehen lähestyvän minua. Lukuunottamatta vyötäistensä ympärille kiedottua kangaskappaletta, oli hän pukeutunut jonkinlaiseen hihattomaan takkiin ja piti kädessään savuavaa, äsken tyhjäksi ammuttua pyssyä.
Nähdessäni tuon pyssyn hyökkäsivät muistot mieleeni ja synnyttivät toivon, että pyssyjä käyttävät ihmiset tiesivät varmasti jotakin valkoisistakin miehistä. Jäljelläolevat gorillat oli pian tapettu. Koettaessani kääntää metsästäjän huomiota puoleeni huomasin olevani niin heikko, etten kyennyt nousemaan seisoalleni enkä kyennyt saamaan kurkustanikaan ymmärrettäviä ääniä.
Vihdoin huomasi kumminkin muudan mies minut ja toinen oli jo vähällä lävistää minut keihäällään, mutta tuo pyssymies esti sen ja tuli juosten luokseni. Olin luultavasti hyvin kummallisen näköinen, sillä ylläni ei ollut muuta kuin joitakin likaisia ruohokangaskappaleita ja kampaamaton, sotkuinen pitkä tukkani riippui hartioillani. Aurinko, tuulet ja ahava olivat päivetyttäneet minut niin, että ihoni oli muuttunut melkein mahongin väriseksi, lukuunottamatta otsaani ja niskaani, joita tukkani oli suojellut. Viime aikoina kasvamaan ruvennut partani peitti vielä kaiken lisäksi kasvoni melkein kokonaan.
Hänellä oli mukanaan muutamia muitakin miehiä, jotka rupesivat tarkastelemaan minua hyvin uteliaasti, erittäinkin, kun he nostettuaan tukkaani ja vaatteitteni jäännöksiä huomasivat ihoni luonnollisen värin "Valkoihoinen, valkoihoinen!" kuulin heidän huudahtavan hämmästyksissään ja näin heidän kohottavan kummastuksesta käsivartensa. Kun pyssyn omistaja sanoi minulle: "Portugalilainen, ranskalainen, englantilainen", kuin kysyäkseen, mitä kansallisuutta olin, vastasin: "Englantilainen."
Hän asetti heti molemmat etusormensa vierekkäin ja sanoi: "Arabialaiset ja englantilaiset ovat veljiä." Hänen käskystään katkaisivat hänen seuralaisensa oksia ja ruokoa ja valmistivat niistä ja keihäistään jonkinlaiset paarit, joilla minut kannettiin heidän noin tunnin matkan päässä olevaan leiriinsä. Siellä ruvettiin minua heti hyvästi hoitamaan, sain syödä ja peseytyä. Sitten kuin tukkani vielä lyhennettiin, alkoi elämäni tuntua jo melko mukavalta. Sain ylleni puhtaan valkoisen paidan, ja muutamasta tavarakäärystä etsittiin minulle sopiva takki ja palanen kalikookangasta päähineeksi.
Kun olin saanut kokea kaiken tämän, luulin olevani paratiisissa. Erääseen majaan valmistettiin minulle mukava vuode ja heittäydyttyäni sille nukuin raskaasti ja ensimmäisen kerran moneen päivään, voinpa sanoa luullakseni kuukausiin, hyvin rauhallisesti.
Seuraavana aamuna tuli pelastajani päällikkö luokseni ja istuuduttuaan sanoi hän viitaten itseensä: "Hatibu, hatibu", tahtoen luultavasti ilmaista minulle nimensä ja kuulla, miksi minua sanottiin.
Vastasin "Frank", sillä olin niin tottunut tuohon villien isäntieni käyttämään nimeen, että olin melkein unhottanut sukunimeni. Hatibu nauroi niin, että hampaat näkyivät. Taputtaen päätäni ja viitaten, että menisin jälleen nukkumaan, sanoi hän: "Näyt tarvitsevan vielä lepoa." Sitten hän poistui sulkien mentyään majan oviaukon jonkunlaisella ruohoista valmistetulla matolla, jottei päivänvalo häiritsisi untani.
