SISÄLTÖ:
Fr. de Chateaubriand.
Esipuhe.
Metsästäjät.
Uurastelijat.
Murhenäytelmä.
Hautaus.
Jälkilause.
François-René de Chateaubriand.
Keväällä v. 1801 istui Parisissa eräässä pienessä ravintolassa Champs Elyséen varrella kaksi ystävystä puolisensa ääressä. Toisen heistä, kalpean, hintelän, suunnilleen kolmikymmenvuotiaan miehen, oli vaikea rauhassa nauttia yksinkertaista ateriaansa. Hän käänteli ja väänteli itseään tuolilla ja virkkoi tuon tuostakin:
— Huomenna se nähdään. Huomenna olen minä joko kurja raukka tai kuuluisa mies.
Mies oli vicomte François-René de Chateaubriand, noitten jalosukuisten ylimysten jälkeläisiä, joilta vallankumous oli säälimättä riistänyt kaikki. Hänen ainoa veljensä oli vaimoineen päättänyt päivänsä mestauspölkyllä; hänen äitinsä ja sisarensa olivat kuolleet vankilassa kärsimyksiinsä. Itse oli hän ajoissa lähtenyt Ranskasta, samoillut pari vuotta Amerikan aarniometsissä, palannut jälleen kotiin, taistellut emigranttien joukoissa ja joutunut vihdoin maanpakolaisena Englantiin.
Brumairen 17:nä oli synnyinmaa taas avannut sylinsä hänelle, ja hän tuli takaisin, ansaiten niukan toimeentulonsa "Mercure de France"-lehden avustajana.
Mutta Amerikassa oleskelunsa aikana oli hän aarniometsissä, leiritulien ääressä, kirjoittanut kertomuksen nimeltä Atala. Kertomus oli kysymyksessä olevana päivänä ilmestynyt kirjakauppoihin, ja juuri tämä teos oli tekevä hänet "joko kurjaksi raukaksi tai kuuluisaksi mieheksi".
Huomispäivä toi hänelle mainetta. "Atala" saavutti suuremmoisen menestyksen, ja sen tekijän nimi joutui parissa päivässä kaikkien kirjallisuutta harrastavien huulille. Napoleon Bonaparte, joka silloin hallitsi Ranskaa ensimäisen konsulin arvonimellä, lähetti Chateaubriandin Roomaan Ranskalaisena ministerinä. Hänen välinsä Napoleonin kanssa rikkoutuivat pian, mutta hän antautui taas, tämän kukistuttua, valtion palvelukseen, ollen lähettiläänä ensin Berlinissä ja sitten taas Roomassa, kunnes vetäytyi takaisin yksityiselämään.
Hänen kirjailijamaineensa ei himmennyt. Vuonna 1826 möi hän eräälle kustannusyhtiölle koottujen teostensa painattamisoikeuden 500,000 frangista; kymmenen vuotta myöhemmin möi hän elämäkerralliset kirjoitelmansa 250,000 frangista ehdolla, että ne julaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Kuten yllä mainittiin, tuotti "Atala" yhdellä iskulla hänelle mainetta ja kunniaa, ja "Atala" on myöskin säilyttänyt hänen nimensä jälkimaailmalle. Tämä ennen tuntemattoman runoilijan teos muodosti käännekohdan Ranskan kirjallisuudessa. Ihmiset olivat väsyneet n.k. valistusajan kuivaan, ankarien sääntöjen kahlehtiman kirjallisuudentuotteisiin ja kaipasivat runollisuutta, tunnetta ja mielikuvituksen lentoa. Tahdottiin päästä ulos tukahduttavista saleista ja leikatuista puutarhoista vapaaseen luontoon hengittämään raitista ilmaa.
"Atala" tarjosi mitä oli odotettu ja kaivattu. Se siirsi ihmiset järkeilemään runouden keinotekoisista lehdoista ja ikävystyttävän yksitoikkoisilta lakeuksilta Amerikan karuihin aarniometsiin. Siinä jouduttiin kosketukseen mielikuvituksen ja runollisuuden, polttavien tunteitten, sykkivien suonien ja hentomielisyyden kyynelten kanssa — sanalla sanoen: vapaan, karun luonnon ja ihmisten kanssa, jotka uskalsivat nauraa ja itkeä, vaikkakin kyyneleet toisinaan olivat ylen runsaat.
Chateaubriand'illa oli syvempikin tarkoitus kuin vain tarjota nautintoa lukijan tunteille. "Atala" on ensimäinen rengas suuremmassa "Genie de Christianisme"-teoksessa, jolla runoilija alotti taistelun katoollisen uskon puolesta. Hirmuvalta oli tuhonnut kristinuskon, ja Notre Dame-kirkon pääalttarilla oli tanssiva ja remuava roskajoukko kunnioittanut erästä oopperatanssijatarta korkeimman järjen esikuvana, josta olisi tuleva uudestisyntyvän Ranskan ainoa Jumala. Hirmuvallan jälkeen avattiin tosin kirkkojen ovet jälleen, mutta ajan tapa vaati asettumaan epäilevälle, välinpitämättömälle kannalle. Chateaubriand tahtoi lietsoa uutta virikettä tuohon veltostuneeseen uskonnolliseen tunteeseen, osoittamalla mitä kauneusarvoja kristinoppi ja etenkin katoolinen oppi itsessään kätki.
Ranskasta levisi "Atala" yli koko sivistyneen maailman, ja se on käännetty likipitäen kaikille kielille. Ja huolimatta siitä, että toista sataa vuotta on jo kulunut — verrattain pitkä aika kirjateokselle — ilmestyy "Atalasta" yhä uusia ja uusia painoksia.
Teoksen ikuinen nuoruus ei riipu sen kristillis-ystävällisestä tarkotusperästä — sen liiallinen tunnepuolen painostaminen vaikuttaa meistä "myöhemmän ajan lapsista" kuvitellulta ja lapselliselta — vaan runollisuudelta, jota ilmenee etenkin suuremmoisissa Amerikan aarniometsäkuvauksissa.
Chateaubriand kuoli 4 p:nä heinäkuuta v. 1848 ja haudattiin oman toivomuksensa mukaan Grand-Bén saarelle, lähelle Saint Maloa.