En voinut nukkua, vaan makailin ainoastaan mukavalla vuoteellani arvaillen, missä olin ja oliko mahdollista, että lopultakin olin pääsemäisilläni pois Afrikasta. Keitä olivatkaan nuo miehet, jotka kohtelivat minua niin hellästi? Koska heillä oli eurooppalaiset vaatteet, pyssyjä ja ruutia, olivat he varmasti liikeyhteydessä rannikon kanssa, ja tuo tuntemani välinpitämätön toivottomuus muuttui kiihkeäksi toivoksi.
Makasin niin kauan aikaa ja aloin jo luulla kaikkea tätä suloiseksi uneksi, josta minun pian olisi pakko herätä vanhaan kovaan orjuuteeni, kun oviverho vedettiin syrjään ja Hatibu tuli majaan tuoden minulle saviruukullisen paistettua lihaa ja riisiä ja käskien viittauksella minun nousta syömään. Siihen ei minua tarvittukaan kahdesti käskeä, ja hetken kuluttua tunsin jo olevani niin voimissani, että halusin nousta ja lähteä katsomaan ympäristöä.
Heti kun Hatibu huomasi tarkoitukseni, aukaisi hän erään nurkassa olevan kääryn tuoden sieltä minulle pari paksua pitkulaista puupalikkaa, joiden toiselle puolelle oli kumpaankin pystytetty ohut puikko. Otettuani ne käsiini tarkastelin niitä, mutta en voinut ymmärtää, mihin niitä käytettiin. Hatibu hymyili ja otettuaan ne minulta asetti hän ne maahan eteensä. Sitten nousi hän niille seisomaan ja puristettuaan puikon ison ja etuvarpaan väliin käveli hän niillä majan lattian poikki monta kertaa. Lopetettuaan ilmaisi hän viittauksella antavansa ne minulle.
Koetin seurata hänen esimerkkiään, mutta en onnistunut ja hyvän seuralaiseni suureksi suruksi oli minun pakko lähteä majasta paljain jaloin. Tultuani ulkopuolelle huomasin olevani noin neljäkymmentä majaa sisältävän ympyrän muotoon rakennetun pienen kylän keskellä. Läheisyydessäni oli avoin katos, jossa oli muutamia tavaramyttyjä ja viitisenkolmatta suurta norsun torahammasta. Toiset miehistä, joita oli paljon, keittivät, toiset tupakoivat ja juttelivat, mutta muutamat, jotka näyttivät aivan erilaisilta kuin uudet ystäväni, olivat kyyristyneet erääseen nurkkaan parin suuren torahampaan viereen.
Menin katsomaan heitä siinä toivossa, että joku heistä kuuluisi johonkin niistä heimoista, joiden keskuudessa olin viettänyt niin monta vaikeata päivää. Mutta puhutellessani heitä eivät he ymmärtäneet sanaakaan. Hatibu tuli luokseni ja kuunteli hyvin tarkkaavaisesti tuloksettomia yrityksiäni päästä keskustelun alkuun noiden miesten kanssa ja rupesi sitten juttelemaan minulle kokonaan toisenlaisella murteella. Koska en voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan, lopetti hän pian ja rupesi hieromaan kauppaa miesten kanssa heidän omistamastaan norsunluusta.
Hämmästyin nähdessäni heidän myyvän nuo molemmat torahampaat, joista kumpainenkin painoi vähintäin seitsemänkymmentä naulaa, neljästä kuparisesta rannerenkaasta ja kourallisesta lasihelmiä, näyttäen olevan hyvin tyytyväiset kauppaansa. Heti kun Hatibu oli lopettanut kaupan, viittasi hän hampaihin ja nosti toisen kätensä ylös koettaen saada minut ymmärtämään, että hän saatuaan vielä kymmenen tuollaista hammasta aikoi heti poistua tästä paikasta. Viitaten aurinkoon ja nostaen kätensä sai hän minut käsittämään, että kahdentoista vuorokauden kuluttua saavumme sitten erääseen Nyangwe-nimiseen paikkaan, jossa on paljon aasialaisia ja jossa eräs Hamees ibu Sayf ottaa minut hoitoonsa.
Tulin hyvin iloiseksi kuultuani sen ja odotin kärsimättömästi, milloin tuo norsunluumäärä saataisiin kokoon. Mutta kun kului joskus montakin päivää varastomme lisääntymättä, rupesin kehoittamaan Hatibuta, jonka puhetta vähitellen aloin ymmärtää, lähtemään heti. Mutta hän kertoi saaneensa käskyn tuoda niin ja niin paljon norsunluuta eikä mitenkään palata ilman tuota määrää, jolleivät hänen vaihtotavaransa loppuisi, ja hän ei sanonut missään tapauksessa uskaltavansa olla tottelematon isännälleen. Vihdoin tuli muutamia alkuasukkaita leiriin tuoden mukanaan pari hammasta ja ilmoituksen, että eräässä parin päivänmatkan päässä olevassa kylässä oli sellaisia suuri varasto, jonka Hatibu, lähettämällä miehiä sitä noutamaan, luultavasti saisi helposti ostetuksi.
Hatibu päätti lähteä sinne itse parinkymmenen miehen kanssa, jättäen loput vartioimaan leiriä ja sinne kokoamaansa norsunluuta. Koska kykenin jo kävelemään kuten ennenkin, läksin hänen ehdotuksestaan mukaan. Myötämme ottamamme tavarat eivät vieneet paljon tilaa, sillä lukuunottamatta miesten makuuverkkoja ja keittiöastioita oli meillä vain laatikollinen kuparirannerenkaita ja toinen helmiä. Hatibu otti sitäpaitsi palasen punaista villakangasta lahjoittaakseen sen matkamme päämääränä olevan kylän päällikölle.
Matkamme kulki miellyttävän puuttoman maan kautta, jossa suurien ruohoaavikoitten keskellä oli vain siellä täällä pieniä puusaarekkeita ja lukemattomien pienten jokien rannoilla viidakkoa. Siellä täällä olevat maissi- ja maapähkinäistutukset ilmaisivat, että ihmiset asuivat jossakin läheisyydessä, ja silloin tällöin näimmekin heidän öljypalmulehtojen keskellä olevat kylänsä.
Noin kolmen tunnin kuluttua saavuimme suuren joen rannalle, jonka poikki emme voineet kahlata ja jonka rannalta emme löytäneet yhtään kanoottia. Hatibu rupesi moittimaan oppainamme toimivia alkuasukkaita siitä, että he olivat saattaneet hänet sellaiseen pulaan. Mutta he vain hymyilivät viitaten polkuun, joka kääntyi rannalla seuraamaan jokea, ja sanoivat kahlaamon olevan vain lyhyen matkan päässä.
Kuljettuamme noin penikulman saavuimme eräälle joen yli noin kolme- tahi neljäkymmentä jalkaa pitkistä paaluista rakennetulle kalapadolle. Nähtyämme siitä, ettei joki siltä kohdalta ollut hyvinkään syvä, vaan helposti kahlattava, pääsimme pian turvallisesti yli, toiset kahlaamalla ja toiset patoa pitkin.
Päästyämme joen yli tulimme pian erääseen paikkaan, jossa joukko naisia parhaillaan muodosteli ahkerasti saviruukkuja. Niin pian kuin he huomasivat meidät, huudahtivat he kauhusta juosten pensaikkoon. Pian sen jälkeen kuulimme aivan läheisyydestä suuren rummun pärinää, johon eri paikoista samoin vastattiin.
Pysähdyimme heti ja varustauduimme kaiken varalta. Pian näimmekin puiden välissä liikkuvan jousilla ja nuolia täynnä olevilla viineillä varustettuja miehiä. Pelkäsin kovin, että meidän oli ryhdyttävä taisteluun, sillä kun oppaamme koettivat lähestyä heitä neuvotellakseen heidän kanssaan, saivat he oikean nuolisateen vastaansa ja taistelua en luullut enää mitenkään voitavan karttaa. Oppaamme nostivat kätensä huutaen, ettei meillä ollut mitään sotaisia tarkoituksia. Jonkun ajan kuluttua tuli vastapuolueenkin miehiä esille ja oppaamme menivät heitä vastaan. Neuvoteltuaan sitten kauan aikaa opastettiin meidät erästä polkua pitkin suureen linnoitettuun kylään.
Koska Hatibu oli matkueemme päällikkö, sai hän erikoisen majan asunnokseen, ja sinne hän otti minut toverikseen. Huhun levittyä, että vierasten joukossa oli valkoinenkin mies, kokoutuivat ihmiset katsomaan tuota kummallista olentoa. Koska naisten käytös, jotka tahtoivat oikein perusteellisesti tutkia käsiäni ja jalkojani ja kysellä kaikenlaista, alkoi tuntua hyvin kiusalliselta, käski Hatibu kylän päällikön määrätä, että minun oli annettava olla rauhassa ja että minuun sai vain katsoa, mutta ei koskea.
Olin hyvin kiitollinen hänen sekautumisestaan asiaan, mutta koska päälliköllä oli paljon vaimoja, oli hän pahemmassa kuin pulassa niiden kanssa, ja ne pakottivat hänet kysymään Hatibulta, enkö haluaisi tulla kylän siihen osaan, jossa he asuvat, että he saisivat katsella minua tarvitsematta samalla joutua alhaisempiarvoisten kanssasisariensa joukkoon.
Huomasimme, että päällikölle ja hänen haaremilleen oli kylästä erotettu erikoinen suuri osa, jonka keskellä hänen oma suuri majansa oli. Sen kummallakin puolella oli tusinan verran pienempiä, joissa kussakin asui aina kaksi vaimoa lapsineen ja palvelijoineen. Hänen äitinsä, jonka tehtäviin kuului luullakseni tuo hyvin vaikea työ pitää nuo monet vaimot kurissa, asui aivan päällikön oven edustalla olevassa majassa.
Hatibulle ja minulle annettiin tuolit istuaksemme. Päällikkö istui leikkauksilla koristellulla jakkaralla, joka esitti kyykkysillään olevaa ja kyynärpäitään polviinsa nojaavaa miestä. Jakkaran istuin oli miehen pään varassa ja patsaan käsissä oli palmun oksia. Eräs hänen vaimonsa istuutui maahan hänen jalkojensa juureen ja nosti sitten hänen jalkansa syliinsä. Muudan asettui seisomaan hänen oikealle puolelleen kannattaen hänen ruovoista tehtyä ja pitkäkarvaisen mustan apinan nahasta leikatuilla suikaleilla koristettua kilpeään, kolmannen pysähtyessä hänen vasemmalle puolelleen näyttämään hänen kupariteräistä keihästään, jonka varsi oli huolellisesti koristeltu seepran- ja puhvelinnahkakaistaleilla.
Päällikkö puhui kauan aikaa Hatibulle ja sillä aikaa tuijottivat hänen vaimonsa minuun. Noin neljännestunnin kestäneen yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen aloin väsyä ja Hatibu pyysi päällikköä, annettuaan naisille muutamia helmiä ja rannerenkaita, joista he näyttivät paljon pitävän, käskemään vaimonsa pois. Sitten vei päällikkö meidät omaan majaansa, joka oli hyvin puhdas ja sievä värillisine mattoineen ja ruohokangasverhoineen. Lattia oli tehty punaisesta savesta, joka oli poljettu kovaksi ja hangattu sitten hyvin kiiltäväksi. Seinille ripustetut keihäät, jouset ja kilvet oli järjestetty hyvin aistikkaasti. Kalusto sitä vastoin oli melko yksinkertainen sisältäen vain muutamia tuolia, kolmesta kahdeksantoista tuumaa leveästä ja korkeasta savitiilestä valmistetun tulisijan, matoilla peitetyn ruohovuoteen ja muutamia punaisesta savesta valmistettuja ja kiilloitettuja penkkejä, joille oli levitetty villien eläimien nahkoja.
Tulen lähellä, jossa muutamia puunkappaleita savusi, oli pari kolme puunkuoresta valmistettua laatikkoa. Melkein tulisijan vieressä oli kaksi huolellisesti valmistettua epäjumalankuvaa, mies- ja naispuolinen, joiden kauloissa riippui raskaita helmi- ja simpukankuorinauhoja ja joiden käsivarret ja jalat oli koristeltu lukemattomilla kuparirannerenkailla. Majassa ei ollut muuta aukkoa kuin ovi, ja savu oli värjännyt katon sisäpuolen kiiltävän mustaksi. Kului hetkinen, ennenkuin voimme nähdä selvästi. Tuon ajan kuluessa askaroi päällikkö muutamine vaimoineen jotakin hyvin nopeasti vuoteen luona, asettaen sitten jotakin keskelle lattiaa. Kun silmämme olivat tottuneet hämärään, näimme edessämme kolme melko suurta norsun torahammasta, jotka päällikkö sanoi mielellään myyvänsä Hatibulle. Hetken tinkimisen jälkeen suostui hän luovuttamaan ne seitsemästä kuparirannerenkaasta ja sadastaviidestäkymmenestä nuppineulasta.
Kun kauppa oli saatu päätetyksi, oli jo iltakin pimennyt, ja senvuoksi menimme majaamme nukkumaan. Seuraavana aamuna läksivät muutamat kylän asukkaat viemään hampaita meidän omaan leiriimme parin Hatibun miehen kanssa. Me loput läksimme tuohon kylään, johon meillä oli ollutkin aikomus matkustaa, ja saavuimme sinne mitään sen kummempaa tapahtumatta.
Oppaamme olivat kotoisin sieltä. Nähtävästi meitä odottavat alkuasukkaat olivat tulleet meitä vastaan ja nähtyään meidät toivottivat he meidät tervetulleiksi hyvin ystävällisesti. Mutta saavuttuamme heidän kyläänsä emme nähneet jälkeäkään Mona Mkulla-nimisestä päälliköstä, jonka, niin oli meille kerrottu, piti olla siellä meitä odottamassa.
Meidät vietiin ensin suuren katoksen alle, jossa kylän päällikkö, Russuna, lausui meidät tervetulleiksi. Hänen vieressään oli suuri tynnyrillinen alkuasukasten valmistamaa olutta, jota hän nyt ryhtyi tarjoilemaan meille juoden itse hieman joka mitallisesta merkiksi, ettei olut ollut myrkytettyä. Meidän oli pakko tyhjentää tuo tynnyri kokonaan, sillä ennen ei hän ruvennut mihinkään keskusteluihin kanssamme kauppa-asioista.
Mutta kaikkien asioiden on pakko jollakin tavalla loppua ja vihdoin: loppui Russunan olutkin. Hän kertoi sitten, että Mona Mkulla oli niin suuri päällikkö, etteivät muukalaiset saaneet milloinkaan tulla hänen kyläänsä, mutta seuraavana aamuna auringon noustua puiden latvojen yläpuolelle tulee Mona Mkulla sinne, missä nyt olemme, jolloin Hatibu saa keskustella hänen kanssaan monista asioista.
Huomasin, ettei tämä ollut Hatibulle ollenkaan mieleen, sillä hän oli otaksunut norsunluun kaupan olevan ainoan merkityksellisen asian. Nyt hän pelkäsi, että Mona Mkulla ryhtyy penkomaan muutamien arabialaisten kauppiaitten käyttäytymistä matkoilla ja heidän suhtautumistaan orjakauppaan. Muutamat norsunluuta ostamaan lähetetyt joukot olivat nimittäin ryöstäneet niitä niin paljon, että kauppiasten ja alkuasukasten välit olivat kovasti huonontuneet, ja Hamees ibu Sayf oli ankarasti kieltänyt sen kokonaan.
Huolimatta tästä kiellosta olivat muutamat pienet kauppiaat, joilla oli omat varastonsa, saatuaan usein luvan matkustaa Hamees ibu Sayfin karavaanin mukana, kun asettivat pyssynsä hänen käytettäväkseen, edelleenkin syylliset tuollaiseen, sillä vaihdettuaan kaiken tavaransa norsunluuhun, jota he sitten eivät suostuneet luovuttamaan Hamees ibu Sayfille tämän tarjoamasta hinnasta, ei heillä enää ollutkaan, millä ostaa ruokaa miehilleen, vaan oli heidän pakko turvautua konnan koukkuihin elääkseen. Tämän kaiken sain kuulla vasta myöhemmin, mutta nytkin jo voin huomata, että Hatibu nähtävästi oli hyvin levoton siitä, miten hänen keskustelunsa Mona Mkullan kanssa päättyisi.
Illan kuluessa puhui Hatibu kauan ja vakavasti miehilleen, jotka nostivat käsivartensa uskollisuuden merkiksi. Sitten he asestautuivat vanhoilla piilukkopyssyillä, jotka ladattiin ja joihin kiinnitettiin uudet piit. Sitäpaitsi eivät he hajautuneetkaan kylään yöksi, kuten heidän tapansa oli, vaan pysyivät yhdessä joukossa ja sytytettyään suuret nuotiot palamaan paneutuivat nukkumaan majan viereen, jossa Hatibu ja minä asuimme.